Tarkistaaksemme historiallista muistiamme, pitää meidän johtaa mieleen
että Pariisin sydän, ikivanha kaupunki _la Clté_, sijaitsee
Seine-virrassa olevalla saarella, jonka yhdistää rantoihin viisi siltaa
molemmin puolin. Se on tämä paikka, jonka muistot juontavat taaksepäin
aina Caesariin ja Clovisiin saakka. Roomalaiset olivat tänne
rakentaneet Jupiterin temppelin; sen raunioille nousi kahteen kertaan
kristitty kirkko. Myöhemmän niistä, Notre Damen, Meidän rouvan kirkon,
seiniä alettiin rakentaa noin 1162. Samoinkuin Kölnin kirkkoa,
rakennettiin Notre Dameakin useita vuosisatoja, saamatta sitä
kuitenkaan koskaan täysin valmiiksi. Sen ajan rakennusmestarit eivät
hätäilleet enemmän työn jouduttamisessa kuin urakkamaksun nostamisessa
tai lopullisen kunniankaan niittämisessä, jos mitään niittämistä
olikaan. Mutta niinpä eivät heidän muurinsakaan hajonneet heti
muutamien vuosien kuluttua, eikä heidän työtään tarvinnut joka vuosi
paikata, kun se kerran oli tehty.
La Cité on miltei ainoa Pariisin osa, jota ei ole uudistettu. Se ei ole
alaltaan paljoa suurempi meidän pienempiä pikkukaupunkejamme, mutta se
on sellainen harmaiden, korkeiden talojen ja mutkaisten ahtaiden
katujen labyrintti, että kulkija saattaa eksyä vaikka sydänpäivänä. Sen
keskellä on Notre Dame, jonka ympärille on raivattu seudun ainoa
avonainen kenttä. Jos Pariisi on maailma, silloin on Notre Damekin
maailman keskipiste. Paikallaan on että tuona keskipisteenä on kirkko.
Tosin pyrkii maallinen ylpeys ja turhamielisyys ripustamaan Notre
Dameenkin korskeilevaa komeuttaan. Olen nähnyt tuon kunnianarvoisan
temppelin liehuvan kirjavin lipuin keisarillisten juhlien aikana,
olen nähnyt sen lukemattomien kukkaisköynnösten koristamana,
sisältäpäin hopeatähtien ja kruunattujen N-kirjainten koristamalla
helakanpunaisella, purppuranvärisellä ja sinisellä sametilla
verhottuna. Mutta vähäpätöiseltä ja surkuteltavalta näytti tuo
narrinpuku mahtavan kivisen jättiläisen päällä -- turhanaikainen
kevytmielisyyden verho jalolle muistomerkille, jonka tarkotuksena on
julistaa Jumalalle kunniaa eikä palvella ihmisten loistonhalua. Synkän
suurenmoisina katselivat tornit juurellaan upeilevaa koreutta, ja kun
vanhat muurit vapisivat mahtavan kellon kuminasta, saman kellon, jonka
ääni kerran reväytti Qvasimodon korvat, silloin näytti Notre Dame
ijäisyyden ylevyydellä katselevan alas sen ovissa vilisevää
katoovaista, kullalla ja silkillä koristettua joukkoa. Mitä
merkitseekään joku Napoleon Notre Damen rinnalla! Toinen kuningas ja
keisari toisensa jälkeen on mahtaillut sen holvikaarien alla, ja vähää
myöhemmin on hän ryöminyt Saint Denisin holveihin tai johonkin toiseen
kolmen kyynärän pituiseen paikkaan, joka kuitenkin on ollut kyllin
pitkä kätkeäkseen koko hänen suuruutensa. Sellaiseen ovat Notre Damen
muurit tottuneet, tottuneet näkemään sukukunnan toisensa perään sen
juuressa syntyvän ja kuolevan; mitäpä tuollainen jättiläinen välittää
kaikista niistä pikkuharrastuksista, jotka näyttävät olevan sen
ympärillä häärivälle kääpiökansalle niin tärkeitä![7]
Voisi helposti viekottua aavistamaan jotain onnettomuutta uhkaavaa
siinä, että suuri kristitty temppeli alennetaan turhamieliseen
ihmispalvelukseen. Sama Sibour, Notre Damen kirkkoruhtinas ja Pariisin
arkkipiispa, hän joka antoi koristaa temppelin niin upeaksi keisari
Napoleonin vihkiäisiin ja pienen Napoleonin ristiäisiin; hän joka,
vaikka muuten kelpo kirkkoylimys, ehkä liiaksi pyrki maallisen
majesteetin armonauringon loisteeseen, kaatui muutamia kuukausia sen
jälkeen erään toisen kirkon kynnyksellä kurjan murhaajan
tikariniskusta, pappistikarin iskusta. Kauniimmin kaatui joka
tapauksessa hänen edeltäjänsä, piispa Affre -- katusululla, risti
kädessään rauhaan kehottaen.[8]
Tämän rakennuksen tyyliä ei kiitetä aivan puhtaaksi, vaan sanotaan sen
edustavan siirtymistä antiikkisesta goottilaiseen tyyliin sekä
ilmaisevan selvästi useampien mestarien käsialaa. Varsin mahdollista;
sen jättiläismuodot eivät pääty huippuihin eivätkä sentähden ehkä tee
samaa ihmeteltävän sopusointuista ja keveää vaikutusta kuin Kölnin
doomin. Kauvempaa näyttää Notre Damen pääfasaadi kaksine nelitahkoisine
tornineen pikemminkin raskaalta. Vähän lähempänä tuo vaikutus lievenee
erinomaisen taiteellisesti suoritettujen ulkonemain ja veistoksien
kautta, jotka suovat silmälle viihdykettä. Jos taasen seisomme aivan
muurin vieressä, tuntuu se painavan ja meitä hirvittää sen korkeus.
