Keisarillinen prinssi oli kolmen kuukauden vanha, oli saanut niinkuin
me sitä sanomme: hätäkasteen (tavallinen asia, ilman että on lainkaan
mitään hätää), ja piti nyt juhlallisesti ristittämän. Sitä varten
lähetti paavi lähettiläänsä Pariisiin edustamaan hänen Pyhyytensä omaa
persoonaa, sillä Pius IX ei pidä siitä että häntä lähetetään noutamaan
kuin mitähän pitäjänapulaista, vaikkapa tulevan keisarinkin kasteeseen.
Kolmesataatuhatta vierasta virtaili Pariisiin ja kesäkuun 14 päivää
1856 vietettiin koko Ranskassa suurilla juhlallisuuksilla.
Sellaisia juhlia ei vietetä ainoastaan komeilemishalusta. Kansa, jolla
on hauskaa, on hyväntahtoinen ja hallitsijalleen suosiollinen; mutta
kansa, joka on ikävissään ja nukkuu huonosti, on vaarallinen ja
uppiniskainen. Viisas hallitus valmistaa aina hyvälle kansalleen
pehmeän vuoteen, jottei pahat unet häiritsisi sen suloista unta.
Sanomalehdet ovat aikoinaan tehneet selkoa Notre Damen
kelloista, invaliidien kanuunoista, »cortegista» eli juhlakulusta
kirkkoon, keisarin ja keisarinnan kummiudesta kaikille niille
lapsille, jotka syntyivät Ranskassa maaliskuun 16 päivänä 1856,
hyväntekeväisyyslaitosten perustamisesta päivän muistoksi,
makeistötteröistä, joita jaettiin kaikille Pariisin koululapsille,
nuoren prinssin kehdoista, kapaloista ja vaipoista, ristimisvaipan
pitseistä, keisarinnan hiusten kuosista ja hovilaisten puvuista
tuona merkkipäivänä, ynnä monista muista erittäin merkillisistä
asioista. Varmana siitä, etten edes sinulle tarvitsisi suorittaa
pulmallista tutkintoa näissä tärkeissä aineissa, käytin hyväkseni
onnellista vapauttani ja kiipesin kello kymmenen aikana e.p.
_Vendômepatsaaseen_, katsellakseni tuosta napoleonilaisesta
asemasta Napoleon III:nnen Pariisia, joka someili Napoleon IV:nnen
kehdon ympärillä.[10]
Napoleon I pystytti patsaan vuonna 1805 voittojensa muistoksi,
sentähden se onkin valettu niistä kanuunoista, jotka hän oli ottanut
sotasaaliiksi. Hänen pronssinen kuvansa, joka pystytettiin 1810,
poistettiin 1815 ja pystytettiin uudestaan 1831. Ahdas kiertoporras
johtaa mustan metallikasan läpi ylös patsaan huippuun, josta
seitsemänkymmenenviiden kyynärän korkeudesta tänään näkyi koko
kukkasten ja lippujen koristama Pariisi. Meidät päästettiin ylös
vuoronsa perään, kuusi eräältään; tovereinani sattui tällä kertaa
olemaan pelkästään maaseudun ranskalaisia, jotka olivat ihastusta
täynnä. Siellä kunnian kukkuloilla myrskyili hiukan, ja niinkuin
tavallisesti tapahtuu astuttaessa korkeudesta alas, ei se nytkään
suoriutunut ilman vaivoja ja riitoja, sillä pilkkopimeässä, keskellä
portaita, missä vaivoin yksi henkilö saattoi eteenpäin hapuilla, tuli
vastaan toinen joukko, joka pyrki ylös -- ihmiset pyrkivät niin halusta
ylös korkeuksiin ja laskeutuvat niin vastahakoisesti alas.
Ylöskiipeejät tahtoivat että alasastujain, vastoin muualla seurattavaa
tapaa, piti palautua jälleen ylös; alasastujat vaativat että
ylöskiipeejät peräytyisivät alas, mikä oli paljoa luonnollisempaa.
Syntyi kahakka tuolla pimeässä; kumpikaan ei tahtonut antaa perään.
Vihdoin puristauttiin toistensa ohi, niin että koko patsas oli vaarassa
särkyä ja minun kuutikkoni oli sydämestään iloinen päästessään vaarasta
joutua kunniankanuunain ruuaksi ja nähdessään taas alemmalla elämän
asteella auringon valon, joka paistaa ylhäisten ja alhaisten yli.
