Olen nyt sanonut sinulle milteipä pahinta, mitä teaatterista tiedän --
virheitä ja puutteita kyllältään, jos en kohta täydellistä luetteloa.
Jos kuitenkin tahtoisin väittää, että teaatteri siitä huolimatta
ansaitsee ihmisten kunnioitusta arvokkaana sekä taiteellisena että
kansallisena sivistyslaitoksena, niin pitänee minun jollakin tavalla se
todistaakin.
Voisin silloin etsiä sen olemassaolon oikeutusta esittämällä itse
teaatterin historiaa aina »kreikkalaisista ja roomalaisista» asti.
Silloin näkisit tämän kansojen, aikojen ja ihmisyyden kuvastimen
uhraavan milloin mielettömyydelle ja järjelle, intohimolle ja nerolle,
imartelulle ja todelliselle kunnialle; milloin lokaan vaipuen, milloin
ylevimpään innostukseen kohoten; milloin mahtailijoitten ja roskajoukon
tahdottomana välikappaleena, milloin johtaen valtavasti joukkoja suuria
esikuvia esittämällä; aina inhimilliselle heikkoudelle alttiina, ja
kuitenkin aina valmiina itselleen omistamaan suurinta ja parhainta mitä
maailmassa on tarjona; sanalla sanoen taide, joka voi täydellä syyllä
sanoa itsestään, että siihen mahtuu kaikki ihmisyys ja kuvastuu siinä
elävin, vaikuttavin, selvin piirtein. Mutta sinä huomaisit samalla että
taiteen vaatimukset, totuuden ja kauneuden vaatimukset, joista ei
teaatteri voi milloinkaan luopua omaa itseään kieltämättä, alati
hillitsevät sen harha-askeleita ja himoja, niin että se pahimmissakin
tapauksissa kuitenkin on pakotettu pukeutumaan ainakin paremmuuden
ruusuharsoon, mikä tosin voi katsojiin vaikuttaa eksyttävästi, mutta
vain ajaksi. Sillä viheliäisyyden on pakko kaivaa oma hautansa ja
vastavaikutus syntyy, jolloin uusi parempi suunta jälleen alkaa. Ja kun
hyvät voimat astuvat täysissä totuuden ja kauneuden varusteissaan
näyttämölle, silloin teaatteri miellyttää, silloin se herättää ja
nostaa ympärillään eloon suuria, jalostavia vaikutuksia. Emme
kuitenkaan vielä lausu tyystin ilmi teaatterin olemusta, jos sanomme
sitä tapojen kehittäjäksi. Se on sitäkin, mutta se on jotain
enempääkin, sillä kaikki oikea taide kohottaa. Ei millään
siveyssaarnalla ole sitä voimaa, kuin nähdessämme jonkun ihmiskunnan
uroista kamppailevan kohtalonsa kanssa taikka nähdessämme jonkun kansan
suuren pojan seisovan elävänä edessämme ja hänen kanssaan koko
isänmaansa elämän liikkuvan näyttämöllä.
Ei milloinkaan ole ruotsalaisella näyttämöllä esitetty Kustaa Vaasaa,
ei milloinkaan tanskalaisella Kristian IV:ttä, tai englantilaisella
Richard Leijonamieltä, tai ranskalaisella Napoleon I:stä, tai
saksalaisella Fredrik Barbarossaa, tai italialaisella Rooman
sankarihaamuja, tai espanjalaisella Ferdinand Cortezia tai
sveitsiläisellä Wilhelm Telliä -- tai mitä muita suuruuksia hyvänsä,
Christofer Columbusta, Copernicusta, Hussia, Tassoa, Correggiota, Hans
Sachsia, Bellmania ja satoja muita -- ilman että koko kansan sydän
silloin on sykkinyt voimakkaammin ja jalojen esikuvien vaikutus
tuntunut sen tuhansissa jäsenissä. Sellaiset kuvat esiintyvät suurina
ja loistavina muillekin kansoille, mutta omalle kansalleen kuitenkin
selvimpinä ja voimakkaimpina. Sillä samoinkuin kansakunta rakastaa
suurissa miehissään itseään, samoin se rakastaa nähdä itsensä, joko
suurena tai pienenä, omalla näyttämöllään, ja sentähden on hyvä
teaatteri etupäässä kansallinen. Miten vähäisinkin yritys siihen
suuntaan on mieltäkiinnittävä, sen olemme nähneet köyhällä
suomalaisellakin näyttämöllämme, ja kuitenkaan ei edes Klaus Fleming,
vaikka tosin jo runoilijan muovailema, ole vielä astunut siellä esiin
mahtavissa varusteissaan.
