En edes yritä piirtämään sinulle mitään varsinaista kuvaa Pariisista.
Sentähden, hyvä Betty, saat itse luoda tästä kirjavasta kuvausten
sarjasta niin elävän kuvan kuin voit. En aijo myöskään seurata
määrättyä järjestystä, vaan siirryn taulusta tauluun niinkuin elämä
itsekin siirtyy.
Suureksi helpotukseksi muukalaiselle ja samalla arvaamattomaksi
hyödyksi omalle kansalle on se erinomainen alttius, jolla kaikki
täkäläiset sivistyksen aarteet, historialliset muistomerkit sekä
nykyajan loisto- ja hyötyrakennukset ovat _kaikkien nähtävinä_.
Siellä kotona, rakkaassa Suomessamme, jossa kuitenkin on niin vähän
nähtävää, on tuo pienikin pantu lukittuun arkkuun, ja varovaisuus menee
niin pitkälle, että monin paikoin yksinpä hautausmaiden portit ovat
lukitut (poikaveitikat sentään voivat kiivetä muurin yli). Jos meillä
on joku näkemisen arvoinen vanha tai uusi linna, joku kirkko tai
kokoelma, niin käy niihin pääsy tavallisesti kaikenlaisia mutkateitä,
ja minä tunnen esineitä (esimerkiksi rahakokoelmia), jotka erikoisella
huolella suojellaan kaikilta uteliailta katseilta, niinkuin olisivat
olemassa vain sitä varten, että hoitaja ne kerran vuodessa puhdistaa.
Olen muistavinani akadeemisen konsistorion ainakin kerran päättäneen,
että kokoelmien pitäisi olla määräaikoina yleisön nähtävänä, mutta en
ole huomannut että tällä päätöksellä olisi ollut mitään voimaa ja
vaikutusta, ellei mahdollisesti kirjaston suhteen, joka on ainoa
ahkerammin, vaikkei sentään yleisesti käytetty. Niissä meikäläisissä
kokoelmissa ynnä muissa, jotka näkemistä ansaitsevat, käy enimmäkseen
vain matkustajia ja säätyläisiä, mutta harvoin tai ei milloinkaan
alempiin kansanluokkiin kuuluvia. Ne juuri kuitenkin sitä etupäässä
kaipaavat, varsinkin meillä, missä he ovat suletut kaikista
sivistävistä huveista ja missä itse sivistys on niin vähän levinnyt ja
niin välttämättömän herätyksen tarpeessa. Pelkkä katseleminenkin
sivistää; se herättää aavistuksen tieteen ja taiteen rikkaasta
sisällyksestä, kunnioituksen sen arvoa kohtaan; kuka voi arvata mitä
siemeniä sellainen katseleminen kylvää suureen yleisöön, jolla ei tähän
saakka ole ollut aavistustakaan yhteiskunnan älyllisistä voimista?
Koulut yksin eivät tee kaikkea. Kansa on luonnoltaan kuin lapsi, ja
lapset kaipaavat kuvakirjoja. Ja välitön näkeminen on suurille
joukoille samaa kuin kuvakirjat lapsille. Näkeminen ja sivistys ovat
läheisiä sukulaisia; suositan tätä asiaa meidän kaappisankariemme
ajateltavaksi.
Kruunatun sivistyksen aika, jolloin vain muutamat harvat kantavat
sivistyksen kruunausmerkkiä ja on monta tietämätöntä, on jo ohitse tai
pitäisi ainakin olla ohitse siinä merkityksessä, että opiskelukamarin
ulkopuolella on ainoastaan _profanum vulgus_. Älyniekoilla ja
erikoistutkijoilla on aina oleva oma alansa. _Siinä_ suhteessa
emme voi tasa-arvoisuutta saavuttaa; siinä _täytyy_ olla
ylimystöä. Mutta aatteet, keksinnöt, sovittelut, yleensä kaikki
tulokset olisi saatettava kaiken kansan tiedoksi ja hyödyksi. Juuri ne
ja tieto niiden arvosta, muodostavat sivistyksen varsinaisen
sisällyksen; on eroa sivistyksen ja oppineisuuden välillä,
toinen on päämaali, toinen välikappale. Kaikki sivistys pyrkii
lopultakin kansanomaisuuteen. Sitä ei enää saa myöntää kenenkään
yksityisoikeudeksi. Siihen kristilliseen katsantokantaan, että kaikki
ovat samanarvoisia Jumalan edessä, perustaa sivistyskin vaatimuksensa
kaikkien samanarvoisuudesta ihmisten edessä.
