Kansa, jolla on hauskaa, ei ole ainoastaan tottelevainen ja
hyväntahtoinen -- se puoli asiasta jääköön sikseen. Kansa, jolla on
hauskaa, on tavallisesti myöskin hyvä ja kelvollinen ja ahkera kansa,
ja se puoli on tärkeämpi. Ihmisolento ei voi koko ikäänsä orjailla
raskaiden velvollisuuksiensa täyttämisessä, ellei se saa joskus
keventää mieltään pienellä pilalla. Ilo on työn ehto, ilman sitä
edistyy työ hitaasti. Ja ilon pitää päästä ilmoille viattomalla,
ainakin vahingottomalla tavalla, eikä raa'asti, turmelevasti ja
inhottavasti. Tuota seikkaa sietäisi vähän enemmän ajatella siellä
kotonakin, ettei kävisi niinkuin nyt usein, että työmies hakee iloaan
kapakoista. Hänellähän ei ole muuta paikkaa, mistä mielenkevennystä
etsisi.
Tuo kokemus on sama koko maailmassa. Varon tosin esittämästä juuri
Pariisia esimerkkinä; tämä kaupunki ei ole mikään siveellisyyden
esikuva, mutta aina sentään parempi kuin huudetaan. Kaikki viettelykset
kertyvät tähän polttopisteeseen. Ja kuitenkin, niin on minulle sanottu,
ovat ainoastaan ylemmät kansanluokat yleisemmin siveellisen turmion
saastuttamia. Rahvaan suuri enemmistö elää niin porvarillisen
siveellisesti kuin se saattaakin oloissa, joissa uskonnollinen vakaumus
antaa sangen vähän tukea. Pariisin työmies on kohtuullinen, ahkera ja
kohtelias paljoa suuremmassa määrässä kuin milloinkaan meikäläiset.
Mutta kun hän on kuusi päivää, usein alun seitsemättäkin, tehnyt työtä
kahdestatoista neljääntoista tuntiin päivässä, haluaa hän mielellään
yhtenä iltapäivänä irtautua huvittelemaan. Silloin hän matkustaa
huvittelulinnoihin tai ajaa karusellia tai ostaa muutamalla soulla
teaatteripiletin, taikka katselee tempuntekijöitä, ostaa itselleen
pullon mietoa viiniä, nauraa sydämensä pohjasta ja on seuraavana
päivänä valmis alottamaan työnsä hyvillä mielin. Myönnät kai, että tämä
on koko joukon parempaa kuin meikäläisten työläisten onnettomat
vapaamaanantait. Monien satojentuhansien joukossa näin yhden ainoan
kerran juopuneen työmiehen meluavan Rue du Temple kadulla. Kansanjoukko
töllisti häneen kuin mihinkähän ihmeeseen, ja ennenkuin poliisi ennätti
paikalle seuraavasta kadunkulmasta, olivat toverit jo ottaneet
rauhanhäiritsijän huostaansa. Sellaista ei näe usein meidän
suomalaisissa pikkukaupungeissamme. Palaan kansanjuhliin.
Kesäkuun 15 päivä oli sunnuntai. Eipä juuri voi sanoa että täällä
pidettäisiin pyhää missään erityisessä kunniassa. Osa myymälöitä on
avoinna, mitkä koko päivän, mitkä puoli päivää, muutamia töitä tehdään
julkisesti koko päivän; ehkä myöntää ranskalainen katkismuskin
sellaisen oikeaksi, »milloin suuri hätä ja kristillinen rakkaus
vaatii». Kuitenkin pidettiin messuja ja jumalanpalveluksia kuten
tavallisesti kello kahteen i.p.; silloin oli kirkkojen aika ohi ja
maallisten juhlien aika tullut. Nyt alkoi vapaanäytäntöjä jokaisessa
Pariisin senaikaisessa kuudessatoista teaatterissa. Saadakseen paikan,
piti seistä tunnin tai pari pitkässä rivissä, joka kiemurteli Théâtre
Françaista puolen virstan pituisena Palais Royalin pylväskäytäväin
kautta. Sellainen rivi on ihmeteltävä kappale ja mahdollinen ainoastaan
siellä, missä kansa on tottunut järjestykseen.
