Eräänä kauniina aamuna katosi veturin savupilvien taakse onnellisen
Belgian kukkulat, Brüsselin torninhuiput, tehtaiden korkeat savupiiput
ja kaivosten aina suitsuavat sulattouunit. Vielä viimeinen päännyökäys
pienelle, jalolle, perustuslailliselle maalle ja huimaa vauhtia
pyörivät vaunut, ikäänkuin nykyajan jyrkimmiltä rinteiltä alas,
ehdottoman yksinvallan alueella.
Tuollaisille ensi käynneille lähtiessämme on meillä usein lapsellisia
ennakkokäsityksiä. Niinpä minäkin odotin näkeväni Napoleonin varjon
peittävän koko Ranskanmaata aina Belgian rajalle saakka ja vähän siitä
ylikin -- noiden kuuluisien saappaiden varjon, vielä kuuluisamman
harmaan takin ja kaikkein kuuluisimman pienen hatun varjon -- erään
nimen varjon, tunnetun kynttilänsammuttajan yhteydessä, jolla
Charivari aina muisti varustaa oivan kreivi Montalembertin.
Harhaluuloja! Ranskan auringon alla eivät aaveet viihdy. Tosin upeili
Napoleon III:n nimikirjotus keisarillisine kruunuineen kaupungin
porteissa, raatihuoneissa, kasarmeissa, entisissä kuninkaallisissa
linnoissa ja niin yhä alaspäin alamaisen hartauden portaita aina
hoviparturien hajuvesipulloihin ja kamarimetsästäjien ainaisiin
hiirenloukku-ilmotuksiin saakka. Tosin palvelee tätä vasta kohonnutta
aurinkoa kuusisataa virkaeron uhka niskassaan työskentelevää
virkamiestä, miljoona hetken etuja tavottelevia onnenonkijoita ja ehkä
vielä joku miljoona rauhaa ylinnä kaiken rakastavia kansalaisia,
innolla niin suurella, että kuulevat ruohonkin kasvavan -- josta
kaikesta ehkä saan myöhemmin tilaisuuden kertoa sinulle jotakin.
Kuplia! Kaikki tuo on vain ohikiitäviä aaltoja aikojen vuolaassa
virrassa, hetken katoavaa kimallusta, joka tahtoo elää ja loistaa,
koska se hyvin tietää aikansa lyhyyden ja Ranskan aurinkojen äkkinäisen
laskemisen. Mutta yhtä kaikki vyöryy virta eteenpäin, mahtavana juuri
tuon vaihtelevaisuutensa kautta, ja huuhtoo tieltään kaiken, mikä ei
ymmärrä sen pyörteisiin mukautua. Välttämättömiä sulkuja! Ranskassa on
kullakin päivällä omat välttämättömyytensä. Se, mikä eilen oli
välttämätöntä, on tänään tarpeetonta, ja sitä, mikä tänään on
tarpeetonta, ei huomenna enää ole olemassakaan. _Marche! Marche
toujours!_ aina eteenpäin, sanoi enkeli vaeltavalle juutalaiselle.
Ymmärtääksemme paremmin toisiamme, tahdon mainita seuraavat
Tocquevillen sanat hänen erinomaisesta teoksestaan »L'ancien régime»,
joka muutamin harvoin sanoin antaa mielestäni paraimman ja sattuvimman
kuvan Ranskan kansasta:
»Tarkastellessani tätä kansaa semmoisenaan, huomaan että se itse on
merkillisempi kuin yksikään sen historiallisista ilmiöistä. Onkohan
milloinkaan maailmassa elänyt kansaa, joka on ollut niin täynnä
vastakohtia ja tekojen äärimäisyyksiä, jota ovat johtaneet enemmän
tunteet kuin periaatteet; joka niin suuressa määrässä ja kaikissa
tilaisuuksissa on toiminut paljoa huonommin tai paljoa paremmin kuin
mitä odotettiin, milloin syvälle ihmisyyden tavallisen mittakaavan
alapuolelle painuen, milloin taas yhtä paljo sen yläpuolelle kohoten;
niin perusvaistoilleen uskollista kansaa, että tunnemme sen
kasvonpiirteet pari-, kolmetuhatta vuotta sitten piirretyistä
muotokuvista, ja kuitenkin mieliteoiltaan ja taipumuksiltaan niin
vaihtelevaa, että se lopulta itse ihmettelee tekojansa yhtä paljo kuin