Huomaan että tästä alkaa tulla »pääkirjotus», mikä ei suinkaan
ollut tarkotukseni. Tahdoin ainoastaan kertoa sinulle miten
valistuneet ulkomaat toimivat saattaakseen sivistyksen yleiseksi ja
kansanomaiseksi. En sillä tarkota kirjasivistystä; se on katolisissa
maissa kansan syviin riveihin nähden hyvinkin heikolla kannalla, ja
itse Ranskassa on vielä miljooneja, jotka eivät osaa lukea. Mutta
siellä sivistää heitä sen sijaan elämä jokapäiväisten esikuvien ja
näkemisen kautta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa esimerkiksi, jossa
halvinkin pääsee vapaasti taulukokoelmia katselemaan, voi jokainen
katupoikakin arvostella taulujen kauneutta. Florenzissa, Milanossa ja
Roomassa on samoista syistä jokaisella pikkuneidillä varaa harrastaa ja
arvostella musiikkia, näytelmä- ja kuvanveistotaidetta. Pariisissa ei
ole ainoastaan taide kaikille avoinna, vaan historia, luonnontieteet,
kaikki elämän eri puolet levittävät joka päivä rikkauksiaan katselijan
eteen. Seurauksetkin ovat heti ensi silmäyksellä huomattavissa.
Sivistys on astunut alas yhteiskunnan vähäväkisten luo. Se ilmenee
ensiksikin ulkonaisessa käytöksessä, gentlemannin ryhtinä, jonka
huomaamme yksinkertaisimmassa työmiehessäkin, miellyttävänä
seurustelusävynä, siistinä puhetapana, auliina kohteliaisuutena. Ja
vaikka täytyneekin laskea tuon johtuvan suureksi osaksi ranskalaisen
myötäsyntyneestä luonnonlaadusta ja sulavuudesta, niin elvyttää sitä
kuitenkin suuressa määrässä alituinen yhteys älyllisen kehityksen
kanssa. Ja täällä on joka tapauksessa paljo muutakin kuin pelkkä kaunis
pinta. Täällä on ennen kaikkea sitä, mitä ei meillä ole, harrastusta
johonkin korkeampaan kuin syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväisessä
työssä orjailemiseen.
Joka ilta pidetään tieteellisiä esitelmiä tuhansille päivätyönsä
päättäneille työmiehille. Joka päivä avaavat museot ja taidekokoelmat
määrättyinä tunteina maksutta aarteensa jokaisen nähtäväksi,[6]
ja niinä aikoina, jolloin työhetki vain myöntää, on siellä
puserot edustettuna yhtä lukuisasti kuin hännystakit. Joka
sunnuntai-iltapäivänä kuletetaan koulunuorisoa opettajainsa johdolla
Versaillesin ja Louvren salien taikka Jardin des plantesin sokkeloiden
läpi; sanon kuletetaan, sillä nuo kelpo poikaset ja tyttöset eivät
olisi lapsia, elleivät tarvitsisi paimentajaa; mutta lapsellisen
keveämielisyyden kautta saattaa tunkeutua moni todellisuuden siemen.
Teaatterit ja sanomalehdet työskentelevät kuin muurahaiset, milloin
oikeaan, milloin karsaaseen, milloin silmän pyyntöä, milloin parempia
tarkotuksia tähdäten, mutta aina sentään tarjoten parempaa kuin kapakat
ja unelias horrostila meidän kotimaassamme. Se, joka ei osaa lukea,
luetuttaa itselleen; se, joka ei itse voi saada mitään aikaan tieteen
tai taiteen hyväksi, ymmärtää edes iloita siitä, mitä muut ovat hänen
sijassaan tehneet.