Näin Pariisissa ja Dresdenissä Scriben ja Meyerbeerin kauniin, vaikka
historiallisesti muodottoman oopperan »Pohjantähti». Sen ei suinkaan
pienin merkillisyys suomalaiseen katsojaan nähden on se, että koko
ensimäinen ja viimeisen näytöksen loppuosa on sijotettu Suomeen,
nimittäin Viipurin tienoille, jossa, Scriben arvelun mukaan, Pietari
suuri ensiksi tutustui »pohjantähteen» Katariinaan. Maisema oli tosin
vapaa fantasia: sangen kauniita kallioita, ranta, kylä ja niin
edespäin; mutta puvut, varsinkin naisten, olivat sekä Pariisissa että
Dresdenissä uskollisia tunnetun Jääskenpuvun jäljennöksiä. Luultavasti
he olivat saaneet käsiinsä täällä ilmestyneen mainitun puvun kuvan.
Nämä köyhät suomalaiset maalaiset käyttäytyivät näyttämöllä oikein
reippaasti, jos eivät tosin varsin suomalaisesti, niin että tuskinpa
kukaan meikäläinen olisi tarvinnut heitä hävetä, ja ensimäinen kööri,
jossa oli erittäin kaunis musiikki, laulettiin Suomen kunniaksi:
»_Buvons pour la Finlande_!» -- joka Dresdenissä oli käännetty
sanoilla: »Finnland soll leben!» Pariisilaishansikkaat ja saksalaisten
karkeammat kourat paukuttivat kaikin voimin -- kauniille musiikille,
arvelen; mutta vakuutan samalla että nuo suomalaiset muistelot, niin
vapaan mielikuvituksen tuotteita kuin olivatkin, tekivät asianomaisiin
ihmeteltävän vaikutuksen. Suomalaisia muuten kohdeltiin suosiollisesti
kautta koko kappaleen; kaikki tietysti »pohjantähden» vuoksi.
Mutta palaanpa jälleen teaatteriin. »Ravennan miekkailija» sai itse
Hamburgissa soinnun, joka voitti sekä kurantin että bankon. Näin
italialaisten itkevän kun Casimir Delavignen »Marino Falieroa»,
suuresta aiheesta kyhättyä keskinkertaista draamaa, esitettiin Porte
Saint Martin teaatterissa Pariisissa. Vaan jättäkäämme sankarit,
ennättääksemme heittää silmäyksen tämän maailman pieniin.
Kun ajattelen teaatterin ihannetta, johtuu aina mieleeni miellyttävä
ja opettava muisto Ranskan etevimmästä näyttämöstä ja dramaattisesta
koulusta, Théâtre Françaista. Sen ensimäinen ansio on, että sillä on
päämääränä kaksi toisiinsa helposti yhdistettävää tarkotusta:
toinen maun, toinen kielen puhtauden valvominen. Théâtre Français
nauttii noita molempia tarkotuksia varten melkoista vuotuista
valtioapua, mikä -- rohkenen sen sanoa kaikkien meidän suomalaisten
teaatterinvihollisten kuullen -- on hyvin käytettyä kansan omaisuutta.
Joka viikko näemme siellä esitettävän yhden tai pari Ranskan
klassillista mestariteosta, ja kun siihen vaaditaan omintakeisia,
perinpohjaisia tutkimuksia, onkin Théâtre Français nykyään miltei
ainoa teaatteri, joka kykenee ne arvokkaasti esittämään.[16]
Näyttämökoristeet ja puvut ovat tehdyt erinomaisella huolella ja
tarkkuudella eri aikakausien oloja vastaavasti. Niissä kappaleissa
esimerkiksi, jotka esittävät vanhan Kreikan tai Rooman tapahtumia, on
jokainoa pieni yksityiskohtakin jäljitelty uskollisesti antiikin
mukaan. Samoin koetetaan itse näyttelemisessä mahdollisimman tarkasti
jäljitellä kappaleiden ajanväritystä ja paikallisia omituisuuksia.
