Napoleon II, entinen Rooman kuningas ja Reichstadtin herttua,
Napoleon I:sen ja Itävallan Marie Louisen poika, ei koskaan kantanut
ensinmainittua arvonimeä, jonka nyt hallitseva serkkunsa hänelle
omisti, siten osottaakseen pitävänsä kiinni perintöoikeudestaan Ranskan
kruunuun. Tämän perintöoikeuden mukaan, tämän uuden laillisuuden, jota
ei mikään valtaistuin ajan pitkään voi olla vailla ja jonka katsotaan
perustuvan Ranskan kansan kahteen kertaan uudistamaan vaaliin, peri
Reichstadtin herttua Wienin kongressin ja Euroopan kieltämät isänsä
oikeudet; ja sitten kun tämä onneton nuorukainen salaperäisellä tavalla
kuoli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on perintöoikeus siirtynyt nyt
hallitsevalle keisarille, joka on Ludvig Napoleonin, Bonaparte-suvun
miehisiä perillisiä jättäneen vanhimman jäsenen vanhin poika.
Tämä lyhykäisyydessä Napoleon III:nnen perintövaatimuksista, joita ei
Eurooppa ole milloinkaan hyväksynyt, jotka Ranskan legitimistit,
kuningas Henrik V:nnen kannattajat, vieläkin kieltävät ja joille
nykyinen Ranskan valtaistuimen omistaja on pitänyt tarpeellisena
hankkia uutta vahviketta jälleen kahteen kertaan uudistettujen yleisten
vaalien kautta, vuonna 1848 joulukuun 20 päivänä tasavallan
presidentiksi ja vuonna 1851 samana päivänä ranskalaisten keisariksi,
siten uskollisesti seuraten suuren setänsä esimerkkiä. Napoleon
III:nnen vaiherikas elämä on muuten niin tunnettu, että on tarpeetonta
sitä tässä kuvata. Tahdon ainoastaan muistuttaa siitä, miten hän,
vuonna 1808 syntynyt, kahdenkymmenen vuoden vanhana taisteli
italialaisen vallankumouksen riveissä ja kolmenkymmenen vanhana
kahdesti kohotti vallankumouksen lipun Ranskan silloista kuningasta
vastaan, vihdoin saman tasavallan presidenttinä, joka oli piirtänyt
lippuunsa nuo mahtavat sanat _Liberté, Egalité, Fraternité_,
neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä mullisti uuden vallankumouksen
kautta maansa hallitusmuodon, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli
vannonut uskollisuutta, ja miten hän yleisen vaalioikeuden, vapauden ja
kansanvaltaisten periaatteiden harteilla nousi yksinvaltaan; uusi
todistus puolueiden kohottamien ja puolueiden kukistamien laitosten
heikkoudesta, jotka ovat syntyneet ilman että niillä olisi kansan
luonteessa ja historiassa pysyvää perustusta.
Napoleon III:nnen vallananastus on antanut aihetta merkillisiin
riitoihin. Nisard, Pariisin yliopiston professori, laati sen johdosta
kaksi moraalikäsitettä: toisen yksityiselämää, toisen valtiota varten.
Tällä opilla, jonka, ohimennen sanoen, kuulijakuntansa otti
vihellyksillä vastaan, on kuitenkin kannattajansa ja täytyy ollakin
niiden keskuudessa, joiden mielestä _fait accompli_:lla, voiman
voittaneella teolla, on laillistuttava luonne; mutta jokaiselle
puolueettomalle maailmanmenon seuraajalle pitäisi olla selvää, että se
on vaarallinen oppi, joka toteutettuna voi johtaa mitä suurimpiin
oikeuden loukkauksiin.
Mutta minä, paras Betty, en aijo sinua johtaa enemmän valtio-oikeuden
kuin siveysopinkaan pulmallisiin kysymyksiin, huomautan ainoastaan että
Napoleon III voi, lukuunottamatta yleisten periaatteiden alaa, vedota
lujaan luottamukseensa hallitussukunsa ja oman onnentähtensä
tulevaisuudesta -- vielä enemmän siihen tehtävään, jonka hän luulee
kutsumuksekseen -- kohtalo-oppi, joka ilmenee kaikissa hänen teoissaan
ja jonka hän monessa tilaisuudessa on ilmilausunut. »Aikani ei ole
vielä tullut», sanoi hän joku aika takaperin, kun senaatti häntä
onnitteli Pianorin murhayrityksen tyhjiinraukeamisesta; ja eräässä
toisessa tilaisuudessa hän lausui: »minun täytyy kiiruhtaa toimiani,
sillä minun osakseni ei ole suotu pitkää aikaa».