Koko järjestelmä on mitä yksinkertaisin ja perustuu siihen, että
ihmiset asettuvat parittain toistensa taakse ja etenevät maalia kohti
kukin sijallaan, saamatta tungeksia toistensa edelle. Jos joku rohkenee
semmoista yrittää, peräytetään hän jotenkin tylysti; sen sijaan voi
jokainen ostaa itselleen edempänä olevan paikan joltakin toiselta, joka
on sen saavuttanut tuntikausia odottamalla. Siten vältetään kaikki
ahdinko ja epäjärjestys, vaikka samaan maaliin pyrkiikin monta tuhatta,
ja kun etumaisten etujen mukaista on pitää jälkeentulevia silmällä, on
poliisivalvonta tavallisesti tarpeeton.
Minulle sanottiin että Ranskan teaatterein parhaimmat kyvyt harvoin
näyttelevät niin hyvin, kuin tuolle pusero- ja katupoikayleisölle,
joka tuollaisissa tilaisuuksissa täyttää koreat aitiot. Tämän yleisön
käsien taputus hyvittää enemmän kuin palkattujen kättenpaukuttajain
maksetut suosionosotukset. Jotenkin luonnollista; puseroniekkain
suosionosotukset ovat rehellisiä ja ihmeteltävän tarkkaan
arvostelukykyyn perustuvia. Puserot pitävät kunnianaan olla siinä --
niinkuin monessa muussakin asiassa -- hännystakkien tasalla.
Muukalainen ei kuitenkaan sinä päivänä ennättänyt odottaa vuoroaan
rivissä. Juhlaohjelma oli kiinnitetty kaikkiin kadunkulmiin. Voi valita
kolmen tai neljän eri kaupunginosan välillä, sillä kansantungoksen
estämiseksi jaettiin huvitkin useampaan kohti. Minä valitsin
esplanaadit Invaliidihotellin kohdalla, Seinen läntisellä rannalla,
vastapäätä Elysein kenttiä. Liike kaduilla ja toreilla oli ääretön.
Kello seitsemästä illalla kello kahteentoista yöllä eivät mitkään
ajoneuvot saaneet kulkea kaduilla, jottei onnettomuuksia sattuisi.
Monin paikoin olisikin vaunujen ollut mahdotonta raivata itselleen
tietä. Poliiseja ei paljo näkynyt, vaikka niitä olikin mukana
kaikkialla. Tuossa ihmismeressä vallitsi ihmeteltävä järjestys.
Invaliidiesplanaadit käsittävät jotenkin yhtä suuren alan, kuin
Helsingin kauppatori ja kaksi kertaa esplanaadit yhteensä. Tällä
lukemattomien myymäläin ja pienten teaatterien täyttämällä alalla
liikkui kansanjoukko, joka kello kolmen ja kahden välillä i.p. voitiin
arvata nousevan ainakin kahteensataantuhanteen henkeen, ehkä ylikin.
Tuon paikan keskeltä alkoi kello kolmesta lähtien kohota pieniä
ilmapalloja toisensa jälkeen ylös. Pallot olivat niin laitetut, että
kun ennättivät noin tavallisen kirkontornin korkeuteen, putosi pallosta
alas pieni postipaperista tehty laskinvarjostin (_parachute_)
ja siitä riippui pussillinen ristiäiskonvehtia (_dragées de
baptéme_), joka laskinvarjon ja tuulen kannattamana hetken liiteli
ilmassa katsojien päitten päällä. Aina sitä myöten kuin sellainen
siivekäs tötterö laskeutui alaspäin, lähestyen kentän toista tai toista
osaa, syntyi kansantungoksessa vilkasta liikettä, tuhansia
sateenvarjoja ja koukkupäisiä keppejä kohosi karkulaista vangitsemaan
ja se onnellinen, joka lopulta tötterön voitti, oli siitä niin ylpeä,
kuin jos olisi saanut asevoiton Krimin niemellä. Kello kolmesta kello
kuuteen laskettiin kolmesataa tuollaista _ballons perdu_'ä ilmaan.
Niistä eksyi kaksi- tai kolmekymmentä esplanaadien ulkopuolelle,
onnellistuttaakseen sisällöllään suuren kaupungin muita osia.
Kello kuuden aikana nousi ilmapurjehtija Alfred Rousiot loistavasti
puettuna suurella valkoisesta silkkikankaasta tehdyllä ilmapallolla
ylös ja heitteli korkeudesta konvehtipusseja ja pieniä, kirjavia
lippuja. Vähän ajan päästä hänen ilmapallonsa näytti vain pääskyn
suuruiselta pilkulta korkealla, sinisen pilvettömällä taivaalla, ja
minä en tosiaankaan voi sinua rauhottaa lähemmillä ilmotuksilla hänen
kohtalostaan. Luultavasti hän pysähtyi vasta kuussa.
