Olla rautatievaunuun sullottuna; vyöryä sieltä ulos; lönköttää
eteenpäin omnibussissa ja lopulta majottua johonkin hotelliin, samapa
mihin, »miss' elämämme suojan saa»; se on yksinkertainen, jokapäiväinen
asia. Koti seuraa meitä, jos kohta mitä suppeimmassa muodossa: veneenä,
jos olemme järvellä; vaunuina, jos maitse kulemme; kapsäkkinä;
lompakkona; yhtenä ainoana rakkaana kirjeenä, jos olemme yksinämme
huoneessamme kolmen-, neljänsadan penikulman päässä omasta maastamme ja
rakkaistamme. Mutta tuo itsemme ja muistojemme näkyväinen side katoaa,
niin pian kuin astumme kynnyksen yli ja seisomme ihmishälinän keskellä,
kenenkään meitä tuntematta ja ymmärtämättä, yksinäisinä, ilman
rakkautta, ilman ystävyyttä, pisarana valtameressä -- sanalla sanoen,
niinkuin särki meressä.
Eräs ystäväni, joka oli paljo matkustanut, antoi minulle sen neuvon,
että matkustaisin, jos mahdollista, yksin. Jos tahtoo jotakin oppia,
sanoi hän, silloin ei pidä alituiseen raahata kotia mukanaan ystävän tai
sukulaisen muodossa. Meidän täytyy riistäytyä irti sen tottumuksista ja
ajatustavoista, sen ennakkoluuloista ja elämänkatsomuksesta; meidän
täytyy vieraassa ympäristössä liikkuessamme elää _sen_ tapojen mukaan,
omistaa _sen_ katsantokanta, _sen_ elämänkäsitys. Meidän täytyy, jos
mahdollista, irtautua juuristamme ja kiintyä vieraaseen maaperään, sillä
ainoastaan siten hankautuu yksipuolisuutemme pois ja me ymmärrämme sitä,
mikä siihen asti on ollut vierasta, ei ulkonaisina ilmiöinä, vaan
uutena, kokonaisena ja oikeutettuna inhimillisen olemuksen puolena.
Olen koettanut tuota neuvoa seurata, ja myönnän sen täysin hyväksi.
Mutta se vaatii suurta itsekieltäymistä. Sellainen matka ei ole mikään
_huvimatka_, ei ainakaan aluksi. Ilomme jää monesti puolinaiseksi,
kun emme voi sitä jakaa, ja moni kokemus hautautuu kirstuun, jonka
avaimen muisti niin helposti kadottaa. Yksinäisyyden tunne on alussa
niin voimakas, että tuntee kutistuvansa aivan mitättömäksi. Kaikkien
niiden tuhansien joukossa, jotka rientävät ohitseni, ei ole
ainoatakaan, joka vähimmässäkään määrässä välittäisi siitä, onko minua
maailmassa. Olinpa tahi en, kaikki kulkee kulkuaan yhtä hyvin tai yhtä
huonosti, niinkuin ei tällaista herraa maailmassa olisikaan. Lumihiude,
joka liitelee ilmassa pohjolamme talvipäivänä, voi toki arvella
täyttävänsä jonkun tyhjän paikan lehdettömällä oksalla, kunnes sekin
lopulta sulaa kevätauringon paisteessa; mutta minä olen varma siitä,
että sille paikalle, josta nostan jalkani, astuu seuraavana hetkenä
joku toinen, ja että jos tulen tai menen, ei minulla ole suurempaa
merkitystä kuin hiekkajyväsellä, joka ajelehtii hetkisen erämaan tuulen
lennättämänä, hautautuakseen seuraavana hetkenä myriaadien siskojensa
joukkoon.
Myönnät kai, paras Bettyseni, että se on terveellinen läksy. Eiköhän
moni meistä ole jonakin heikkona hetkenä rakkaassa kodissaan luullut
olevansa jotakin maailmassa? Sitte joudumme avaraan maailmaan ja
mittaamme suurta merkitystämme suuremmalla mittapuulla, jossa
mittailussa eivät tavalliset pienet tumastukkimme riitä, ja silloin
huomaamme ehkä jonkinlaisella hämmästyksellä, joka on kylläkin
terveellistä, että olemmekin maailman rattaassa vain vähäpätöisiä
hampaita, joiden heikko surina, siitä saat olla varma, katoo elämän
hälinään kuin sääsken ääni Imatran pauhuun.
_Nil admirari_, ei ihailla mitään, on lause, jota ainoastaan
mukavuus ja laiskuus saattavat seurata. Suurinkin moittija ja
arvostelija ihailee kuitenkin jotakin, jota hän pitää voittamattomana:
omaa erinomaista terävyyttään. Antakaamme sentähden, kun kerran olemme
Pariisissa, sekä suurelle että pienelle oma arvonsa. Se ei ole missään
tapauksessa enempää kuin nokikyven maailman suuressa suitsutusuhrissa.
Tämä kaupunki on kuningaskunta ja enemmän kuin kuningaskunta. Sen
korttelit ovat maakuntia; Quartier latin, suuruudeltaan niinkuin
Helsingin niemi, on asukasrikkaampi kuin Uudenmaan maakunta.
Esikaupunki S:t Antoine voi kutakuinkin pitää Hämeelle puoliaan. Yhden
ainoan kadun, rue S:t Martinin varrella, joka alkaa samannimisestä
esikaupungista, asuu enemmän ihmisiä kuin Savossa. Rue Richelieun tai
S:t Honorén katu ovat kyllin rikkaita lunastamaan kaikki Suomen pankin
varastot, Suomen kauppalaivaston ja Suomen paloapuyhtiön vastuusumman.
Hôtel du Louvressa, yhdessä ainoassa rakennuksessa, asuu yhtä paljon
ihmisiä kuin Hämeenlinnan kaupungissa. Pariisin määri käsittelee
suurempia rahasummia kuin varakuningas, vaikkei hänen valtaansa
voikkaan verrata viimemainitun valtaan; häntä alemmat virkamiehet ovat
maaherran arvoisia. Pariisi kuluttaa yhtenä päivänä enemmän ruokavaroja
kuin Helsinki yhtenä vuotena; se juo kohtuullisesti, mutta juo
kuitenkin yhtenä viikkona enemmän viiniä kuin koko Suomi yhtenä vuotena
olutta. Se elää yhdessä päivässä enemmän kuin muut koko elinaikanaan,
ja jos se saman ajan kuluessa tekee useampia suurtöitä kuin muut seudut
moneen ihmisikään, niin voimme varmasti otaksua että se samaan aikaan
heittäytyy useampaan mielettömyyteenkin kuin joltisenkin suuren ja
mielettömän maan kaikki asukkaat yhteensä.
Jo tästä voit, hyvä Betty, huomata että täällä on sekä hyvän että pahan
mittapuu suurenmoinen, ja se kai tulee useasti esille näissä
katkelmissa. Ja jos tänne tulee nimetön pikkukaupunkilainen pohjolasta
ja kuvittelee voivansa mitata Pariisia Helsingin esplanaadien tai Turun
torin mukaan -- silloin häntä samalla sekä puristaa että laajentaa
ääretön ympäristönsä; hän hukkuu, hän katoaa -- kuin särki mereen!