Puhuin viimeksi oopperan rappeutumisesta, sen sisäisistä ristiriidoista
ja baletista. Aine, ulotettuna yleensä teaatterin alalle, on niin rikas
kuin itse mielettömyyden historia ja niin tyhjentymätön kuin
inhimillisten erehdysten pohjaton kuilu. Kuinka paljo ovatkaan ahneus,
himot ja turhamielisyys vetäneet lokaan! Sama sade, joka loihtii esiin
kukkien tuoksun ja peittää pellot viljalla, synnyttää kaupunkien
kaduilla liejua, joka voi saastuttaa puhtaimmankin.
Teaatteri ja kaikki taide kohottaa ylpeästi päätään mielikuvituksen
maailmoihin, samaan aikaan kun sen jalat ovat auttamattomasti
tuomitut liikkumaan tuuma tuumalta todellisuuden karkeaa, liejuista
tietä. Ainoastaan ani harvoille onnistuu noiden vastakohtien
yhteensovittaminen. Monet rientävät kadotukseen ja monet suistuvat
korkeasta asemastaan. Monet kadottavat mielikuvituksensa ja taiteensa
korkeissa ilmakerroksissa kokonaan todellisuuden maaperän, ja mikä on
pahempi, uskonnon ja tapojen maaperän, sillä kaikessa taiteessa on
voimakas itsensäjumaloimisen viehätys; voimakkaammista tulee silloin
suuren yleisön ja oman itsensä epäjumalia, jotka saattavat elää
muutamista käsientaputuksista ja kuolla muutamista arvosteluista;
heikommista tulee hutiloitsijoita ja -- hutiloitsijattaria. Toiset
taasen takertuvat hiekkaan ja tekevät taiteestaan ahneutensa
ongenkoukkuja; toiset vihdoin, taiteen päivätyöläiset, horjuvat sinne
tänne molempien vastakohtien välillä, kunnes lopulta kaavautuvat
ammattiinsa ja heittävät kaiken aprikoimisen. Mutta on sentään
muutamia, jotka, kuten äsken sanottu, omistavat tuon harvinaisen kyvyn
antautua kokonaan taiteelleen ja hallita sitä, unohtaa itsensä
näyttämöllä ja olla sen ulkopuolella tavallisia ihmisiä, jotka sanalla
sanoen saattavat olla ihmisiä sekä taiteen että elämän vaatimusten
mukaan. Ja nämä muutamat, niin harvoja kuin niitä onkin, ovat kyllin
lukuisat torjuakseen hylkäystuomion langettamisen urasta, joka
loistavimpien voittojen ohessa tarjoo niin monta surua, niin monta
toiveiden pettymistä ja niin monta pohjatonta kuilua.
Näyttelijät voimmekin jättää sikseen; luultavasti jokainen on
kurkistanut edes kulmasta sen kimmeltävän esiripun taakse, joka kätkee
kulissien suojaan kateuden, turhamielisyyden, kevytmielisyyden,
viheliäisyyden, jopa usein paheetkin. Muistelen kuusitoista vuotta
sitten Helsingin näyttämöllä esiintyneitä Romeota ja Juliaa; he
makasivat siellä molemmat kuolleina lempensä tähden ja liikutettu
yleisö itki, mutta Julia oli aivan äsken riidellyt Romeon kanssa
kulissien takana, ja kun hän nyt makasi kuolleena rakastettunsa
vieressä, nipisti hän häntä niin tuntuvasti kylkeen, että oli pakko
laskea esirippu, sillä Romeo oli huutamaisillaan. -- Stjernströmin
näyttelijäjoukko esitti hiljattain »Matkustavainen teaatteriseurue»
nimistä kappaletta; se ei ollut viisaasti tehty, sillä kappale paljasti
säälimättä kaikki näyttämön heikkoudet ja sisälsi jäljennöksiä vähin
kaikkien, niinhyvin matkustavien kuin paikallaan pysyvien teaatterien
oloista.