Sillaikaa huvitettiin kansanjoukkoja kaikellaisilla uusilla
hommanpiteillä. Kaksi jotenkin suurta tilapäistä teaatteria näytteli
vuorotellen, puoli tuntia kumpikin, ulkona taivasalla olevalle
katsojakunnalle, ja kun toinen lopetti, alotti toinen uudestaan. Olisi
ollut mahdotonta kuulla puhenäytelmää, mutta sitä paremmin kuuluivat
kiväärinlaukaukset, sillä molemmat kappaleet olivat sotilaspantomiimeja
eikä ruutia suinkaan säästetty. Toinen esitti kuvauksia Afrikasta;
kabyylit valkoisissa pukineissaan taistelivat urhokkaasti
ranskalaisia vastaan, mutta saivat lopulta surmansa. Toisen kappaleen
näyttämöpaikkana oli Krim. Täällä taasen venäläiset urhoollisesti
puolustivat Malakoffia ja ranskalaiset sitä urhoollisesti ahdistivat;
lopputuloksen saattaa arvata. Tässä ilmaantui, kuten todellisellakin
taistelukentällä, ranskalaisen ritarillinen luonne, joka mieluimmin
haluaa voittaa _urhoollisen_ vihollisen; hyvin tietäen että oma
kunniansa siitä vain kohoo, ei hänellä ole milloinkaan tapana
tiedonannoissaan nimittää vihollisen puolustusta itsepäiseksi,
kovapintaiseksi ja sitkeäksi, vaan urhoolliseksi, miehuulliseksi ja
pelkäämättömäksi. Minun ei tarvitse lisätä että tällaiset näytelmät
herättivät sotakunniaan nähden niin herkkätuntoisessa ranskalaisessa
yleisössä riemuhuutoja, joiden suhteen konvehtitötteröt tuntuivat
mitättömiltä. Hauskinta oli että kaikki näyttelijät olivat oikeita
sotilaita, jotka todellisuudessa olivat taistelleet noissa taisteluissa
Afrikassa ja Krimin niemellä. Siksipä näkyikin, että he suorittivat
osansa _con amore_ ja todellisella sotataidolla. Yksinpä
kenttäkapakoitsijattaretkin, jotka täällä suorittivat tärkeitä osia,
olivat todella olleet mukana noissa sotaisissa leikeissä.
* * * * *
Kun meillä pohjolassa joskus on tarjona jotain hyödyllistä tai hauskaa,
tyytyy hiljainen yleisö pelkkään _katselemiseen_ tai _kuuntelemiseen_,
arvellen että siinä on vaivaa tai huvia kylliksi. Mutta ranskalainen,
etelämaalainen yleisö arvelee ettei huvista eikä hyödystä ole mitään,
ellei kuulija tai katsoja saa olla _itse mukana_. Tämä yleisö, siitä
saat olla varma, taputtaa käsiään tai viheltää kirjalliselle esitelmälle
yhtä urhoollisesti kuin teaatterikappaleellekin, ja se tahtoo olla
mukana käsin, jaloin ja kaikuvin kurkuin. Sellainen on sen luonto; se
voi toisinaan häiritä sitä hiljaista nautintoa, johon me olemme
tottuneet, mutta sillä on aina virkistävä vaikutuksensa, johon me _emme_
ole tottuneet.
