Olemme puhuneet oopperasta; en ole tätä ajan vallatonta ja hemmoteltua
lasta liioin hellinyt. Myöntäkäämme, jos niin tahdot, että se on luonut
paljo kaunista ja ollut aikoinaan oikeutettu, jopa välttämätönkin
kehitysmuoto; uskon kuitenkin että sen aika on mennyt, sen tähti
laskemassa ja että sen juuria on alun pitäin jäytänyt hävityksen mato.
Voisin esittää todistuksia; turha vaiva, löydät niitä tukuttain
kaikilla Euroopan -- olin miltei sanoa Aasian, Afrikan, Amerikan ja
Polyneesian -- näyttämöillä; kaikkialla, missä esirippu on noussut
alkusoiton ja laskenut loppusoiton aikana. Sinä ne löydät oman
lapsuudenaikaisten muistojesi joukosta. Muistatko esimerkiksi Rossinin
Tancredia Helsingin näyttämöllä (madame Neder, sillä osa käy niin
korkealla, että harvoin mies pystyy sitä esittämään), miten hän,
raahaten miekkaa, jota ei jaksanut kantaa, lauloi sen sijaan että olisi
taistellut, lauloi Jerusalemin muurit kumoon, lauloi mitä koreimpia
liverryksiä, kun vihollinen oli hänet yllättänyt ja jokainen hetki
maksoi ihmiselämän ja oli tärkeä ehkä koko kristikunnan menestykselle?
Muistatko Bellinin Romeota, kuinka hän, yhtä kehno aseiden käytössä
(Julia Reitmeyer, sillä siihenkin tarvittiin taas nainen) lauloi
epätoivoiset päätöksensä, lauloi itsensä kuoliaaksi, se oli hänen
velvollisuutensa; siinä hän ei ollut huonompi kuin Edgar Donizettin
Luciessa ja monet muut laulavat sankarit. Tuo vielä voi jotenkin käydä
päinsä, mutta olen myöskin kuullut Meyerbeerin Pietari suuren
tekevän mitä koreimpia juoksutuksia, olen kuullut Grétryn Richard
Leijonanmielen laulavan erittäin liikuttavia aarioita ja tunteellisia
duettoja; älä sitte ihmettele että voidaan laulaa Pärttylinyö ja
Sisilialainen iltamessu! En tahdo tässä kiinnittää huomiotani
sellaisiin pikkuasioihin, kuin että oopperaköörit ja aariat kerta
toisensa perästä toistavat samoja sanoja musiikin niin vaatiessa;
pahinta on että toiminta tavallisesti -- seisoo paikoillaan ja laulaa.
Se antoi ystävälleni Grevelle aikoinaan paljo huolta, siihen aikaan kun
meidän piti yhdessä tehdä ooppera; päätimme silloin antaa toiminnan
_puhua_, joka oli verraten viisas päätös, vaikka paras kieltämättä
olisi ollut antaa sen _toimia_. Meidän oopperastamme tuli
kuitenkin, samoin kuin eräistä tunnetuista avioliitoista, paras ooppera,
koska siitä -- ei tullut mitään.
Olkoon tämä kylliksi oopperan dramaattisesta arvosta -- musikaalisen
jätän omaan arvoonsa. Tahdon ainoastaan lisätä että kaikkialla,
missä suurten mestarien musiikki -- ja pienempien joukossa
esimerkiksi Héroldin värikkään hehkuva Zampa -- kaikkialla missä se
todella on kohottanut dramaattista vaikutusta, on se sen tehnyt
_välikappaleena_, ja järkevästi käytettynä on se vaikuttavimpia
_välikappaleita_. Mutta musiikista ei voi milloinkaan tulla
näyttämöllä todella _tarkotus_, sivuuttamatta omaa tehtävätään; se
on inhimillisten tunteiden ilmeikkäimpiä tulkitsijoita, mutta sen ei
pidä pyrkiä toimimaan, ja jos sen tunnustamme, silloin ovat sen
dramaattiset vaatimuksetkin samalla loppuneet.