Sellaiset miehet kulkevat järkähtämättä kerran asettamaansa päämaalia
kohti, antamatta tavallisten ihmisten arveluiden itseään häiritä. He
eivät tunne vihaa eikä rakkautta, myötätuntoa eikä inhoa, eivät säästä
mitään eivätkä pelkää mitään, eivät koskaan kammoa mitään
välikappaletta, joka johtaa päämaaliin, eivätkä myöskään koskaan epäile
niitä valitessaan, uskotuimpansakin ovat heille ainoastaan tuon
samaisen päämaalin portaita ja välikappaleita. Kehenkä sopisikaan tämä
paremmin kuin ensimäiseen Napoleoniin? Sellaiset miehet voivat
toisinaan olla suuria, riippuen sekä päämaalista että välikappaleista;
pelättäviä he ovat aina.
Napoleon III:nnen katkerimmatkaan viholliset eivät nykyään enää
kieltäne, että Ranskan valtaistuimella tänä hetkenä on _voimakas
luonne_, mikä on ääretön etu aikakautena, jolloin sellaisia on niin
vähän ja jonka huomattava, heinäkuun hallitsijasuvun edustama piirre on
epäröiminen, horjuminen, sovittelu perittyjen ja uusien periaatteiden,
odottamattomien tapausten ja yhä uudistuvien uusien vaatimusten
välillä. Tähän luonteen horjumattomaan lujuuteen nähden ei Napoleon III
ole setäänsä huonompi, ehkäpä voittaakin hänet; sillä Napoleon III on
vielä suuremmassa määrässä _suljettu_ luonne, josta ei vielä
kukaan kuolevainen, eivät edes hänen uskotuimpansa Morny ja Persigny,
ole päässeet täydelleen selville ja joka, paljastaessaan jonkun
päämaalinsa, tekee sen ainoastaan kätkeäkseen sen taakse jonkun toisen;
sen lisäksi luonne, joka kykenee, mihin ei Napoleon I kyennyt: hetkeksi
väistymään jonkun esteen tieltä, rynnistääkseen taas ensi hetkenä
järkähtämättä entiseen suuntaansa; kysyen pikku asioissa kaikilta
neuvoa ja siten tyydyttäen ihmisten itserakkautta, vaan suurissa
elämänkysymyksissä välittämättä kenenkään neuvoista; vihdoin luonne,
jonka toiminta, kuten setänsäkin, nojautuu terävään ja paikalleen
sattuvaan arvostelukykyyn, mutta joka paljoa vähemmässä määrässä kuin
hän johtuu harhateille persoonallisen kunnianhimonsa tähden ja tyytyy
viisaasti olemaan tapausten takana johtavana kätenä, etsimättä
persoonallisen esiintymisen tilapäistä kunniaa.
Napoleon III, joka ei ole itse milloinkaan armeijaa johtanut, on
nimittänyt keisarivaltaansa rauhanvallaksi (_empire de la
paix_). Ne epäilykset, joita aluksi lausuttiin tämän nimityksen
vilpittömyydestä, on hän jo kumonnut kolmen rauhankongressin kautta,
joita hän itse on johtanut. Hän tuntee perinpohjin Ranskan kansan
luonteen ja ymmärtää varsin hyvin, että se oli juuri rauha _tout
prix_, joka horjutti heinäkuunvaltion olemassa oloa; sillä ilman
sotaista kunniaa ei edes Salomo eikä pyhimyskään saattaisi ranskalaisia
hallita. Sentähden hän vuonna 1854 tahtoi sotaa, mutta kun kunniaa oli
saavutettu ja Pelissier hankkinut itselleen tarpeeksi sotaista
mainetta, sillä kirkastaakseen vaan ei himmentääkseen hallitsijansa
loistoa, halusi Napoleon 1856 rauhaa. Tuolla sodalla astui Ranska,
kolmekymmentä vuotta kestäneen horrostilan jälkeen, jälleen
suurvaltojen eturiviin; ääretön etu, jonka nojalla rauhaa taasen voi
jatkua jonkun aikaa. Mutta rauha tai sota, liitot tai eripuraisuudet
eivät kestä minuuttiakaan kauvemmin kuin mitä keisari Napoleonin edut
vaativat. Nämät edut, jotka -- myönnettäköön se mielisti -- ovat
useimmin Ranskan omia kuin bourbonien etuja, ovat saaneet uutta
vahviketta vallanperillisen syntymän kautta maaliskuun 16 päivänä 1856.