Meidän päivinämme on narreja, jotka ovat riisuneet hevoset Taglionin
vaunujen edestä ja vetäneet niitä itse juhdan uutteruudella. On
laulajia ja laulajattaria, jotka ovat rakentaneet mielettömyyden heille
uhraamilla rikkauksilla itselleen palatseja, vaikka tosin useimmat
ovatkin täysin kourin sirotelleet ruhtinaallisia tulojaan. Rachel
pyysi yhdestä näytäntövuodesta Amerikassa kuusisataatuhatta
frankkia. Ei kellään ministerillä, ellei mahdollisesti jollakin
kruununurakoitsijalla, ole ollut sellaisia tuloja kuin Mariolla,
Grisilla ja nyt viimeksi Ristorilla. Euroopan suuremmat teaatterit
nielevät äärettömiä summia, joista suuri osa saadaan valtion
kukkarosta. Kaikki tuo on pikemminkin uhrattu turhamielisyydelle kuin
taiteelle, ja kostaa itsensä alentamalla näyttämön silmänpyynnin ja
turmeltuneen maun mahdottomien vaatimusten temmellyspaikaksi. Olemme
nähneet mitä oopperasta on sellaisissa oloissa tullut. Puhenäyttämö ei
ole suinkaan jäänyt takapajulle. Alexandre Dumas fils on viimeksi
suvainnut siellä esityttää _Demi-mondensa_ loistavalla tavalla, ja
pimeyden ruhtinas on usealla näyttämöllä kohonnut päivän sankariksi.
Teaatterielämään kuuluu, paitsi näyttelijöitä ja kirjallisuutta, vielä
kolme muutakin ainesta, nimittäin teaatteritirehtöörit, kirjailijat ja
yleisö. Minulla on tuosta asiasta käsillä pieni sievä kuvaus Lontoosta.
Tirehtöörit ovat nimittäin monin paikoin huonossa maineessa siitä, että
koettavat hyötyä henkilökuntansa kustannuksella, ja yleisön suosikit
eivät suinkaan laiminlyö maksaa heille samalla mitalla. Lontoossa on
tuossa suhteessa päästy sangen pitkälle, ainoastaan italialaiset
teaatterit vievät lontoolaisista voiton. Kirjailijat ymmärtävät myöskin
katsoa etuaan. Koetetaan väittää että Lontoon teaatteri on taantunut
nopeammin kuin mikään muu. Garrickin entisellä näyttämöllä, Drury
Lanessa, elosteli muuan olutanniskelija Smith, joka vihdoin poltti
talon eräissä naamiaisissa. Haymarketissa näytellään ainoastaan
ranskalaisia huvinäytelmiä, ja vain eräässä Lontoon kaukaisimmassa
sopessa saadaan vielä kuulla Shakespearea.[15]
Eräänä päivänä menee muuan Lontoon teaatteritirehtööri erään
kirjailijan luo ja pyytää häneltä jonkun viisinäytöksisen draaman.
Kirjailija antaa rukoilla itseään, on jokseenkin pöyhkeä ja vaatii
vihdoin, paitsi osuutta joka näytännön tuloista, neljäkymmentä puntaa
jokaisesta näytöksestä, summa maksettava samana päivänä kuin kappaletta
näytellään ensi kertaa. Tirehtööri hämmästyy, mutta suuri kirjailija on
taipumaton ja kontrahti allekirjotetaan. Kalliisti ostettu kappale
somistetaan kaikella mahdollisella korulla ja sitä ylistetään
edeltäkäsin kaikin voimin sanomalehdissä. Vihdoin tulee tuo tärkeä
päivä, kaikki on valmiina, salonki ääriään myöten täynnä. Kirjailija
kävelee levottomana edestakaisin kulissien välillä ja katselee joka
toinen minuutti esiripun reijästä yleisöä, joka on langettava tuomion
kappaleen kohtalosta.
-- Minulla on tuolla ulkona kolmesataa ystävää -- sanoo hän
tirehtöörille -- toivon että tekin puolestanne olette ryhtynyt
tarpeellisiin varokeinoihin?
Tirehtööri kutsuu vastauksen sijasta palkattujen käsienpaukuttajain
johtajan.
-- Onko väkenne kaikki paikoillaan? kysyy hän.
-- Viisikymmentä yli tavallisen määrän, vastaa toinen, ja kunniani
kautta: reiluja miehiä kaikki tyyni.