En voi kuitenkaan jättää tätä niin monien tappioiden ja niin
monien voittojen taistelutannerta omistamatta muutamia sanoja
oopperan nuorimmalle tyttärelle ja sen lopulliselle tyrannille,
_baletille_. Ajatelmien sijasta esitän tässä esimerkin, ja
valitsen joukosta loistavimman, baletin, jota ainakin vuonna
1856 pidettiin omalla alallaan merkillisimpänä,[14] nimittäin
_Merirosvo_, kolminäytöksinen balettipantomiimi, tekijät De Saint
Georges ja Mazilier, musiikki hiljattain kuolleen säveltäjän Adamin,
jonka »Alppimaja» ja »Longjumeaun postiljooni» ovat esitetyt
Suomessakin. Kohtuuden mukaisesti on ohjelmassa mainittu myöskin neljän
koristemaalarin ja yhden koneenkäyttäjän nimi. Kappale, johon Byron on
saanut antaa aiheen, esitettiin ensimäisen kerran Pariisin Suuressa
oopperassa tammikuun 23 päivänä 1856 ja on sen jälkeen esitetty ainakin
viitenäkymmenenä iltana. Uusin tähti samassa lampunvalohorisontissa,
jossa Taglioni, Cerrito, Fanny Elsler ynnä monet muut ovat tuikkineet
ja sammuneet, oli nyt nimeltään _Rosati_ ja esitti kappaleen
pääosaa. Ensimäiseen kuvaelmaan kuuluvien henkilöiden luku,
päätanssijoita ja -tanssijattaria lukuunottamatta, ei ole suinkaan
vähäinen, nimittäin: kaksitoista almeeta eli hunnutettua tanssijatarta;
kaksitoista turkitarta; neljä venakkoa; neljä sirkassilaisnaista; neljä
italiatarta; neljä armeeniatarta; kolme orjakauppiasta; kuusitoista
merirosvoa; kuusi orjatarta (_dames esclaves_, kuten ohjelma
erittäin kohteliaasti mainitsee); neljä hunnutettua naista; kahdeksan
pientä mustaa muriaania; kuusitoista pientä muriaanitarta; yksitoista
neekeriä; kuusi nuorta eunukia; neljä kauppiasta; kymmenen ostajaa;
kaksikymmentä merirosvomatruusia; yhteensä sataneljäkymmentäneljä
baletin henkilökuntaan kuuluvaa, lukuunottamatta noita kahtakymmentä
kahta, jotka esittivät soolo-osia.
_Ensimäinen näytös_. Orjamarkkinat Adrianopolissa. Kauniita
orjattaria lepää matoilla ja sohvilla, turkkilaiset, kreikkalaiset ja
armenialaiset polttavat piippujaan, almeet tanssivat heille; kauppiaat
levittelevät loistavia kankaitaan. Silloin lähestyy joukko
kreikkalaisia merirosvoja. Heidän johtajansa, Conrad, (tanssija
Segarelli) tuntee muutamalla palkongilla olevan nuoren Medora nimisen
juutalaisnaisen (Rosati) ja saa häneltä selamin eli puhuvan kukkavihon,
joka ilmaisee hänen rakkautensa. Nyt kannetaan torille rikas Cosin
pasha. Orjakauppias tanssituttaa houkuttelevaa kauppatavaraansa (voisi
luulla olevansa Hamburgissa), mutta tuollaiseen on unelias pasha
vanhastaan tottunut eikä tartu ansaan; ei mikään kelpaa, ken on liian
laiha, ken liian lihava. Lopuksi hän huomaa Medoran ja joutuu tietysti
haltioihinsa. Tyttöraukan isä sattuu olemaan itara juutalainen, jolla
on kuuluisa nimi Isac Laquedem; pasha tarjoo hänelle helmiä ja kultaa,
lyhyesti: jonkun verran tingittyään hän ostaa Medoran. Se on kuitenkin
helpommin sanottu kuin tehty; merirosvothan ovat siellä, he tanssivat
orjatarten kanssa; yhtäkkiä he ryöstävät mukanaan koko joukon ja Conrad
ottaa osalleen Medoran.