Hotellissa, jossa asuin, työskenteli kaksi yksinkertaista työmiestä
pitemmän ajan asettaen lasikattoa pienen pihan suojaksi. Avoimesta
ikkunastani kuulin aina kello kuudesta alkaen aamulla joka sanan, mitä
he puhuivat. Toinen, kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyräili
enimmäkseen teaatterikupletteja tai arvosteli kirjailijoita ja
näyttelijöitä paremmin kuin joku meikäläinen teaatteriarvostelija.
Toinen, vanhempi mies -- luulen hänen olleen nuoremman isän, vaan en
voinut sitä päättää keskustelusta, sillä molemmat teitittelivät
toisiaan puhuttelussa -- teki selkoa eilispäivän lehtien sekä
oppineista että ei-oppineista uutisista, ja kerran kuulin hänen
kuvaavan äsken Sevastopolista tulleita marmoriesineitä niin, että olisi
voinut luulla häntä kuvanveistäjäksi tai arkkitehdiksi. Jos olisin
kuunnellut heitä viisi vuotta takaperin, niin olisivat kunnon miehemme
epäilemättä puhuneet politiikasta, mutta nykyään ei Pariisissa puhuta
paljokaan politiikasta, koska seinilläkin on korvat.
Sivistynyttä keskustelua, outoa pohjoismaalaiselle, voi kuka hyvänsä
kuulla joka päivä työmiespiireissä, kun vain viitsii vaivautua
tutkimalla tuota »laajaa kansanvaltaista pohjaa», johon Napoleonin
valta ja muutamien lausuntojen mukaan Euroopan tulevaisuus nojautuu;
lausunto, joka muuten vielä on todistamatta. Mutta vaikkapa se olisikin
tulevaisuuden pohja, niin varmaankaan ei sivistys ole yhteiskunnalle
vaarallista, vaan raakuus. Vuoden 1789:n jälkeen ei olisi seurannut
vuotta 1793:a, ellei sivistys silloin olisi ollut korkeampien luokkien
yksityisomaisuutena ja raakuus, kerran valtaan päästyään, sen
luonnollinen vihollinen. Meidän aikanammekin ovat yksinvalta ja
kansanvalta, rikkaus ja köyhyys Ranskassa yhtä jyrkästi vastakkain;
mutta muutamain harvain sivistyksen ja kaikkein muiden raakuuden
vastakohtaisuus on kadonnut, ja sentähden olisivatkin hirmuvallan aika
ja Robespierre nykyään mahdottomia ilmiöitä. Sitä todistavat vuoden
1848 tapaukset ja 1848 vuoden miehet Lamartine, Cavaignac, Marast.
Vielä nytkin sukeltavat sosialismin ja kommunismin haamut esiin ja
rähisevät kahleihinsakin kytkettyinä ja suukapulastaan huolimatta:
»miljaardi rikkailta!» Mutta yhteiskunnan painopiste on muuttunut;
mielettömyyksiä voidaan tehdä, intohimot joutua kuohuksiin, mutta
samalla panevat korkeammat henkiset voimat vastalauseensa, ja entistä
paljoa voimakkaammin, koska niitä nyt on entistä paljoa enemmän.
Älä siis koskaan kuuntele niitä, jotka sanovat että sivistys kuuluu
yksinomaan noille etuoikeutetuille onnellisille, joilla on varaa
hankkia itselleen hienoja sikaareja, piaanon, tohtorinhatun tai
teaatterikiikarin. Uudenaikaisen sivistyksen tulevaisuus perustuu sen
yleisyyteen, niinkuin Rudenschöld on sanonut säätyjen tulevaisuuden
perustuvan säädystä toiseen siirtymiseen. Sen välttämätön perusvaatimus
on tulla koko kansan omaisuudeksi, ja se vaatimus ei koske yksinomaan
Ranskaa, se koskee koko maailmaa.