Kesäkuun 15 päivän yleisö tahtoi samoista syistä olla mukana sekin. Eri
kohdille kenttää oli pystytetty neljä suovalla siveltyä tankoa, joiden
huipussa riippui palkintoja -- semmoistahan on meilläkin nähty. Täällä
piti katupoikien kilpailla palkinnoista. Toinen toisensa jälkeen
koetteli onneaan; mutta onni näytti nurjaa puolta: he liukuivat jo
puolitiestä alas joukon äänekkäästi riemuitessa. Mutta tuskin oli
toinen hiipinyt pois, väsyneenä, voitettuna ja naurunalaisena, kun jo
toinen astui sijaan. Viisaat odottivat ja antoivat ensimäisten hangata
suopaa vähemmäksi. Sitte vasta he aivan hitaasti alottivat
kiipeämisensä, taskut täynnä tuhkaa tai liitujauhoa. Väsymättömiä
junkkareita he olivat eivätkä hellittäneet. Joukossa syntyi puolueita
myötä ja vastaan; lyötiin vetoja; kuului sekaisin kehotuksia ja
ivailuja. Molemmat kannustivat kiipeejöitä; ei olisi tosiaankaan
odottanut ranskalaisissa katupojissa olevan siinä määrässä tuota
suomalaista kansallishyvettä. Ja päämaaliin pääsivät viimeiset ja
itsepintaisimmat; tangot vähitellen tyhjenivät; yltympäri kuului
käsienpaukutuksia ja hyvähuutoja; ylpeinä kuin olympialaisten kisain
voittajat veivät pojat lopulta saaliinsa riemukulussa kansanjoukkojen
läpi.
Sillä kertaa ei uhannut mikään sen suurempi vaara -- vaikka sekin
kyllin suuri ranskalaiselle -- kuin vaara joutua naurunalaiseksi.
Joskus toiste, kun on verisemmät leikit kyseessä, asettautuvat nuo
samaiset katupojat katusuluille ampumatauluiksi tai antautuvat hevosten
tallattavaksi, enimmäkseen vain saadakseen kerrankin _olla mukana_
ja pitää oikein hauskaa. Nämät samat veitikat ovat joka kerta, kun
kanuunat ovat lakaisseet suuren kaupungin katuja, antaneet elämänsä
alttiiksi kuin minkähän rievun ja tehneet ihmeteltäviä sankaritöitä, ja
seuraavalla kerralla he tekevät aivan samoin. Sillä heidän täytyy ennen
kaikkea olla mukana, se on heidän halunsa määrä ja elämänsä. Helpompi
olisi käskeä kevätpuron hiipimään kiltisti mäkien ja kivien yli kuin
kieltää näiltä poikasilta riemunsa. Kuulin samana iltana Rivolinkadulta
rummunpäristystä ja hurraahuutoja. Siinä marssi tosin sotamiesjoukko,
mutta melu ei ollut sen aikaansaama. Sitä seurasi kahden- tai
kolmensadan suuruinen meluava poikajoukko rummunlyöjineen, marssien
järjestyneissä riveissä kuin sotilaat ainakin. Mukana heidän piti olla!
Ja sinä iltana suvaittiin, onnellista kyllä, paljon yhtä ja toista,
kunhan se vain voitiin laskea viattomien huvitusten joukkoon. Siitä
olivat selvillä poikasetkin, eivätkä laiminlyöneet käyttää tilaisuutta
hyväkseen.
Mutta palatkaamme invaliidi-esplanaadeihin.
Meikäläisissä oloissa olisi hallitus tai toimikunta saanut tällaisessa
tilaisuudessa pitää huolta kaikesta ja yksityinen yritteliäisyys olisi
korkeintaan pystyttänyt jonkun kojun rinkilöitä ja piparkakkuja varten.
Pariisilaiset olivat toista mieltä. Amerikkalaisia lukuunottamatta on
tuskin mikään muu kansa niin kekseliästä, kun on kysymyksessä rahan
ansaitseminen näppärällä ja hauskalla tavalla. Tiedämme että noista
hauskuuksista seitsemän kahdeksatta osaa on silmänkääntötemppu ja,
mutta mitäpä siitä! Nauretaan ja maksetaan, sillä nuo rahat eivät vie
ketään vararikkoon. Pääsymaksu on tavallisesti yksi tai kaksi souta ja
yhdellä frankilla pääsee ainakin kymmenestä sukkeluudesta osalliseksi.
Mitä meillä saadaan 25 hopeakopeekalla?
Kun täällä on tyrkyttäjiä tavaton joukko, täytyy jokaisen keksiä joku
erikoinen keino tullakseen huomatuksi. Muutamat asettivat
houkuttelijaksi rummunlyöjän, toiset torvenpuhaltajia, mitkä antoivat
tavaransa neekerien, intiaanien, keskiaikaisten ritarien, apinoiden tai
koirien kaupittaviksi; toisilla oli tavattoman suuria kylttejä;
toisilla taasen kirjavia lippuja; jotkut huusivat ääneensä että he
tahtoivat huvittaa _messieurs et mesdames_ aivan ilmaiseksi; he
olisivat ihastuneita jos _messieurs et mesdames_ ainoastaan
suvaitsisivat osottaa hyväksymistään, ja niin kävikin. Mutta sattumalta
he olivat siinä onnellisessa asemassa, että samalla voivat varustaa
kunnianarvoisaa yleisöä esimerkiksi saippualla ja hajuvedellä, ja kuka
voi kokonaisen vapaanäytöksen jälkeen mennä tiehensä ostamatta jotakin
muutamalla soulla?
