Luulenpa että harvat ihmiset Napoleonista puhuessaan -- Napoleonista
noin vaan ilman muuta -- tarkottavat ketään muuta kuin »vuosisatojen
miestä», ensimäistä tämän nimen kantajaa. Hän on kasvanut ihmisten
käsitykseen kuin syvä kirveenisku ajanpuun sammaleiseen runkoon, ja
kaikki, jotka hänen jälkeensä tulevat, ovat Napoleon toisia, Napoleon
kolmansia, Napoleon pieniä, vaan ei Napoleonia. Harvoin kuulee muuta
kuin julkisissa asiakirjoissa kenenkään puhuvan Napoleon ensimäisestä.
Sanotaan myöskin yksinkertaisesti _tombeau de Napoléon_ tai
_tombeau de l'empereur_, keisarin hauta. Tämä hauta, kieltämättä
yksi nykyajan suurimpia muistoja, oli samalla nykyisen Ranskan
keisarikunnan kehto.
Invaliidikirkko, Invaliidihotellin yhteydessä, on samoinkuin
Pantheon, mahtava ja suurenmoinen rakennus, mutta jossain määrin
tavattoman suuren doomin painostama. Astuin sen sisään eräänä
lauvantai-iltapuolena. Sattui olemaan paraillaan messu, jota jatkettiin
keskeyttämättä huolimatta siitä, että pari tusinaa työmiestä oli
repinyt kivilattian auki pääsisäänkäytävän toiselta puolelta ja
viskannut multaa ylös valmistaakseen sijaa uusille haudoille. Täällä
lepää Ranskan sotaisten suuruuksien tomu. Kirkko, samoinkuin hotelli,
ei ole muuta kuin sotaisen kunnian jumaloimista varten. Ludvig XIV,
joka rakensi hotellin, suvaitsi vaatimattomuudessaan esityttää itsensä
siellä, samoinkuin Versaillesissa, tähtiradan ympäröimänä aurinkona.
Hänen suunnattoman suuri ratsastajapatsaansa on niinikään portin
edessä. Oikeastaan on hänet nyt pimittänyt toinen aurinko.
Harmaatakkinen mies työntää hänet kokonaan varjoon. Ranskan kansa on
kaikkina aikoina palvellut suurissa miehissään omaa suuruuttaan.
Kirkon sisus tekee valtavan vaikutuksen. Kaikki seinät ovat kuluneiden,
veristen lippujen, satojen taisteluiden voitonmerkkien koristamat.
Pitkin seiniä on Napoleonin marsalkkojen marmoriset kuvapatsaat ja
maanalaisissa hautaholveissa lepää heidän tomunsa sekä Fieschin
murhayrityksen kolmetoista uhria ja yhden naisen, madame de Villumen,
sydän. Taustalla doomin edessä kohoo alttari, jonka molemmin puolin on
kaksi jättiläismäistä jaspispylvästä, jotka tekevät suuremmoisen
vaikutuksen. Tämä alttari jakaa temppelin kahteen osaan: ulkopuoliseen,
armeijaa varten aijottuun, ja sotapäällikölle varattuun sisäpuoliseen,
molemmat Ranskan kunniaksi. Tuossa sisemmässä, alttarin erottamassa
osassa on Napoleonin hauta.
Niinkuin kaikki, mikä Ranskassa on suurta ja opettavaa, on tämä
hautakin määrättyinä aikoina, maanantaisin ja torstaisin, vapaasti
yleisön nähtävänä. Mutta nyt oli, kuten sanottu, lauvantai. Luovuin
sentähden toiveestani päästä sinne sillä kertaa, varsinkin kun
vartijana oli muuan keisarin sotavanhus, korsikkalainen Santini, joka
oli seurannut päällikköään kaikilla hänen sotaretkillään vuodesta 1804
alkaen aina Elbaan ja S:t Helenaan. Sellainen mies ei toimi koskaan
käskyjä vastaan.
Muuan berliniläinen, joka oli parin naisen seuralaisena kirkossa, oli
kuitenkin toista mieltä ja alkoi mitä viattomin ilme kasvoillaan
ahdistaa kunnon ukkoa erinomaisella houkuttelemistaidollaan ja
eräänlaisten avaimien avustamana, jotka jo tätä ennen ovat avanneet
monen linnotuksen portit. Suureksi hämmästyksekseni hän onnistuikin;
ystävyytemme vahvistettiin siten, että ostimme Santinin valokuvan ja
elämäkerran, ja niin saimme runsaan tunnin ajan kuulla omin silmin
näkijän sujuvia kuvauksia -- »keisari ja minä!» Luultavasti ei tuo
kunnia ollut mitään erikseen harvinaista, mutta suuri etu tietysti on
että katsojia on vähä ja aikaa runsaasti. Toivon, paras Betty, ettet
ilmota tästä komentajalle; voihan olla niin etteivät vanhalle
korsikkalaiselle annetut määräykset olleetkaan niin ankarat, kuin hän
alussa tahtoi uskotella.