Toisessa kuvaelmassa näemme loistavan »maanalaisen palatsin», johon
merirosvot ovat koonneet rikkauksiaan. Osat ovat nyt muuttuneet. Conrad
on täällä herrana, mustat orjat kantavat esiin suitsutusastian, muuan
esirippu nousee, näemme Conradin pitkällään tiikerinnahalla poltellen
tschibukiaan ja hänen jalkainsa juuressa Medoran. Hellä kohtaus ja
adrianopolilaiset vangit tanssivat. Medora rukoilee heidän
vapautustaan, ja Conradilla ei ole sydäntä kieltää. Mutta siitä
julmistuvat merirosvot, he tekevät kapinan; vaan siihen on Conrad
tottunut, kapina kukistetaan ja merirosvot poimivat kultaa ja helmiä
hämmästyneen Isacin taskuista. Merirosvopäällikkö Birbanto kuitenkin
miettii kostoa ja viekottelee juutalaisen nukuttamaan Medoran kautta
Conradin myrkytetyn lotuskukan avulla. Syntyy yleinen hämminki ja
liittoutuneet ryöstävät mukanaan epätoivoisen Medoran.
_Toinen näytös_ vie meidät Cosin pashan palatsiin. Taasen
ylenpalttista loistoa ja komeutta. Seraljin naiset tulevat juuri
kylvystä, odaliskit laskevat vallatonta leikkiä vartijansa, vanhan
eunukin kanssa. Pasha astuu sisään; eunuki valittaa, seuraus: pauhuja
ja tietysti tanssia. Isac tulee, tuoden mukanaan Medoran; pasha on
ihastuksissaan ja lahjottaa hänelle ylen paljo koristeita. Sillä välin
lähestyy joukko mekkalaisia pyhiinvaeltajia; mutta nuo veitikat ovatkin
valepukuisia merirosvoja; he tekevät uuden puhdistuksen haaremissa ja
ovat juuri voittamaisillaan, kun kavaltaja Birbanto tulee paikalle
tuoden mukanaan pashan väkeä, merirosvot voitetaan ja Conrad viedään
kuolemaan.
_Kolmas näytös_. Älä ole huolissasi Conradin kohtalosta, hän
tietysti armahdetaan, ja nyt vietetään pashan ja Medoran häät. Siitä
tulee komeat kemut, »tanssihäät» tietysti, mutta juuri ratkaisevana
hetkenä houkuttelee Medora itselleen mitä viehkeimmillä hyväilyillä
pashan tikarin, Conrad kiipee ikkunan kautta sisään ja pashan toiveet
ovat mennyttä kalua. Pashat, samoinkuin jättiläiset, ovat syntyneet
nuijittaviksi.
Kolmannen näytöksen toinen kuvaelma on kenties näyttämökoristeiden ja
koneiston tähän saakka saavuttamaton huippu. Näemme silmänkantamattoman
meren kevyesti liikkuvine aaltoineen. Luonnollisuus on niin suuri, että
olemme tuntevinamme merituulten puhalteluja. Täysipurjeinen laiva
keinuu näyttämölle -- ei noita heikkoja aluksia, jotka toisinaan
matelevat eteenpäin meidän näyttämöillämme, vaan jotenkin arvokas
laiva, jonka kannelle sopii noin kuusikymmenhenkinen baletti. Conrad ja
Medora purjehtivat nyt pois rakkautensa valkamaan; näemme tuon maan
kapeana kaistaleena taivaanrannalla; tuota iloista näkyä on tietysti
tervehdittävä merirosvojen ja vapautettujen orjattarien tanssilla, mikä
olisikaan luonnollisempaa? Ja tanssiksi sitä pistetäänkin, mutta se on
harvinaista tanssia, sillä joukko temppuilijoita tekee mitä rohkeimpia
pyörähdyksiä köysistössä ja marssikoreissa. Se näyttää joka tapauksessa
hauskalta, on vain vahinko että taivas menee pilviin ja ukkonen alkaa
jylistä (oikein jymy-ukkonen, vähän parempi kuin meidän rautapeltimme).
Tuulispää lähestyy, aallot vaahtoavat ja kohoovat yhä korkeammalle.
