Ludvig XIII vuonna 1626 perustama Jardin des plantes on siitä kuuluisa,
että se omistaa maailman rikkaimmat luonnontieteelliset kokoelmat. On
mahdollista että se eräisiin yksityisosiin nähden jää alakynteen
Lontoon ja joidenkuiden muiden rinnalla, mutta totuudenmukaisesti voin
sinulle vakuuttaa, että meidän niin sanottu suuri museomme ja muut
Helsingin kokoelmat, joiden arvoa omaan paikkakuntaamme nähden en siltä
tahdo suinkaan halventaa, eivät kykene antamaan aavistustakaan noista
loppumattomista saleista ja ansareista, joissa pikaisinkin käynti on
yhtä väsyttävää, kuin tarkka katseleminen on opettavaa. Miltei saman
vaikutuksen tekevät instituutti ja keisarillinen kirjasto Rue
Richelieun varrella. Muukalainen ei saata kulkea näitten salien läpi
valittamatta ajan vähyyttä -- ihmiselämän lyhyyttä, joka ajaa meidät
noiden aavistettujen aarteiden ohi Tantaluksen jano rinnassamme.
Nämä museot, ansarit ja pitkät rivit harvinaisia ulkoilmakasveja ovat
ensi näkemältä hyvin yksitoikkoisia. Kaikki on täällä eristettyä;
kokonaisuus ei ole silmäänpistävä, se kuuluu tieteeseen. Huomaamme heti
että niiden yksityiskohtainen tutkiminen vaatisi kokonaisen ihmisijän.
Mutta kun jokaisen tieteen ala täällä on niin rajotettu, hoidetaankin
sitä erikoisella tarkkuudella. Maanmiehemme tohtori Villiam Nylander,
joka työskentelee Jardin des plantesissa kahdesta neljään tuntiin
päivässä, on saavuttanut auktoriteetin maineen eräässä kasvitieteen
haarassa, nimittäin jäkäläin tuntemisessa. Sivistysmaissa tiede
kehittyy jotenkin samaan tapaan kuin kauppaliike: se jakaantuu
erikoisaloihin. Muistuu mieleeni muuan kauppa Rue de l'École de
médecinen varrella; silläkin oli erikoisalansa, vaikka tuskin kukaan
meillä tullee sitä jäljittelemään. Se harjotti luurankojen, nikamien ja
pääkallojen myyntiä; se oli sen luvallinen liikeala eikä mitään muuta
saatu siitä kaupasta.
Mutta palataksemme Jardin des plantesiin, ei täällä esiinny elävänä
katsojalle ainoastaan kasvitiede, vaan vieläkin suuremmassa määrässä
eläintiede. Joka osastossa on omat asukkaansa, ja ne asustavat paljaan
taivaan alla aitauksissa, joiden suuruus on sovitettu eläinten
suuruuden ja notkeuden mukaan. Täällä käveli aitauksessaan hirvi,
tuolla giraffi; täällä zeebra, tuolla puhveli, täällä kameli, tuolla
sarvikuono; kuusi tai seitsemän karhua oleskeli avonaisissa luolissa ja
nousi takajaloilleen kerjäten ympärilläolevilta katsojilta leipää.
Elefantti, jolla oli aivan oma talo, ilkesi kuitenkin kurottaa pitkää
kärsäänsä kerjuutarkotuksessa aitauksen ulkopuolelle. Virtahepo
piehtaroi kömpelöine, muodottomine, ruskeine ruumiineen sille varta
vasten tehdyssä lammikossa, ja kömpi kankeasti ylös, kun vartija kutsui
sitä aterioimaan. Lisätä pitänee että täällä oli leipurein myymälöitä
yksinomaan niitä varten, jotka tarjosivat semmoista herkkua eläimille.
Kaikenlaisia lintuja ja apinoita asui, nekin paljaan taivaan alla,
suurissa rautahäkeissä; pieniä sammakkoeläimiä säilytettiin varta
vasten valmistetuissa laatikoissa; suuri niilinkrokotiili piehtaroi
pitkässä, haalealla vedellä täytetyssä laatikossa, sähisten jokaiselle,
joka sitä lähestyi. Boa constrictor oleskeli samanlaisessa vankilassa.
Kaikki tuo kuitenkin unohtui katsellessa kaikkein villimpiä
petoeläimiä. Yli-intendentti (_professeur l'administrateur_) oli
niin kohtelias, että antoi minulle samalla, kun sain käyntikortin
museoihin, myöskin pääsylipun petoeläinosaston sisäkäytävään. Olisin
toivonut että sinä missesi kera olisit ollut näkemässä noiden suurten
kissojen syöntipuuhaa; siinä ei hiiriparka tepsinyt. Jardin des
plantesissa oli silloin noin kuusi leijonaa, neljä tiikeriä, kolme
leopardia, kolme pantteria, joukko hyeenoja ja sakaaleja. Pidä
kunniassa missesi syntyperää, Betty, sillä kaikki muut, paitsi kaksi
viimemainittua, kuuluvat kissansukuun.