-- Ette kai ole unohtanut määräyksiäni, ja kaiketi olette pannut
muistiin ne paikat, joissa teidän tulee viheltää?
-- Toivomuksenne mukaan, herra tirehtööri!
Kirjailija hymyilee.
-- Mitä sanottekaan? Viheltääkö? Tarkotatte kai käsienpaukuttamista?
-- En, vaan viheltämistä!
-- Mutta oletteko mieletön?
-- En suinkaan. Jos teille kirjailijana paukutetaan tai vihelletään,
niin se ei liikuta minua; minulla on joka tapauksessa tuloni ja kappale
herättää uteliaisuutta. Niin voimakas vastakkainen mielenosotus on
repäsevä. On sitäpaitsi parempi että kappaleelle vihelletään, kuin että
se saa osakseen keskinkertaisen menestyksen. Melua, häväistystä --
juuri sitä minä tarvitsen, ja teille tullaan viheltämään.
-- Mutta sehän on katalaa! Herrani, minä alotan oikeudenkäynnin teitä
vastaan. Ajatelkaahan kirjailijamainettani!
-- Oikeudenkäynninkö? Olen ostanut kappaleenne, näyttelen sitä kassani
enkä teidän maineenne hyväksi, ja käytän sitä hyväkseni mieleni mukaan;
etuni vaatii että teille vihelletään. Voisinhan sentään mahdollisesti
muuttaa mieltäni, jos luopuisitte ylimääräisestä palkkiostanne.
-- Vai niin, vai siihen te tähtäsittekin!
-- Miksikäs en? Olette väärinkäyttänyt asemaanne kirjailijana; minä
käytän väärin asemaani teaatterinjohtajana. Tahdotteko maksaa minulle
takaisin nuo kaksisataa puntaa? Joko tahi ei, esirippu nousee paikalla.
-- Minä maksan, vastaa kirjailija -- muuta ei vastata, kun on pistooli
rintaa kohti ojennettuna.
Tirehtööri ei ole taipumaton, hän myöntyy ja antaa viipymättä
vastakäskyn:
-- Sanokaa että niissä paikoin, missä piti viheltää, onkin nyt
silmittömästi paukutettava. Sanokaa noille kahdelle toisella rivillä
istuvalle naiselle, joiden piti nauraa kolmannen näytöksen
liikuttavassa kohtauksessa, että he sen sijaan alkavat itkeä; ei ole
haitaksi jos nuorempi menee hiukan tainnoksiinkin.
Kappale sujuu mainiosti, yleisö on ihastuksissaan ja kirjailija
kaksisataa puntaa köyhempi, mutta hänelle on joka tapauksessa
paukutettu käsiä, hän on epäilemättä suuri kirjailija!
Sellaista on palkattu paukutus. Pariisin teaattereissa sillä on
määrätyt paikkansa, useimmiten permannolla, jossa aina on vaarassa
joutua noiden vastenmielisten palkkajoukkojen läheisyyteen; mutta kun
on uusi kappale, silloin taajenevat noiden teaatterin niin sanottujen
»ystävien» rivit kaksinkertaisiksi. Käsienpaukuttajilla on oma
vartavasten palkattu johtajansa, joka vuorostaan palkkaa väkensä joko
illaksi tai viikoksi ja pitää huolen paukutuksesta niissä kohdissa,
jotka ovat etukäteen merkityt. Yleisö sen tietää ja sietää sitä;
näyttelijät pitävät hyvänään tuota inhottavaa suosionosotusta. Niinpä,
kun mellastaminen muutamia vuosia sitte alkoi mennä liian pitkälle ja
hallitus koetti poistaa palkatun käsienpaukutuksen, valitettiin että
teaatterisaleissa oli aivan liian hiljaista ja kuollutta; ei yleisö
eikä näyttelijät olleet oikein tyytyväisiä. Lopputulos oli että
palkkapaukutus uudestaan otettiin käytäntöön ja on käytännössä vielä
tänä päivänä.