Miltei kaikki he pitivät puheita, ja minä vakuutan sinulle etteivät ne
olleet huonoja puheita eikä huonoilla keuhkoilla esitettyjä. Tässä
näytteeksi muuan. Keskelle suurinta tungosta oli vedetty vaunut, joissa
hallitsi muuan hammaslääkäri, uusi Dulcamara ja mitä notkeakielisin
kaunopuhuja.
-- _Messieurs et mesdames_! huusi hän -- ja kun hän oli nuori, kaunis ja
sukkelasanainen, niin oli hänellä aina ympärillään lukuisa yleisö,
enimmäkseen naisia -- _messieurs et mesdames_, eikö kukaan teistä ole
syönyt liiaksi orangeja. Taikka liiaksi makeisia, kun olitte pieniä;
taikka -- miten minä sen tietäisin? -- ehkä ristiäiskonvehtia? _Eh
bien_, en tahdo suinkaan puhua pahaa noin erinomaisista herkuista! _Oh,
messieurs et mesdames_, elämä ilman hampaita, se on hampaatonta elämää,
_ma foi_, se ei ole elämää ensinkään! Täytyyhän syödä -- ja jutella --
ja nauraa -- entäs purra! Kuinka kävikään Krimissä? Niin, hyvä
herrasväki, _täytyy_ todella joskus purrakkin. Itse puolestani puren
mieluummin orangia kuin kasakkaa, mutta _que faire_, ellei sitä
mitenkään voi välttää...? _Voilà_, minulla on itselläni arpi
oikeassa poskessa. Kuinka luulette minun sen saaneen? Tahdon olla
avomielinen ja sanoa sen teille. Olin kerran niin rohkea, että otin
väkisin suukon --aivan pienen suukon vain -- mutta onnettomuudekseni en
voittanut rakastettavan vastustajattareni suosiota, ja minkä sain
rangaistuksekseni? Niin, hän, hän puri minua -- itse sen näette,
_messieurs et mesdames_, juuri tähän hän purasi, olen siitä miltei
ylpeä. Sanokaa minulle, mitä olisi urhoollinen nuori nainen tehnyt,
ellei hänellä olisi ollut hampaita? Te vaikenette? Minä ymmärrän! Oi,
hyvä herrasväki, siitä olisi voinut koitua onnettomuus sen sijaan, että
siitä tuli minulle terveellinen läksy! Huomaatte siis kuinka
välttämättömät kappaleet hampaat ovat tässä maailmassa. Näen
päältännekin, että moni on ihastunut tavatessaan minut ja aikoo
turvautua minun apuuni. Olen totta tosiaan kovin hyvilläni ja tahdon
teidät päästää kaikista pilaantuneista hampaistanne lyhyemmässä ajassa
kuin mitä tarvitsette yhden kirsikan syömiseen. Ette usko minua?
Luulette ehkä että se koskee! Mutta kuinka voittekaan, arvoisat naiseni,
luulla minua niin julmaksi! Minä, jolla on paras sydän maailmassa ja
joka varustaudun kahdella nenäliinalla joka kerta, kun menen katsomaan
jotakin monsieur Dumas filsin draamaa! Lyönpä vetoa että minua
pikemminkin syytetään aivan liian hellästä sydämestä. _N'est-ce-pas,
madame?_ Minä näen ettette pidä minua minään raakalaisena... Suunne,
_s'il vous plait!_
Samassa hän kääntyi nuoren rouvan puoleen, joka näytti häntä kuuntelevan
suurella mielihyvällä ja raivautui yhä lähemmäs kansanjoukon läpi. Aivan
oikein ... tohtori ojensi hänelle kätensä, hän nousi vaunuihin -- pieni
pyörähdys vain, ja mies esitti kaikkien nähtäväksi jotenkin kookkaan
kulmahampaan, jonka hän oli nyäissyt potilaan suusta.