Sellainen näytteleminen -- niin, se ansaitsisi oman lukunsa. En
milloinkaan ennen kuin täällä saattanut ajatellakkaan moista
täydellisyyttä.
Théâtre Français, entinen Comédie Française, ei pidä suurilukuista
henkilökuntaa; niitä on tuskin kaksikymmentäviisi, joille uskotaan osia
esitettäväksi; mutta sittenpä onkin jokainen heistä taituri alallaan.
Jokaisen on sitä ennen pitänyt käydä ankaraa lausumiskoulua; sentähden
onkin kieli ja lausuminen tässä teaatterissa niin erittäin huolellista,
että yksi ainoa murresana, yksi ainoa väärä korko voisi murskata
näyttelijän koko tulevaisuuden. Sillä samoinkuin jokaisella Pariisin
teaatterilla on oma yleisönsä, samoin on Théâtre Françaillakin omansa;
se on kirjallisesti sivistyneen pariisilaisyleisön parhaimmisto, ja
sillä on erittäin hieno korva. Tämä teaatteri on sentähden itse asiassa
akatemian tapainen, jonkinlainen ranskankielen konservatoorio, jossa
kieli esiintyy suurimmassa puhtaudessaan ja hienoudessaan. Tässä
salongissa vietetty ilta on siis samalla ranskankielen oppitunti,
jommoiseen harvoin muulloin saa tilaisuutta. Viehättävää on kuulla
kaunista kieltä korkeimmalla kehitysasteellaan; tavattoman suuri olisi
varmaankin sen vaikutus johonkin vähemmän kehittyneeseen kieleen,
esimerkiksi suomenkieleen.
Ranskalainen luonne rakastaa hyvin ja hienosti sanottua, samoinkuin
johdonmukaisesti ja selvästi lausuttua, joskaan ei aina syvästi
ajateltua. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin sirot korulauseet ovat
olleet Théâtre Françaissa niin vallalla, että oikea dramaattisuus on
saanut väistyä sen edestä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet;
vaatimukset näyttelijän itsensä suhteen ovat nyt suuremmat ja ovat yhtä
ankarat näyttelemiseen nähden. Théâtre Françaisiin otetaan, kielen
tähden, kokelaita enimmäkseen Pariisista, mutta se etsii samalla
suurempien varojensa avulla paraimmat kyvyt muualtakin. Useimmissa
muissa edes jonkinarvoisissa teaattereissa näemme kyllä kauniimpia
kasvoja, vaan emme missään parempia näyttelijöitä. Yhteisnäytteleminen
on täydellistä aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ilmaisten
samalla sekä eloa että hillitsemistä, jotka ovat tositaiteen ainaiset
tunnusmerkit. Etevin puoli tosin on puhelun joustavuus; Théâtre
Français ei olisi ranskalainen laitos, ellei se samassa olisi omistanut
tuota kansallisominaisuutta; voimme sanoa että itse tunteet ja
intohimotkin täällä puhelevat, mutta tavalla joka suo niiden esiintyä
täydessä lämmössään, jos kohta hillittyinä. Niinpä Rachelin huulilla
puhelee tuska, ylpeys, viha ja kosto; Arnould Plessyn ja Madeleine
Brohanin kautta haastaa rakkaus, Provostin kautta teeskentely ja
ahneus, Regnierin kautta itsekkyys, ja niin edespäin. Entä sitte? Nuo
intohimot eivät silti kadota syvyyttään ja voimakkuuttaan, ne
ainoastaan astuvat esiin ilman vaikutuksentavottelua ja harkitsemista
ranskalaiselle ominaisella vapaalla tavalla. Ei mikään näyttämöllä
kiemuroiminen eikä intoileminen tee katsojiin sellaista vaikutusta,
kuin tuo näöltään niin yksinkertainen luonto, joka ei milloinkaan ensi
näkemällä hämmästytä, mutta aivan huomaamatta ja yhä lähemmin tunkeutuu
sydämeen. Kun tulemme saksalaisen näyttämön suuresta begeisterungista,
niin tekee Théâtre Français alussa melkein kylmän vaikutuksen,
samoinkuin luonnollisuudestaan tunnettu tanskalainen näyttämö. En tahdo
myöskään kieltää etteikö jonkinlainen järkevyys, joka painaa leimansa
kaikkeen, jonkun verran jäähdytä katsojaa; mutta tuollainen jäähdytys
on terveellinen; se johtaa meidät keinotekoisista liiotteluista kaiken
todellisen taiteen perikuvaan ja ytimeen, jalostettuun luontoon.