Tanssi keskeytetään; miehistö kiipee ylös ja kokoo purjeet. Myrsky
kiihtyy, salamat leimuavat (sangen arvokkaita salamoita, tuskinpa vain
pelkkää niktiä). Aallot kohoovat yhä korkeammalle. Hätälaukauksia
ammutaan. Aallot heittelevät laivaa aivan kauheasti. Ilma pimenee
(toinen harsoesirippu toisensa jälkeen lankee näyttämön ja katsojien
väliin). Lopulta tulee niin pimeä, että vain epäselvästi näemme mustia
aaltoja, laivan hahmopiirteitä ja valkeita olentoja, jotka juoksevat
levottomina edestakaisin kannella. Rosvot ja orjattaret, äidit ja
lapset kohottavat epätoivoissaan käsiään taivasta kohti. Silloin
halkaisee ilmaa häikäisevä salama, iskien laivaan ... se uppoo ...
kuulemme kumean jymähdyksen ... musta aalto kohoo vuoren korkuisena
haudaten aluksen ja ihmiset pimeään syvyyteen.
Muutamia silmänräpäyksiä näkee katsoja edessään vain synkän yön, ja
musiikki jäljittelee myrskyn ulvontaa ja aaltojen pauhua.
Silloin selkiää ilma jälleen (harsoesiriput kohotetaan toinen toisensa
perään). Näemme jälleen aavan meren; myrsky on rauhottunut, rajuilma on
ohi. Hohtavan mainingin harteilla keinuu lankku; lankulla ovat Conrad
ja hänen käsivarrellaan Medora. Mainingit kulettavat heitä kaukaista
kallioista rantaa kohti, he saavuttavat sen; Conradin onnistuu päästä
kalliolle ja hän nostaa sinne Medorankin, pidellen häntä sylissään.
Samana hetkenä halkaisee vielä usvaista ilmaa yksi ainoa auringonsäde,
mutta niin häikäisevän kirkas, että ainoastaan aurinko itse tai
sähkövalo voi semmoisen aikaansaada. Tämä säde valaisee yhtä ainoaa
kohtaa pimeässä maisemassa, nimittäin kalliota. Molemmat pelastetut
polvistuvat kirkkaassa valossa, kiittäen luonnonvoimien herraa ...
kappale on päättynyt.
Mitä tästä pitäisi sanoa? Loistavia, komeita, taidokkaita, jopa
kauneita ja hauskojakin tauluja. Minä sanoisin »Merirosvoa» --
samoinkuin rosvopäällikkö Mandrinin seikkailuja, joita esitettiin
peräkkäin neljällekymmenelle täydelle huoneelle Gaïté teaatterissa --
koulupoikakappaleeksi, ellei siinä olisi niin paljo semmoista, joka on
tarkotettu erikseen tämän maailman suurille kevytmielisille lapsille,
jotka, elleivät tahtoisi olla merirosvoja, ainakin kovin mielellään
olisivat Cosin pashoja. Täällä raivoo ja huokailee niin mainiosti
itämainen aistillisuus; tanssi antaa viehätyksensä noille erinomaisille
situatsioneille, mutta mielikuvitusta puuttuu, kappale on runollista
lentoa vailla -- karkeasti veistelty romaani, seraljien kimmeltävien
turhuuksien koristama ja alituiseen horjuva murhan tai aistien
huumauksen välillä -- odaliski tiikerinnahalla -- ja niin täytyy meidän
sanoa kappaletta alhaiseksi, hyvinkin alhaiseksi taideluomaksi. Se on
varjokuvin esitetty Byronin luoma, hänen henkilönsä, vaan ilman
henkevyyttä ja neroa.
Siihen johtuu baletti pyrkiessään voittamaan kaikki muut
silmänpyynnössä ja turmeltuneen mielikuvituksen houkutuksissa; ja se
menee pitemmällekin: Berlinissä esitetään näyttämöllä miten vampyyri
imee kahdeksantoista nuoren neitosen verta. En tahdo kieltää tanssia
enemmän taiteena kuin ilonilmauksenakaan; se voi olla itse sulous, ja
sulous on kauneuden lempitytär -- mutta, mutta, Betty, kun keijukainen
silmäämme viehättää, kun almeet tanssivat edessämme lootuskukkien
keskellä, kuinka usein kuiskaakaan silloin parempi ääni sisässämme:
maasta he ovat tulleet! Noissa siivissä hohtaa turhamielisyys, nuo
harsoon ja silkkiin puetut houkuttelevat olennot eivät edusta suloutta,
vaan halujamme; oi, sulous on puhdasta, sulous on taivaallista, ja jos
tanssi _voisi_ sitä olla, silloin ei mikään taide olisi niin
ihastuttava kuin se!