-- Madame, sanoi tohtori kohteliaasti kumartaen, olisin kovin
ikävissäni, jos minun täytyisi riistää noin rakastettavasta suusta
koriste, jota en voisi korvata. _Voilà!_ -- ja silmänräpäyksessä
hän oli pannut paikoilleen loistavan, valkoisen hampaan poisnyhdetyn
sijaan. Kättenpaukutuksia.
Pieni rouva veti esiin kukkaronsa tarjoten maksua.
-- Mitä arvelettekaan minusta? sanoi jalomielinen tohtori
loukkaantuneen näköisenä. -- Minäkö ottaisin teiltä hyvitystä siitä
pienestä palveluksesta, jonka onnekseni olen saanut teille osottaa!
Minäkö olisin noiden poropeukaloiden kaltainen, jotka harjottavat
ammattiaan ainoastaan rahoja ansaitakseen! Ei, madame, ei; te ette
tunne minua oikein; harjotan taitoani ainoastaan ihmiskuntaa
palvellakseni, voittaakseni tuon kallisarvoisen onnen ansaita Pariisin,
tämän maailman etevimmän ja nerokkaimman kaupungin mielisuosion!
Myrskyisiä kättentaputuksia ja hyvähuutoja! Rouva astui alas ja muuan
ukko nousi hänen sijalleen. Sama temppu ja sama menestys! Ukkoa seurasi
nuori työmies, ja tämän jälkeen nuori tyttö, aina samoilla puheilla ja
kohteliaisuuksilla vastaanotettuna. Samat tulokset, eikä maksua mitään.
Joukko oli ihastuksissaan ja tungeskeli vaunujen ympärillä.
-- Mutta -- kysyin eräältä naapuriltani -- mikä tuolla on tarkotuksena?
Hän ei ole nähdäkseni ansainnut vielä soutakaan. -- Kärsivällisyyttä!
kuului vastaus; hän aikoo vielä ansaita hyvästikin.
Aivan oikein, ei kestänyt kauvankaan, kun tuli jälleen nuori, hienosti
puettu nainen ja valitti että hän oli saanut kaupasta hampaille
vahingollista hammaspulveria ja huonoja harjoja sekä kysyi eikö
tohtorilla olisi tähän tarkotukseen kelvollista tavaraa? Tohtori, joka
puuhaili innokkaasti, nykien maksuttomasti hampaita, tuskin kuunteli
häntä, jopa tiuskasi että hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mutta siitä
ei nainen huolinut, vaan vakuutti ääneensä että hänen täytyi saada
tohtorin pulveria ja harjoja, hän oli niitä koetellut ennenkin; koko
Pariisissa, eipä koko maailmassa ollut niiden vertaisia! Kärsimättömänä
ja pahantuulisena kumartui tohtori, ottaen vaunujen pohjasta mitä
nainen pyysi ja selittäen että hänellä oli pulveria ja harjoja
ainoastaan omiksi tarpeikseen ja lähimmille ystävilleen. Nytpä nuori
nainen riemastui; hän oli ylen onnellinen, sillä nyt kaikki häntä
kadehtisivat; luulenpa että hän itki. Se tepsi. Kaikkien piti nyt ostaa
tuota samaa pulveria ja noita samoja harjoja, ja kaikki saivat
ainoastaan vaivoin halunsa tyydytetyksi; varmaankin hän joutuisi
vararikkoon, tuo hyvä tohtori, hänellähän ei ollut muuta kuin tuo pieni
varastonsa, jota ei milloinkaan ollut aikonut myydä. Kuitenkin hän oli
minun lähtiessäni myynyt jo monta sataa harjaa ja pulverirasiaa, eikä
kukaan nyt enää ajatellut ilmaisia hampaita. -- Tuskin on tarpeellista
lisätä että tohtori, kaikki hänen ilmaiset potilaansa ja tuo nuori
nainenkin olivat erään hammaspulveri- ja hammasharjatehtaan lähettejä;
mahdollisesti myös omin päinsä yhtiön muodostaneita.