Ansaitsee kuitenkin kerran elämässään nähdä edessään miljoona ihmisiä.
Suunnilleen niin lukuisaksi voi laskea sen tiheän ihmismetsän, joka
sinä päivänä tungeskeli Pariisin kaduilla; sillä nuo kolmesataatuhatta
muukalaista kai korvasivat niitä pieniä lapsia, vanhuksia ja sairaita
tai muita, joiden täytyi pysytellä kotona. Voisimme Xerxeen lailla
vuodattaa kyyneleitä ajatellessamme että kaikki nuo kirjavat joukot
kahden-, kolmen- tai viidenkymmenen vuoden päästä ovat kadonneet
maailmasta; mutta -- niin pitkälle ei Pariisissa ajatella.
Ken vuosia aatteleis, kun päivä kerrallansa eletään.
Rivolinkadulle yksinään mahtui ainakin neljäsataatuhatta ihmistä. Ei
ollut mikään helppo eikä ainakaan halpa asia hankkia itselleen siellä
hyvä paikka. Ranskalainen osaa lyödä mynttiä yhtä taitavasti kuin kuka
muu tahansa. Jokainen jalanleveys maata, jota voitiin käyttää siihen
tarkotukseen, oli sen puolen penikulman matkalla, jota juhlasaaton piti
kulkea, tilaisuutta varten rakennettujen parvekkeiden peitossa.
Jokainen ullakkohuone oli vuokrattu kalliista maksusta; parvekkeista,
joille sopi kaksikymmentä henkeä, maksettiin paremmissa paikoissa
kolmetuhatta frankkia. Joka ikkuna koko tuolla mahdottoman pitkällä
kadulla oli katsojia täynnä; ylhäällä viisikerroksisten talojen
katoilla kiipeili ihmisiä. Kaupittiin ja tingittiin kuin markkinoilla.
Kaikkialla kuului huutoja: _place à louer! Place bien située!_
Istumapaikasta kaarikäytäväin alla paksun pylvään takana pyydettiin
kaksikymmentä frankkia. Istua saa maailmassa kyllikseen muuallakin,
ajattelin itsekseni ja vuokrasin viidellä frankilla kolmen korttelin
levyisen seisomapaikan laudalla, joka oli asetettu kahdelle tuolille ja
josta oli erinomainen näköala kumpaankin suuntaan. Aivan takanani
muutamalla väliaikaisella parvekkeella maksoi joka paikka
kaksikymmentäviisi frankkia. Laudalle sopi neljä henkeä, yhteensä
kahdenkymmenen frankin tulo puseromiehelle, joka asui penikulman päässä
ja kärsivällisesti oli seisonut kadulla tuoleineen ja lautoineen
kaksikymmentä tuntia. Siitä tuli kuitenkin yksi frankki tuntia kohti.
Tovereinani oli utelias provencelainen perhe, muuan viinikauppias
vaimoineen ja tyttärineen, ja joka kerta kun lauta keikkui, tarttui
nuori provencelaisneitonen lujasti naapurinsa käsivarteen. Sinä, Betty,
et varmaankaan ole milloinkaan seisonut keikkuvalla laudalla, miljoona
ihmisiä ympärilläsi. Tuollaisessa asemassa tullaan uskomattoman hyviksi
ystäviksi.
Kello 3 i.p. asettautuivat sotilaat ja kansalliskaarti tiheisiin
riveihin molemmin puolin katua Tuilerieistä aina Notre Dameen saakka;
niitä lienee ollut noin kuusikymmentä tuhatta miestä. Everstejä ja
adjutantteja ratsasti edestakaisin rivien välillä, poltellen aivan
vapaasti paperossejaan aina miltei juhlakulkueen tuloon asti. Tuo
johdatti mieleeni brüsseliläisen päävahdin, jonka vahtiapitävä upseeri
istui takki levällään kahvia juoden ja sikaaria polttaen vahtikentällä,
ja sotamiehet istuivat aivan hänen vieressään samalla tavalla. Se
näyttää pohjoismaalaisesta kummalliselta, mutta voit olla vakuutettu
että nuo sikaarinpolttajat ovat mitä urhoollisimpia sotilaita, kun on
tarpeen käsitellä vähän vaarallisemman laatuista savua ja tulta.