Muutamien harvojen vuosien kuluessa, vuodesta 1848 alkaen, on onni
lahjojaan tuhlaellen korvannut entistä nurjamielisyyttään tuota monessa
suhteessa oivallista miestä kohtaan ja antanut hänelle peräkkäin
valtaa, voittoja, rikkautta, perheonnea -- kaikkea mitä onni _voi_
antaa, sillä rauha ja rakkaus eivät ole sen vallassa. Näin keisari
Napoleonin kesäkuun 14 p:nä 1856, hänen elämänsä onnellisimpana
päivänä, loistavan sodan päätyttyä ja Euroopan vaaka kädessään,
saattavan miljoonien riemuitessa esikoistansa ristittäväksi. Jos olet
nähnyt hänen valokuvansa, voit jotenkin hyvin kuvitella hänen
persoonansa, sillä miltei kaikki hänen kuvansa ovat onnistuneita, jos
kohta hiukan kaunisteltuja, sillä hän näytti suuremmassa määrässä
sisällisten taisteluiden kuluttamalta kuin sivellin ja piirrin
esittävät: keskikokoinen, laiha mies, ilman persoonallista arvokkuutta,
paitsi hevosen selässä istuessaan; runsaasti kullalla koristettu
sotilaspuku, pitkät tummanruskeat hiukset, syvällä olevat silmät,
nytkin, onnensa heleimmässä loisteessa, tähystäen ympärilleen synkin,
loisteettomin katsein, jota hän turhaan koetti kirkastaa onnen
hymyilyllä ja lempeyden majesteettiudella, niin että pikemminkin luuli
näkevänsä vahakuvan, asetettuna Kaarlo XII:n ja Fredrik II:n tavoin
shakkipöydän ääreen jälkimaailman ihmeteltäväksi. Tuo elävä patsas teki
salaperäisen vaikutuksen; kaikkien noitten miljoonien keskellä hän
kohosi yksin kuin kallio valtameressä, salaperäisenä kuin kohtalo,
hämäränä kuin tulevaisuus, milloin ihmettelyn ja vihan, milloin
luottamuksen ja pelon esineenä; ainoastaan rakkaus ei ole langennut
tämän onnellisen kuolevaisen osalle. Teräs häikäisee, marmori
ihastuttaa, mutta mistä johtuneekaan että niiden kylmyys pelottaa?
Ja kuitenkin istui hänen rinnallaan yksi Ranskan ja maailman armaimpia
naisia, loistaen kuin aamu yön rinnalla, ihanin ihanien joukossa:
_keisarinna Eugenie_. Suoden auliisti herralleen ja puolisolleen
kaikki ne edut, jotka kuuluvat hänen arvoonsa, on hän suonut vielä
senkin, että se on keisari, joka heidän liitossaan on tehnyt paremman
kaupan. Enemmän kuin kauneus on miellyttäväisyys; enemmän kuin
miellyttäväisyys on hyvyys; enemmän kuin keisarinnankruunu, joka
peittää Montijon Eugenien vaaleanruskeita kutreja, on se sulouden ja
lempeyden aatelius, joka niin huomattavasti valaa hohtoaan jalon
hallitsijattaren koko olemukseen. Hänen jalkainsa juuressa unohtaa viha
tikarinsa, kateus okaansa ja häväistys myrkyllisen pistimensä;
syntyneenä sitä ainoata onnea varten, jota vailla Napoleon itse on,
onnea olla rakastettu itsensä tähden, kiittävät ylhäiset ja alhaiset
häntä Ranskan hyväksi haltijattareksi, ja kaikki ne arvostelut, mitkä
vieras hänestä kuulee julkisen imartelun ulkopuolella, voidaan yhdistää
kahteen sanaan: hän on hyvä ja kaunis!
Muutamia tunteja riemukulun jälkeen kulin yöllä kello yhden aikaan
Rivolinkadulla -- sivumennen sanoen voi nykyään kulkea vaaratta
Pariisin kaduilla mihin aikaan yöstä hyvänsä, sillä poliisi, joka ei
vietä aikaansa kapakoissa, pitää kaikki tuon suuren kaupungin lurjukset
erinomaisessa kurissa. -- Kohtasin joka kymmenennellä askeleella
kaupunginkersantin ja kysyin eräältä ohikulkijalta mitä tuo merkitsi.
Keisari, sanoi hän, kulkee tätä tietä takaisin Tuilerieihin kello puoli
kahden aikaan. Yö oli lämmin ja ihana, kävely kirkkaasti valaistujen
kaarikäytävien alla miellyttävää ja suuri joukko ihmisiä vielä
liikkeellä. Päätin odottaa.
Mitä enemmän keisarin tulon aika läheni, sitä sankemmiksi taajenivat
poliisien rivit, ja vihdoin seisoivat kersantit tuskin kuuden askeleen
päässä toisistaan molemmin puolin tavattoman pitkää katua. Jalkamiesten
ei ollut nyt enää lupa kulkea itse kadulla; piti kävellä tai seisoa
katukäytävillä, joista kumpikin on niin leveä kuin Helsingin tavalliset
kadut. Kohteliaasti ja huomiota herättämättä silmättiin niitä
katselijoita, jotka olivat pysähtyneet Tuileriein portin ulkopuolelle,
ettei mahdollisesti jollakin olisi revolveripistooli povitaskussaan.