Siellä oli minkä mitäkin tempuntekijää. Nuorallatanssijoita,
silmänkääntäjiä, herkuleet näyttelivät taitoaan avonaisilla,
tilaisuutta varten pystytetyillä näyttämöillä. Eläinten kesyttäjät
antoivat leijonan karjua silloin tällöin esiripun takana, mutta jos
antoi houkutella itsensä sisään, ei tuolla takana useasti ollut kuin
nälkiintyneitä hyeenoja tai joku ränstynyt pantteri, jonka kynnet
olivat leikatut. Soittoniekka, tietysti vanhankaartin jäsen, vaikka
näytti vähän liian nuorelta, antoi yksin soittajaiset, esittäen
musiikkikappaleita lyömällä viittätoista tai kahtakymmentä eri tavalla
viritettyä rumpua. Toinen taiteilija naulitsi itsensä, se on: hän löi
mahtavalla vasaralla naulan toisensa perästä otsaansa, poskiinsa,
nenäänsä ja niin edespäin. Pariisin yleisön kunniaksi saatan sanoa että
tuollaiset raaempien aikojen jäännökset, kuin viimemainittu ja useimmat
eläinrääkkääjätkin, näyttivät onnistuvan huonosti ja saivat ainoastaan
kansan huonompien ainesten ihailua osakseen.
Koko joukko merkillisiä asioita luvattiin näyttää sille, joka tahtoi
kaksi souta maksamalla ryömiä eräitten esirippujen taakse. Sai valita
Sevastopolin, Odessan, Bomarsundin tai Viaporin katseltavakseen. Ne
ovat pelkkiä nukketeaattereita, joista eräät aika kekseliästä tekoa.
Näkyi meri, maisema, linnotukset. Viiden tai kuuden tuuman korkuiset
sotilaat marssivat sankoin rivein edestakaisin, ampuivat kivääreillään,
kaatuivat kanuunanlaukauksista, taistelivat vimmatusti ja tekivät
hyökkäyksen. Temmellys päättyi aina ranskalaisten aseiden voitolla,
siten että linna räjäytettiin ilmaan katsojien voimakkaiden
eläköönhuutojen ja käsientaputusten kaikuessa.
Muutaman esiripun takana nukkui unissaan puhuja, joka erityisestä
maksusta ennusti uskomattomia asioita. Erään toisen takana näyteltiin
_Les merveilles du siècle_, keskinkertaista panoraamaa. Kolmannen
takana oli »Brasilian mysterioita» -- aarniometsiä, jättiläiskäärmeitä
ja puolialastomia neekereitä. Neljännen takana sai nähdä »vaimonsa
valokuvan», tai jos piti sitä liian jokapäiväisenä, »morsiamensa» tai
»rakastajattarensa». Kuka ei olisi maksanut kaksi ja puoli kopeekkaa
niin hauskasta asiasta? Saatiin todellakin pitkästä kiikarista katsella
sekä parempia että huonompia olentoja, ja kun oli väsynyt, sanoi
tietysti jokainen nähneensä haluamansa. Nämä keinottelijat olivat
merkillisen häikäilemättömiä ja keksivät sukkeluuksia kaikkiin
vastaväitteisiin.
Muutamilla temppuilijoilla oli parempaakin tarjottavaa. Siellä oli
muuan, joka näytteli ja todellisella taidolla selitti Sevastopolin
ympäristöä esittävää korkokuvaa, muistaakseni vahasta tehtyä. Toinen
oli kentälle asettanut suuren sähkökoneen, joka olisi ollut varsin
paikallaan oppisalissakin. Ympyränmuotoinen, paaluista ja köysistä
muodostettu aitaus oli kylliksi pitääkseen tiheät ihmisryhmät tarpeeksi
loitolla.
Jos taasen suuntasi askeleensa puistokäytävissä olevien lukemattomien
pienten myymäläin ohi, niin oli siellä valittavana jos jonkinlaisia
esineitä. Joka kymmenennellä askeleella oli »kiinalaisia ruletteja».
