Niin kiiti veturi joko ohi tai yli Monsin, Valenciennesin,
Arrasin, Amiensin, Clermontin ja monen muun historiallisesti
kuuluisan paikan Brüsselistä luoteisen Ranskan viljaville, tiheään
asutuille tasangoille. Eivät teollisuuden ihmeet eikä lyhyiden
rauhantekojen muistot eikä sadut ensimäisen ristiretken päättäneestä
kirkolliskokouksesta saattaneet muuta, kuin hetkeksi kiinnittää
puoleensa ohikiitävän junan huomiota. Niinkuin painolaki vetää
ainejoukkoja maan keskipistettä kohti, niin veti Pariisi yhä
kiihtyvällä vauhdilla meitä itseään kohti; tuo pyörre imi, kuten
Mal-virta purjehtijan emäpuuta, yhä suppeammin ja huimemmin pyörivin
renkain eteenpäin tuohon vaahtoavaan kuiluun, joka on niellyt niin
monta turhaa toivetta, sirottaakseen sitte niiden pirstaleita maailman
valtamerelle.
Kun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja
suuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten
mielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord -- sillä
täällä ajetaan _comme il faut_ ensi luokan vaunuissa -- istua
lojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai
Frères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta
katsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen
marokiniin sidottua _Guide à Paris'ia_. Saksalainen professori
asetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä;
sveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan;
hamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa;
belgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella
ruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen
maalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen
teaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa;
ainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä
kieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun
ihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen
sanaan: _Paris, c'est le monde, Paris c'est tout_, Pariisi on
kaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa,
niin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas
on keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä,
aistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä
leimalla varustettu.
Hulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla.
Aito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme
kuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka
molemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin
näimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan
mitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin,
huviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran
tiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi
täällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa;
mutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä
Pariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden
viljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan
vilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä
arvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla
ovat näköalat suurenmoisempia.
Läksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät
nuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen
komennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan
pohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla
Pariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten
joukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja
ahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu
tuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti
meneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta
tuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos
ihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja
jälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja -- ilman niitä se ei
tulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.
Nyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka
herhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja.
Vaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli
ruusunpunainen.
Kun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä
katuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien
puut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin
läpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita _effets de
circonstances_, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka
ehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena!
Juuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti
seuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset
karhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin
kömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea
sieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina
pensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan
kuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään
korkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta
suurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat
kademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna.
Pariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka
tavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen
porttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on
rikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan,
salonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta
kannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta
nojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että
kuuntelisi terveen järjen päätöksiä -- ja samalla kertaa ja
samanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja
loistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta
muistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta -- kaikille
se esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran,
läheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo
ja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko
maailmana.
Harhaluuloa! Kuinka monesti onkaan tuo hohde vaalennut odottavalle
maailmalle ja niille monille tuhansille, jotka sieltä ovat etsineet
onnea, kunniaa, menestystä, huvia, rikkautta ja jotka ovat ainaiseksi
kadonneet noihin ihmisaaltoihin, milloin katubarrikaadien juureen,
milloin olkivuoteelle, milloin murtuvin sydämin kullatuissa saleissa,
milloin synkkänä syysyönä Seinen aaltoihin! Joka päivä sinne virtaa
uusia toiveita, jotka huomenna pettyvät; joka tunti murskautuu jonkun
elämän onni; joka minutti nousee taivaalle hylättyjen sydämien
epätoivoisia huokauksia; ja yhä vaan leijailee ruusunpunainen usva tuon
huimaavan kuilun päällä, joka on niellyt ja yhä nielee lukuisia uhreja,
Ludvig XVI:nnen kruunusta ja päästä aina lumppujenkerääjään, joka eilen
löydettiin kuolleena palatsin portaitten vierestä; Marie Antoinetten
verisestä kiharasta aina hylättyyn seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka
tänään makasi hengetönnä la Morguessa; harmaantuneesta oppineesta, joka
päätti elämänsä Bicetressä, aina kaksitoistavuotiaaseen poikaan, joka
ampui luodin otsaansa sentähden, että toinen sai luokalla paremman
todistuksen kuin hän.
Mutta millä oikeudella nimittäisikään Pariisi itseään maailmaksi, ellei
se loistonsa ohessa niin uskollisesti kuvastaisi toivon harhakuvia,
onnen pettymyksiä ja elämän katoovaisuutta? Notre Dame! Pantheon! Jos
voitaisiin koota kaikki se veri, minkä ne ovat nähneet virtaavan,
kaikki ne kyyneleet, mitkä ne ovat nähneet vuodatettavan, niin
Seine-virta paisuisi yli äyräittensä ja huuhtoisi aaltoihinsa nuo niin
monien onnettomuuksien ja monien rikosten näyttämöt. Ja kuitenkin
sirkuttaa niiden ympärillä yhä samat iloiset heinäsirkkaparvet, joiden
katseesta kuvastaa sama suruton luottamus ikuiseen onneen, mikä tässä
maailmassa on onnen ehto ja mitä ilman ilo on vain hymyilyä hautojen
partaalla. Näin kerran pienen pantomiimin, muuten hyvin vähäpätöisen,
mutta loppunäytös esitti Pariisia tuhannen vuoden päästä. Poissa olivat
palatsit, torit, kuninkaitten patsaat ja kaikki, tai miltei kaikki,
mikä nyt hyväilee silmäämme tässä jättiläiskaupungissa. Seinen
autioilla rannoilla söi hirvi ja harmaat rauniot kasvoivat sammalta,
mutta korkeana ja katoomattomana loisti vielä taustalla riemuportti
_Arc d'étoile_ iltaruskon valossa. Kaikki muu oli kadonnut, vain
Ranskan kunnia seisoi vielä koskemattomana.
Kuinka tuo sattuikaan paikalleen! Olisitpa kuullut katsojain
käsientaputukset! Sydän kaipaa onnekseen jonkinlaista ikuisuutta.
Täällä se esiintyi kunnian ikuisuutena, ja sitä ymmärtää ranskalainen
paraiten. Toisella kertaa se on onnen ikuisuus. Eiköhän jokainen
kuolevainen ole kerran elämässään luottanut _siihenkin_?