Näitten eläinten luonne oli hyvin erilainen. Vankeus oli lannistanut
eräitä noista väkevistä; ne näyttivät synkiltä, orjuutetuilta ja
pörröisiltä. Sudet esimerkiksi olivat kaikkein kurjimpia susia, mitä
ajatella saattaa. Jotkut pedot olivat vielä äskettäin vapaina ajaneet
otuksia metsissä, eivätkä vielä oppineet hienoja pariisilaistapoja.
Juuri ne olivat katselijoitten lemmikkejä. Hienostuneet ihmiset
katselevat aina mielellään hiukan erämaan luontoa, jotapaitsi
ranskalainen rakastaa kaikenlaista leijonanmieltä. Mitä
kohteliaisuuksia lausuttiinkaan suurelle numiidialaiselle leijonalle,
joka tuskin omisti katsettakaan koko tuolle ulkona seisovalle
kirjavalle joukolle! Ei kenenkään mieleen johtunut tarjota leipää
erämaan kuninkaalle; se on sitä paitsi kiellettyäkin. Ainoastaan
karhuja ruokitaan armopaloilla.
Mutta mikään noista pedoista ei vetänyt vertoja uljaalle
bengaalilaiselle kuningastiikerille. Se oli vasta hiljattain tuotu
Gangeksen rannoilta, oli pienenlännän hevosen korkuinen, mutta pitempi,
täysikuntoinen voimassa ja rajuudessa, kauniisti keltaisen ja mustan
viiruinen, muuten koko olemukseltaan ja liikkeiltään kuin suunnaton
villikissa. Tunnustan suoraan, etten olisi tahtonut tavata sitä jonakin
iltana yksin metsässä. Sen keltaisenvihreät silmät paloivat synkästi,
tunkeutuen katsojan läpi, se oli Nero ja enemmänkin kuin Nero, sillä se
oli verenhimoinen olematta pelkuri. Sentähden ranskalaiset sitä
ihailivatkin.
Joka eläimellä oli kaksiosainen häkki, ulkopuolinen puutarhaan ja
katsojiin päin, sisäpuolinen ahtaaseen käytävään päin eläintarhan
puolelle. Molempien osien välissä oli laskuluukku, ja eläimen ollessa
toisessa, siivottiin toista. Mutta sisäpuoleisen häkin luo pääsi
ainoastaan erikoisella luvalla, ja sellaisella pääsylipulla
varustettuna sain tilaisuuden nähdä miten eläimiä ruokittiin kello
3 i.p. Monsieur Mathieu, eläinten vartija, oli asettanut jokaiselle
annoksensa sisähäkkeihin, sitte nostettiin laskuluukut. Eläimet
syöksyivät esiin ja heittäytyivät ahneesti lihakappaleiden kimppuun.
Näin kissan kyyristyneen hyppäyksen, näin säkenöivien silmien
katselevan ympärilleen tahtoisiko joku riistää häneltä saaliinsa. Muuan
ranskalainen -- meitä ei ollut kuin viisi tai kuusi -- pisti silloin
sateenvarjonsa kärjen numiidialaisen leijonan eteen. En voi milloinkaan
unohtaa sitä raivoa, mikä kuohutti metsien ylpeää haltijaa. Leijona
kyyristyi kumeasti kiljuen ja hyppäsi äkkiä aidaketta vasten niin, että
rautatangot natisivat -- senjälkeen se vetäytyi taaksepäin voimattoman
raivoisena, pidellen lihakappaletta etukäpäliensä välissä ja katsellen
meitä, mutta ruokaansa se ei kajonnut ennenkuin poistuimme.
Kuningastiikeri kuuli leijonan karjunnan; tunnettua on että kaikki
eläimet, pienimmästä suurimpaan, vapisevat tuon äänen kuullessaan.
Ylpeä keltainen kissa kävi levottomaksi, tarttui lihakimpaleeseensa
valkoisin, terävin hampain ja tepasteli kolme neljä kertaa häkkinsä
ympäri, katsoen meihin tulisin silmin. Ranskalainen kohotti jälleen
sateenvarjonsa -- tiikeri pysähtyi; sen pitkät viikset vetäytyivät
korvia pitkin taaksepäin, pää kallistui, selkä kaareutui, kynnet
vetäytyivät sisään ja ojentuivat jälleen esiin -- ranskalainen laski
alas sateenvarjonsa, ja siinä hän teki oikein.