Suurelle tarjottimelle oli ladottu mitä houkuttelevimpia
posliinitavaroita. Tarjotin oli liikkuva, ja kahden soun maksusta sai
sitä pyörittää kerran ympäri. Jos silloin pieni tarjottimen reunaa
hipova teräsvieteri osui jonkun tarjottimella olevan esineen kohdalle,
niin oli se pyörittäjän: milloin saatiin kukkavaassi, milloin
tuhkakuppi, milloin pari kauniita kuppeja; mutta suuret kullatut kannut
seisovat silmänruokana tarjottimen keskellä ja olivat kai siellä
seisoneet ties miten kauvan. Tämänlaatuisia arpajaisia suosittiin
suuresti ja niitä oli monen monituista sovitelmaa. Milloin tarjottiin
kukkaroita, kynäveitsiä ja sikaarikoteloita, milloin makeisrasioita,
milloin pipari- ja mantelikakkuja, milloin makaroonia, milloin
hedelmiä, jopa saattoi onni suoda suosikeilleen ryynejä ja
vihanneksiakin. Hyville Pariisin porvariston herroille ja naisille oli
täällä tarjona kaikkia nälkää ja janoa sammuttavia herkkutavaroita,
kuten kahvia, teetä, suklaata, sorbettia, absinttia, liköörejä,
viinejä, olutta -- oluen käytäntö on kaikkien viinikauppiaitten
mieliharmiksi aivan uskottomasti lisääntynyt keisarikunnan aikana --
sitte kaikenlaisia hedelmiä, mitä viekottelevimpia leivoksia ja
makeisia, lämpimiä vohveleita, jotka paistettiin paikalla pienissä
varta vasten mukana tuoduissa rautauuneissa, kylmää ja lämmintä ruokaa,
sanalla sanoen, kaikkea muuta paitsi -- paloviinaa. Pohjoismaalainen,
joka olisi tahtonut täälläkin muistella kotimaansa kehnoja tapoja,
olisi joutunut epätoivoon, sillä koko Pariisista ei saa viinaryyppyä.
Mikä kummallinen puute sivistyksen pääkaupungissa -- ellen mieluummin
sanoisi: mikä ääretön etu!
Joka taholla paukkuivat kiväärit. Ilman _tir au pistolet_ eli
pilkkaanampumista, ei täällä ole mahdollista viettää minkäänlaisia
kansanjuhlia. Laskin paikalla olevan viidettäkymmentä varta vasten
laitettua myymälää, joissa laukaus maksoi kaksi souta. Paraimmasta
tuloksesta annettiin pieni palkinto; se, joka osasi maalia lähinnä
oleviin ympyröihin, sai ampua ilmaiseksi vielä kerran, ja minä näin
useita, jotka myymälänhoitajan suureksi harmiksi onnistuivat sillä
tavoin kerran toisensa perästä. Oli täällä miekkailijoidenkin
myymälöitä: kaikesta kuuli ja näki että oltiin sotaisen kansan
keskuudessa.
En pääsisi koskaan loppuun, jos kuvaisin kaikkia ranskalaisten
keksinnöitä ihmisiä hauskuuttaakseen. Täällä oli karuselleja,
keikkulautoja ja rautakiskoisia liukuratoja, siten järjestettyjä, ettei
ainoastaan laskettu alas- ja ylöspäin, suoraan eteenpäin tai
puoliympyrässä, vaan että sen lisäksi liukuessa vielä pyörittiin
ympäri. Lapset ja nuoret tytöt osottivat siellä urhoollisuuttaan.
Mieluinen huvi oli niinikään itsensä punnituttaminen. Se kävi nopeaan.
Istuunnuttiin pieneen punaisella sametilla päällystettyyn tuoliin, ja
minuutin päästä sai käteensä pienen painetun lipun, johon oli
hiuskarvalleen merkitty asianomaisen henkilön paino ja merkitys tässä
maailmassa.
Suuri ilotulitus, joka alkoi kello yhdeksän illalla, oli juhlan
loistokohta. Saattaa riittää, jos sanon että Pariisissa, jossa ennen on
nähty jos jonkinlaista loistoa ja komeutta, kuitenkaan ei senvertaista
oltu vielä ennen nähty. Siellä oli palavia linnoja, tulisuihkuja,
kotkia ja nimikirjaimia, kolmenkymmenentuhannen tähtiraketin
muodostamia kukkavihkoja, jotka yhtaikaa kohosivat tummaa iltataivasta
kohti. Tuilerien ikkunoista katsoen oli edessä koko pitkä taival
Elyséen kenttiä myöten aina riemuporttiin saakka, molemmin puolin
kolmenkertaisten värikkäiden lyhtyrivien reunustama ja tavattoman
ihmisjoukon täyttämä. Kolme tuttavistani kiipesi vuoroin toistensa
olkapäille, hankkien siten itselleen erinomaisen katselupaikan, kun sen
sijaan muualla tarjottiin vuokralle tuoleja samaa tarkotusta varten.
Kerron ensi kerralla sinulle pienen tapauksen, joka on tavallaan
kuvaava: vallankumouksen _in nuce_, kappale _émeute_'ä,
jollaiset aina kuuluvat ohjelmaan, kun Pariisissa pidetään hauskaa.