Tämän doomin alla -- Viscontin työtä Mansardin piirustusten mukaan --
lepää Napoleon. Vaikutus on valtava, ei hartautta herättävä, vaan
majesteetillinen. Meillä on edessämme samat vihreät jaspispylväät,
joista äsken puhuin. Alttari on mustasta marmorista, sinne johtavat
portaat valkoisesta, ja sivuilla kullattuja pronssi-enkeleitä; ylimpänä
suojustaivas ja jättiläiskokoinen keisarillinen kruunu. Hautaholviin
lankee juhlallinen puolihämärä, ja kun sieltä katsoo ylös kruunua
kohti, hohtaa se ikäänkuin tulessa. Sen vaikuttaa kuvun sivuilla
olevista ikkunoista tuleva valo, joka mestarillisen sovituksen mukaan
lankee suoraan suuren kruunun kultaukselle. Tämän mitä kalliimmista ja
harvinaisimmista marmorilajeista rakennetun sisätaustan sivuilla
lepäävät Turenne ja Vauban. Turenne uinuu kuolemattomuuden sylissä,
Vauban laakerivuoteella kauniitten muistopatsaiden alla; hautakammion
suulla ovat Bertrandin ja Durocin leposijat.
Tämä doomiholvi, jota ihanat korinttilaiset pylväät kannattavat, on
jotenkin samansuuruinen kuin Helsingin Nikolainkirkon laiva ja on
erittäin rohkeata rakennetta, kupu 27 metriä läpimitaten ja 66 metriä,
korkealla hautaholvin pohjasta, kahdellatoista ikkunalla ja runsailla
maalauksilla varustettu. Yltympäri on neljä kappelia ja keskellä,
kupuholvin alla, kuuluisa syvennys eli krypta, keisarin avonainen
hauta.
Krypta on ympyränmuotoinen ja ylhäältä valkoisen marmoriaidakkeen
ympäröimä, jonka äärestä voi nähdä koko sen sisustan. Alas astutaan
alttarin etualalta neljääkymmentäkahta porrasaskelmaa myöten pronssilla
koristetun tammisen portin kautta, jota vartioi molemmin puolin kaksi
pronssista kuvapatsasta, kansan rauhallinen ja sotainen voima, ja jonka
yläpuolelle on piirretty keisarin testamentissa olevat, surullisen
kauniit sanat: »toivon että tomuni lasketaan lepoon Seinen rannoille,
sen Ranskan kansan keskelle, jota niin suuresti olen rakastanut». --
Voimme kylminä sivuuttaa kunnian ylpeät muistolauseet; ne ovat
niin paljon veren ja niin monien kyynelien tahraamat; mutta näitä
rakkauden sanoja, jotka tahrattomina saattavat kaunistaa yhtä hyvin
korkea-arvoisimman kuin alhaisimmankin hautaa, emme voi ikinä lukea
liikutusta tuntematta.
Kryptan lattia on mosaikkia, joka taidokkaasti kuvaa suunnatonta
laakerikruunua; seiniä peittää Napoleonin tärkeimpiä hallitustoimia
esittävät korkokuvat. Yltympäri seisoo kaksitoista ihanaa
naisenpatsasta Carraran marmorista, Pradierin viimeiset työt,
jokaisella nimenä joku keisarin suurimmista voitoista -- ikäänkuin
Napoleon tahtoisi Epaminondaan tavoin sanoa: nämät ovat lapseni!
Noitten kahdentoista voiton katseet ovat suunnatut alaspäin keskellä
olevaan suureen arkkuun, jossa heidän sankarinsa uinuu. -- Sekä Pradier
että Visconti kuolivat ennenkuin näkivät teoksensa ikuistettuina tuossa
ihmeellisessä haudassa.
Santini kertoi, niinkuin muuten yleisesti tiedetäänkin, että tuo
ihailtu, yhdestä ainoasta punaisesta porfyyrimöhkäleestä hakattu 4,5
metrin pituinen, 41 metrin korkuinen ja 2 metrin levyinen kirstu, jonka
kansi yksin painaa kaksikymmentätuhatta kiloa, on tuotu »Suomesta».
Oikeastaan lienee kivimöhkäle kotoisin Äänisjärven rannoilta; mutta
miksi luopuisimme tuosta kunniasta, jonka Ranskan maantieto niin
hyväntahtoisesti meille suo?
Vielä eivät Napoleonin jäännökset lepää porfyyrin sylissä. Työ ei ole
vielä täydelleen loppuun suoritettu ja siihen saakka ovat S:t Helenan
vangin jäännökset kaksinkertaisen, lyijyisen ja ebenholtsisen kirstun
kätkössä eräässä noista neljästä kryptan sivukappelista, S:t Jérômessa.
Kappeli oli runsaasti sotamerkeillä, kuvan veistoksilla ja maalauksilla
koristettu. Väliaikaisella päällyskirstulla, joka on hyvin
yksinkertainen, on ainoastaan seuraavat sanat: »Napoleon, keisari ja
kuningas, kuollut S:t Helenassa toukokuun 5 p:nä 1821».
Mikä vahinko että tämä ihana hauta on ihmispalvelusta varten
pystytetty! Se on kirkko, jossa Jumala on unhotettu. Taikka oikeammin:
Jumalaa on muistettu tavalla, jota Santini sattuvasti kuvasi seuraavin
sanoin: »Pyramiidien luona sanoi Kleber Bonapartelle: kenraali, te
olette suuri kuin maailma! Invaliidikirkossa sanoo maailma
Napoleonille: sire, te olette suuri kuin Jumala!»
Inhimillinen suuruus, valta ja kunnia voisivat paljoa suuremmalla
totuudenmukaisuudella piirtää haudoillensa Jumalan kaikkivaltiaan
kasvojen edessä yhden ainoan sanan:
_VANITAS!_ Turhuutta!