Ensimäisen, toisen, jopa kolmannenkin luokan teaatterijohtajat
koettavat parhaimman kykynsä mukaan ja säälimättä hyötyä niistä
kyvyistä, joita sattuvat käsiinsä saamaan. Jos noilla kyvyillä jo on
jonkinlainen maine, vaaditaan aivan erikoista politiikkaa pitääkseen ne
kurissa. Kappale on valmis, paikat loppuunmyyty, mutta ensimäinen
rakastaja suvaitsee potea päänkivistystä, primadonnan ääni suvaitsee
olla käheä. Mitä tekee johtaja? Sellaisten tapausten varalta täytyy
hänellä aina olla kuuliaisempi reservijoukko varastossa. Ensimäisen
rakastajan sairaus parannetaan antamalla osa toiselle rakastajalle,
kuuluisan primadonnan käheys lääkitään panemalla hänen sijaansa nuori,
kaunis alottelija; kateus otetaan apuneuvoksi oikkuja hillitessä, muita
keinoja ei ole. Siellä missä kaupanteko on kehittynyt hyvin pitkälle,
kuten Englannissa, maksetaan melkoisia summia siitä kunniasta, että saa
esiintyä jollakin jonkinlaista kuuluisuutta saavuttaneella näyttämöllä.
Joku maaseutulaisnäyttelijä tahtoo upeilla esiintymällä sillä tai tällä
pääkaupungin näyttämöllä ja maksaa siitä puhtaat rahat teaatterin
johtajalle. Keikaileva nainen tahtoo välttämättä näyttää uudet
jalokivensä, ja maksaa yhden punnan illasta saadakseen olla näyttämöllä
mukana. Sattuu joskus että tuollaiset näyttelijät tai uusi kappale ovat
yleisön mielestä liian huonoja; silloin se meluaa niin, että palkatut
paukuttajat joutuvat tappiolle. Huudetaan ja tömistetään kaikin voimin,
esiripun täytyy laskeutua ja poliisi tulee näyttelemään kappaleen
loppuosaa.
Voisi kirjottaa kokonaisen kirjan kaikista niistä keinoista, jotka ovat
päässeet käytäntöön valmistettaessa menestystä jollekin ensikertaa
esiintyjälle tai uudelle kappaleelle, usein nousee kateus ja juonet
yhtä kekseliäästi sitä vastustamaan, tuottaakseen kappaleelle vararikon
tai viheltääkseen vasta-alkajalle. Siinä suhteessa on teaatteri miltei
kaikkialla altis yllätyksille. Suosiontavottelupuuhista muistan erään
sangen kekseliään. Muuan lontoolainen talonomistaja alotti julkisen
oikeudenkäynnin erästä teaatterinjohtajaa vastaan siitä, että suuri
väentungos sulki jokaista uutta näytelmää esitettäessä kadun ja teki
kaiken liikkeen mahdottomaksi kello neljästä kello seitsemään
iltapäivällä. Teaatterinjohtaja hävisi, mikä oli luonnollistakin, sillä
koko oikeusjuttu oli hänen ja talonomistajan kesken sovittu asia.
Teaatteri ei voi välttää oman aikansa ja kansansa yleisiä virheitä, ja
sentähden huomaamme sen olevan Ranskassa kevytmielisen, Englannissa
rahanahneen, Saksassa pöyhkeilevän, jonka ohessa jokaisella tietysti on
oikeus omien virheittensä lisäksi omistaa vielä muidenkin virheitä.
Taidelaitoksena ja kirjallisuudenviljelyksen haarana näyttää se
taantuneen, mutta se on samalla astunut lähemmäksi itseään ympäröivää
elämää ja tapoja, ja nauttii ammattina ja henkilökuntaansa nähden
enemmän kunnioitusta kuin ennen. Jos jätämme baletin lukuunottamatta,
niin tuskinpa mikään teaatteri, joka huolehtii maineestaan, saattaa
enää nykyään uhmailla yleisiä tapoja vastaan, niinkuin ennen. Se ei
tosin ole minään takeena taiteen uudistuksesta, sillä siihen
vaikuttavat muut ajan virtaukset; mutta se on takeena teaatterin
siveellisestä arvosta, patona sen huonoja vaikutuksia vastaan ja
samalla suurempana liikunta-alana hyveille. Siitä asiasta enemmän
tuonnempana.