Théâtre Françaissa sattuu jotenkin usein että näemme samana iltana
saman henkilön kahdessa osassa. Jokaisella näet on oma rajotettu
alansa, jolla hän on saavuttanut taituruuden. Muutamat esiintyvät
ainoastaan klassillisissa kappaleissa, toiset ainoastaan
uudenaikaisissa; muutamat ovat saavuttaneet mainetta molemmissa. Ei ole
mitään vahingollisempaa pienehkössä teaatterissa työskentelevälle
näyttelijälle, kuin olla pakotettu kelpaamaan joka paikkaan ja sitte,
juuri kuin on johonkin osaan koteutunut, heittää se sikseen,
alottaakseen taas uutta. Täällä, jossa samaa kappaletta esitetään
kuukausmääriä ja sitten taasen lyhyen levon jälkeen otetaan uudestaan
esille ennenkuin se on ennättänyt muistista kadota, täällä jokainen
näyttelijä pakostakin ikäänkuin valautuu osaansa. Tämän seikan vaikutus
yhteisnäytöntöön on päivän selvä; mutta siihen ei suinkaan vaikuta
vähemmin se erinomainen tapa, jolla kaikki sivuosat suoritetaan.
Toisissa teaattereissa loistavat muutamat erikoiset kyvyt
keskinkertaisuuksien keskellä. Täällä esitetään jokainen sivuosakin
mestariudella; yksinkertaisin lakeija, vähäpätöisin kamarineitsyt,
jonka tehtävänä on asettaa tuoli esille tai tuoda kirje, on tutkinut
tyystiin tehtävänsä. Kukaan ei pistäydy kokonaisuudesta esille liian
paljo eikä liian vähän, niinkuin useasti muualla näemme pinteän
pyrkimyksen tehdä itsensä huomatuksi silloinkin kun ei pitäisi, tai
käyttäydyttävän ylenkatseellisen välinpitämättömästi silloin, kun ei
luulla mitään merkitsevänsä. Vanhalla Lars Hjortsbergillä Tukholmassa
oli kerran vähäpätöinen palvelijan osa, jolloin hänen piti sammuttaa
kynttiläkruunu. Tuskinpa kukaan luulee että tuohon voisi panna mitään
erikoisempaa. Mutta Hjortsberg ei ollut se, joka mitättömyydestä teki
mitättömyyden; hän sammutti kruunun filosoofisella tyyneydellä, mutta
samalla niin luontevasti, että koko salonki rupesi käsiä paukuttamaan.
Kun sanon Théâtre Françaisia teaatterin ihanteeksi, ei tarkotukseni ole
kohottaa tuota aikansa lasta kaiken inhimillisen puutteellisuuden
yläpuolelle, ilman rappeutuneen taiteen virheitä ja hairauksia.
Silläkin on esimerkiksi palkatuita paukuttajia, vaikka tosin tavallista
vähemmin hävyttömiä. Eikä Jules Janin, joka joka ilta leppeän ja
hyvinvoivan näköisenä sijottuu nojatuoliinsa, myöskään laiminlyö
joka viikko ruoskia sen heikkoja puolia Journal des Débatsin
kaunokirjallisessa osastossa. Mutta Théâtre Français, jos mikään
taidelaitos, vaikuttaa tuhansiin elähyttävästi, sivistävästi ja
jalostavasti. Sen ainaisena ansiona on oleva, että se puhuu kansansa
parhaimmistolle ja että se, niin monien erehdysten ympäröimänä,
kuitenkin on tyyssijana parhaimmalle, mitä ranskalainen näyttämö on
tuottanut niin hyvin kirjallisuudessa kuin näyttelijätaidossa, ollen
siten kansansa kouluna, sen kunnian tulkkina, sen virheiden ruoskijana
ja sen älyn ja siveydentunnon herättäjänä monessa suhteessa. Tämän
jälkeen muutamia näytteitä.