Kello puoli viiden aikaan ratsasti marsalkka Magnan kunniaa tekevien
rivien läpi tarkastaen oliko kaikki kunnossa. Vähää sen jälkeen tuli
paavillinen lähetti, lihavanlainen ukko punaisessa kardinaalikaavussa,
mukanaan neljässä kullatussa vaunussa ajava saattojoukkue, ensimäiset
vaunut kuuden, toiset neljän valkoisen hevosen vetäminä. Notre
Damen ovella otti hänet vastaan Pariisin arkkipiispa samoilla
kunnianosotuksilla, mitkä olisivat tulleet hänen Pyhyytensä itsensä
osaksi.
Kello neljännestä vailla viisi tulivat ensimäiset hovivaunut. _Ah
v'là! v'là_ huusi rinnallani seisova provencelainen rouva ja
kurottautui eteenpäin niin, että lauta oli kadottamaisillaan
tasapainonsa; _voilà la nourrice et l'enfant!_ -- »siellä tulee
imettäjä ja lapsi!» Nuo ensimäiset vaunut täytti todellakin valkoinen
pilvi, jonka sisällyksestä tuskin saattoi olla aavistusta, kunnes
huomasi kahden hovinaisen hyvinkäherretyt kutrit pilkistävän kuin
pääskyjen päät pilvestä; he itse, istuen vastakkain, täyttivät
joltisenkin korkeat ja leveät vaunut kuohuvalla harsokangas- ja
pitsipilvellä. Naapurini naivi erehdys olikin ensimäinen kompasana,
jonka kuulin lausuttavan -- krinoliinista.
Vihdoin, kello viiden aikana, kulki todellakin, viisitoista askelta
lautamme vieritse, imettäjä, lapsi ja kaksi hoitajaa vaunuissa, joita,
samoinkuin paavillisiakin vaunuja, veti kuusi valkoista hevosta. Vaunut
olivat katetut, mutta suuret ikkunat avoinna kummallekin puolelle,
sillä päivä oli kirkas, tyyni ja kaunis, ei aavistustakaan
tulevaisuuden myrskyistä. Imettäjä piteli prinssiä korkealla edessään
valkoisella silkkityynyllä, niin että jokainen voi hyvästi hänet nähdä.
Se oli kaunis poikanen, suuri- ja kirkassilmäinen sekä ikäisekseen
sangen järkevän näköinen; aikaisinkehittynyt nuorukainen muutenkin,
sillä hänellä oli olkapäistä riippuvassa nauhassa kunnialegionan suuri
rintatähti. Koko tuon äärettömän ihmisjoukon läpi kulki kuin kaukaisten
merenaaltojen kohina ja sen jälkeen puhkesi ilmoille tuhatääninen
_vive l'empereur!_ joka tuskin milloinkaan aina ensimäisen
Napoleonin ajoista asti lienee kaikunut niin sydämen pohjasta. Kukapa
ei tuntisi liikutusta nähdessään pienen lapsen, joka kulkee sellaisia
kohtaloita kohti! Sellainen näkö sovittaa itse vihankin. Kun heti sen
jälkeen saapui, molemmin puolin tervehtien, keisari ja keisarinna
kullalla ja kuvanveistoksilla koristetuissa valtionvaunuissa, jotka
olivat maksaneet sataviisikymmentätuhatta frankkia, kuului tosin taasen
sama huuto, mutta heikompana, innottomampana; monet huusivat ainoastaan
_vive l'impératrice!_ Ranskalainen innostus on kuin olkisoihtu, se
leimahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, mutta sammuu jo seuraavana.
-- _Ah, le pauvre petit prince_, kuulin ympärilläni sanottavan,
_qu'il est beau! Tiens, il nous regarde! Il rit! Dieu le bénisse,
pauvre enfant! Voilà l'empereur et l'impératrice! Qu'il est sombre!
Qu'elle est charmante! Magnifique carosse! Je ne vois plus le prince!
Bon dieu, quel avenir! Pauvre enfant! Regnera-t-il jamais?_
-- _Jamais!_[11] vastasi syvä ääni takanamme. Käännyin ja näin
yhden noita onnettomuutta ennustavia naamoja, joita Pariisin tulivuori
kaikissa vallankumouksissa syöksee sydämyksistään, ja jotka, sillävälin
näkymättöminä, ainoastaan suurissa kansanjuhlissa toisinaan hiipivät
kuin varjot poliisin haukansilmiä pakoon. Samana hetkenä lähestyi
vastakkaiselta katuviereltä kaupunginkersantti. Hän oli epäilemättä
kuullut tuon ruman ennustuksen. Lautamme joutui suureen vaaraan. Mutta
kansanjoukko oli niin sankka, että kun kersantti oli raivannut
itselleen tien ennustajan äskeiselle paikalle, oli tuo jo jälkeä
jättämättä kadonnut.