Kaksi minuuttia vailla puoli kaksi karautti atjutantti täyttä laukkaa
pitkin katua, nähdäkseen oliko kaikki kunnossa. Minuuttia ennen lyöntiä
tuli toinen samassa tarkotuksessa, molemmat pysähtyivät portin luo. Sen
jälkeen kuului kovaa kavioiden kopsetta, etunenässä kulki kaksikymmentä
ratsastavaa airutta, muutamat kertoman mukaan pistoolit viritettyinä ja
sormi hanalla; sen jälkeen tuli täyttä ravia keisarilliset vaunut,
nekin molemmin puolin saattajien ympäröiminä, ja jälessä vielä
ratsastaen noin kolmekymmentä centgarderia komeassa puvussa, haarniskat
välkkyen. Portin käänteessä hiljeni vauhti ja ainoastaan silloin
saattoi vilahdukselta nähdä vaunuissa istuvat korkeat henkilöt;
keisarinna näytti kalpealta, keisari itse oli liikkumaton ja kylmä kuin
pronssinen kuvapatsas.
Keisari Napoleonilla on suuressa määrässä persoonallista rohkeutta; sen
hän on osottanut monessa tilaisuudessa, ja se onkin Ranskan hallitsijan
_ensimäinen_ ehto. Kun hän tällä tavalla kulkee pääkaupungissaan
-- ja se tapahtuu ainoastaan silloin, kun edeltäkäsin tunnetaan aika ja
paikka, sillä muuten hänellä on liikkuessaan ainoastaan muutamia
harvoja seuralaisia -- niin se ei suinkaan tapahdu pelosta, vaan siitä
välttämättömyydestä ettei oman persoonansa kautta asettaisi kokonaista
järjestelmää, suurta valtakuntaa ja ehkäpä maailman rauhaa
vaaranalaiseksi. Sillä ani harvat ovat minään historiallisena
aikakautena merkinneet niin paljoa ja omaan persoonaansa ja sitä
vastaan keskittäneet niin monia harrastuksia kuin Napoleon III. Se on
ajan heikkouden merkki, että se näin pelaa _va banque_ heikosta
ihmiselämästä; mutta varmaa on, että jos Ranskan hallitsija tänään
kuolisi, ei kukaan voisi ennustaa miksi maailman kohtalo huomispäivänä
muuttuisi.
Tähän hajanaiseen kuuluisan henkilön kuvaukseen tahdon ainoastaan
lisätä, että keisari Napoleon III on saanut erinomaiselta äidiltään,
kuningatar Hortenselta huolellisen kasvatuksen; että hän on
perinpohjaisesti tutkinut useita tieteitä, varsinkin matematiikkaa ja
sen sovelluttamista sotataitoon, etenkin tykistön hoitoon; että hän on
ansiokas kirjailija ja oivallinen tyyliniekka, jonkatähden hänen
puheensa, huolimatta siitä että äänensä ei ole voimakas eikä sointuisa,
miltei aina ovat tarkoin punnittuja, usein voimakkaita, ja ilmaisevat
sitä suurta ihmistuntemusta, jota hän kirjavilla seikkailuillaan eri
kansojen keskuudessa on ymmärtänyt itselleen hankkia. Herkkäkorvainen
pariisilainen väittää että keisarin puheen vieraskielinen sointu
osottaa hänen viettäneen suurimman osan elämästään Ranskan rajojen
ulkopuolella; ainakin esitettiin tämä korkea esimerkki ranskalaisella
kohteliaisuudella eräälle ystävistäni, jota aina hävetti »vanha,
rehellinen suomalainen maisteri-ranskansa». -- Muuten on keisari hyvä
ratsastaja, taitava metsänkävijä, taiteiden ystävä, suosien etenkin
rakennustaidetta. Siinä asiassa hän on neljään tai viiteen vuoteen
saanut aikaan enemmän kuin edeltäjänsä puolessa vuosisadassa, ja
Pariisi uudistuu hänen voimakkaan kätensä pakottamana niin nopeaan,
että sitä muutamien vuosien päästä tuskin enää tunteekaan.
Napoleon III:sta langettakoon tuomion jälkimaailma, joka hänet paremmin
käsittää. Nykyaika on kuten aina, kykenemätön arvostelemaan tuota joka
tapauksessa harvinaista miestä, jonka suurin ansio sellaisena kuin hän
itse näkyy sen käsittäneen, luultavasti on se, että hän on tälle ajalle
ja tälle Ranskalle välttämättömyys.