Sisältä näyttää Notre Dame miltei pieneltä monien kuorien ja ahtaan
laivan vuoksi, mutta holvilaitos tekee vapaan ja kohottavan
vaikutuksen, niinkuin goottilaisen tyylin suippokaaret ainakin.[9]
Päästäksemme näiden tornien huippuihin, jotka ovat meille jo ennestään
tutut Victor Hugon romaanin ja siitä birchpfeifferöidyn »Notre Damen
kellonsoittajan» kautta, kiipeämme puolipimeässä, jopa aivankin
pimeässä, ylös 396 kiviporrasta, jotka vuosisatojen kengänanturat ovat
kuluttaneet keskikohdalta aivan kouruiksi. Saavuttuamme perille, on
jalkaimme alla koko tuo ääretön kaupunki, tai oikeastaan sen katot,
tornit ja sadattuhannet tuuliviirit ja niiden välitse harmaankeltaisena
käärmeenä kiemurteleva Seine-virta. Ihmisvilinä torilla ja kaduilla
näyttää todellakin muurahaiskeon hyörinältä. Kun inhimillinen suuruus
jo kivitornista katsoen näyttää näin tuiki vähäpätöiseltä, kuinka
mitättömältä se näyttäneekään tähdistä katsottuna, ijankaikkisuuden ja
Jumalan silmillä!
Kiellosta huolimatta olivat tornin muurit täynnä ihmisten
nimikirjotuksia, ihmisten jotka parempien välikappalten puutteessa
koettivat saada nimensä kulkeutumaan aikojen ja unhotuksen läpi Notre
Damen vankkojen seinien turvissa. Claude Frollon Anauhe ei ollut enää
huomattavissa, ei myöskään ne kourut, joiden sulavaa lyijyä kuuro
valoi Esmeraldan vapauttajan niskaan. Mutta katsellessamme alas
suojusaidakkeen yli, muistui mieleemme Qvasimodon kosto, kuvaus niin
hirvittävän julma, että se ainoastaan täällä, tuon kauhean jyrkänteen
partaalla, saattoi syntyä runoilijan mielikuvituksessa.
Juhannuspäivänä, kello kahdestatoista kahteen, olin saapuvilla Notre
Damessa toimitetussa suuressa messussa, joka pidettiin »tulvasta
kärsineiden hyväksi», jokseenkin samaan tapaan kuin muissa maissa
pidetään konsertteja hätääkärsivien hyväksi. Tarkotus ei ollutkaan niin
paljo hädänalaisten edestä rukoileminen, kuin varojen kokoominen
heille. Sisäänpääsystä maksettiin yksi sou, yksi frankki tai louisdori,
kuinka kukin halusi. Kirkossa kävi Pariisin salonkien kauniimmat ja
ylhäisimmät naiset ympäri kantaen pieniä avonaisia kukkaroita, ja
jokaisen naisen rinnalla saatteleva herra, yhä uudistaen: _pour les
inondés, s'il vous plait!_ Mahdotonta oli vastustaa tuollaisia
haavinkulettajia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet
meikäläisiä, pitkillä haaveillaan onkivia kirkonvartijoita --
epäjärjestys, jota ei tapaa muissa maissa. Kirkosta mennessä
työnnettiin taasen esiin hienosti hansikoitu naisenkäsi; kolmas
verotus, jota ei voinut mitenkään välttää.
Tämä oli tavallista, liikkuipa siihen aikaan missä tahansa Pariisissa.
Rhône oli näet tulvinut äyräittensä yli kesäkuun 1 ja 2 päivänä, vienyt
mukanaan kokonaisia kyliä, upottanut pellot veden alle ja niellyt
satoja uhreja. Kesäkuun 6 p:nä, Pariisiin tullessani, ei siellä
muusta puhuttukaan. Koko tuo suuri kaupunki oli avunkerääjiä
täynnä. Teaatterit, konsertit, arpajaiset, kaikki ilmottivat
jättiläis-ilmotuksilla _pour les inondés_. Innostus oli niin
suuri, että kauniimmat naiset yksityisissä tanssijaisissa ottivat
maksun joka tanssista: louisdorin jokaisesta kontrasta, kaksi
louisdoria valssista j.n.e., kaikki _pour les inondés, s'il vous
plait_. Opera comique antoi muiden muassa yhden illan samaa
tarkotusta varten. Sittenkun sen näyttelijäkunta kolmen tai neljän
näytöksen aikana oli tehnyt parhaansa yleisöä ihastuttaakseen, astuivat
välinäytöksen aikana suosituimmat näyttelijättäret ja näyttelijät
salonkiin, kulettaen ympäri noita samaisia avonaisia kukkaroita:
näyttelijättäret miesten, näyttelijät naisten luona: _pour les
inondés!_ Tuo kaikki suoritettiin erinomaisella hienotuntoisuudella
ja tenhoavalla miellyttäväisyydellä. Aivan mahdotonta taasenkaan
kieltää, jos joku ei olisi mielellään antanutkaan! Mutta ollakseni
suora, tuntui minusta että se sopikin paljoa paremmin teaatterissa kuin
kirkossa.
Kirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen
kirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.
Notre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan,
joihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden
kerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa,
koko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut
ja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä
musikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä
hartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen
jumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella
sälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja
korvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia
vaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet,
yltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät.
Paljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen
kiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan
eteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera
äärettömyyttä kohti.