Pitkä, komea saattue kulki hitaasti ohitse. Mahdotonta on luetella
kaikkia sen kuuluisuuksia. Prinsessa Mathilde, Badenin Stephanie,
prinssi Napoleon (hänen isänsä, Jérôme kuningas, oli sairaana), Ruotsin
prinssi Oskar, marsalkat Vaillant, Magnan ja Canrobert, kenraalit
Niel ja Bosquet, suosikit Morny, Persigny ja Walewski, koko
diplomaattikunta, maaliskuun 30 päivän rauhanvälittäjät, prinssejä,
prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria, joita ei kukaan lukea
tainnut, lyhyesti sanoen: kaikki mitä napoleonilainen valta oli koonnut
ympärilleen korkeasukuista, kaunista, loistavaa tai kuuluisaa, kulki
tässä hallitsijan saattueessa liikkuvien kiertokuvien lailla, jotka
vaivatta siirtävät katsojan taulusta toiseen. Ainoa, joka oli poissa,
oli Malakoffin sankari Pelissier, joka paraikaa teki lähtöä
voittamistaan maista.
Koko tämä loistava seurue virtaili nyt Notre Dameen, jossa Pariisin
arkkipiispa toimitti kasteen, paavin ja Ruotsin kuningattaren ollessa
kummeina edustajiensa kautta. Notre Dameen ei sovi kuin kolmetuhatta
henkeä ja ahdingon välttämiseksi ei jaettu edes tuotakaan määrää
pääsylippuja. Suuri yleisö sai sentähden tyytyä sanomalehtien
kertomuksiin, muutamiin keskinkertaisiin valopainoksiin ja erääseen
pronssimitaliin, jota erikokoisena myytiin joka paikassa kahdesta tai
neljästä sousta. Etupuolella on kirjotus: _Napoléon Eugène Louis Jean
Joseph, baptisé en l'église Notre Dame de Paris le 16 Juin 1856_.
Takapuolella on kuvattuna pieni prinssi kastemaljassa kahden enkelin
tukemana; hänen päällänsä liitelee pyhähenki kyyhkysen muodossa ja alle
on piirretty: _Que le Saint Esprit l'éclaire de sa lumière divine_
(Pyhä Henki hänet valaiskoon jumalallisella valollaan). Mitaalissa on
silmukka, josta sitä kannetaan kaulassa. Pieni suomalainen tyttö
on saanut minun mitalini, nähdäkseen mitä tuosta poikasesta
tulevaisuudessa tulee.[12]
Kerron sitte vähän kansanjuhlista.
Provencilaiseni jäivät uskollisesti laudalle odottamaan kulkueen
takaisintuloa. Monet muut ajattelivat niinkuin minäkin, että kolmen
tunnin oleskelu keikkuvalla laudalla saattaa hyvästi riittää. Joukot
alkoivat hajaantua, mutta painetit sulkivat yhä Rivolinkatua. Tekemällä
pitkän kierroksen ja taistelemalla kaksikymmentä minuuttia noita
ihmisaaltoja vastaan, pääsin onnellisesti toiselle puolelle. Mutta
vielä kauvan kaikuivat korvissani huudot: »_pauvre enfant! pauvre
enfant!_». Lapsi raukka! Mitähän sinustakin tulee? Tuilerieissä asuu
valta, mutta se ei siellä synny. Kahteen vuosisataan, aina Ludvig
XIV:nnen ajoista asti, ei ole yksikään Ranskan kruununperillinen
noussut valtaistuimelle isänsä jälkeen. Kehto, jonka Pariisin
kaupungilta sait, on aluksen kaltainen; millaisissahan myrskyävissä
aallokoissa on tuokin alus kerran keinuva? Kukapa isä tai äiti edes
Suomen kaukaisilla saloilla tahtoisi vaihtaa lapsensa kohtalon sinun
kohtaloosi! _Pauvre enfant! Pauvre enfant!_