muut; kansaa, joka mitä innokkaimmin rakastaa kotiaan ja on, rauhaan
jätettynä, mitä viattomin kotieläin; mutta toiselta puolen, kerran
vastoin omaa tahtoaan kamaristaan ja tottumuksistaan karkotettuna,
valmis ryntäämään maailman loppuun asti ja uskaltamaan kaikki;
mielenlaadultaan hillitön ja kuitenkin helpommin alistuva ruhtinaan
yksinvaltaan, jopa mielivaltaankin, kuin paraimpien kansalaistensa
muodostamaan järjestyneesen, vapaaseen hallintoon; tänään kaiken
järjestyksen vihaaja, huomenna tottelevaisempi ja nöyrempi kuin mikään
muu kansa, osottaen mitä selvimpiä orjamaisuuden taipumuksia; helposti
talutettava vaikka silkkirihmasta niin kauvan, kuin kaikki ovat
myötäsukaa -- talttumaton niin pian, kuin jossakin puhkeaa kapinan
yritys; kansa, joka pettää alati sellaisia hallitsijoitaan, jotka sitä
pelkäävät joko liian paljon tai liian vähän; ei milloinkaan niin vapaa
että voisimme kääntää pois valvovan silmän; ei milloinkaan niin
lannistettu, ettei se saattaisi jälleen iestään särkeä; monenmoisia
taipumuksia omaava, mutta ainoastaan sodassa loistava; onnea, valtaa,
menestystä, loistoa ja melua enemmän kuin todellista kunniaa rakastava;
paljoa enemmän sankarillinen kuin hyveellinen; enemmän neroa kuin
tervettä ihmisjärkeä omistava; taipuvaisempi suurenmoisia suunnitelmia
laatimaan kuin suuria tekoja ajamaan perille; loistavin ja vaarallisin
Euroopan kansoista ja enemmän kuin mikään muu kansa omiansa saamaan
osakseen milloin ihailua, vihaa, myötätuntoa tai kammoa, vaan ei
koskaan välinpitämättömyyttä...»
Nämät ovat ranskalaisen sanoja. Täytyy myöntää etteivät ne ole aivan
sokeata kansansa turhamaisuuden mairittelua. Ne sisältävät uudemman
ajan mitä loistavimman historian avaimen -- historian niin täynnä
syntiä ja rikoksia, että se on jättänyt miltei jokaiseen aikakirjan
lehteen herjauksen jäljen tai varjon pilkun, mutta samalla niin täynnä
suuruutta ja sankarillisuutta, että sen katkerimmatkin viholliset
vaistomaisesti kumartuvat astuessaan riemukaaren alitse -- tuon _Arc
de l'étoile_:n, josta Victor Hugo lauloi 1823, jolloin napoleonismi
vielä oli yhtä vastustettu kuin se nyt on yleisesti tunnustettu:
Léve-toi jusqu'aux cieux portique de victoire,
que le géant de notre gloire
puisse passer sans se courber!
Ranskan aurinko! Kuinka monen silmät häikäiseekään jo tuo sen vähäinen
kajastus, joka pilkahtelee oikullisin häivähdyksin sivistyksen
ulkonaisina pikkukoruina: muoteina, ylellisyytenä, huveina,
seuraelämänä, kirjallisuutena ja taiteen päiväperhosina tai
kansankapinan rikkirepiminä kuninkaanvaipan kaistaleina! Ja kuitenkin
on tuo sama aurinko paistanut vuosisatoja, eikä ainoastaan aseiden
loistona, vaan paljoa enemmän elvyttävänä ja hedelmöittävänä lämpönä
ihmiskunnan sivistyksen rikkaimpien ja jaloimpien siementen kylvökseen.
Usein ja enimmäkseen eivät nuo siemenet ole itäneet Ranskan maaperässä;
Kreikka, Italia, Saksa, Englanti, maailma on ollut niiden alkuperäinen
kotimaa; mutta Ranskan aurinko on ne eloon elvyttänyt, Ranskan myrskyt
sirottaneet ne kansojen keskuuteen, ranskalainen veri on ne kostuttanut
ja ranskalainen innostus ne kukkaan kehittänyt. Tällä kansalla on vielä
tänään sekin turhamielisyys, että he haluaisi sivistää koko maailman,
ja tämän turhamielisyyden vuoksi annettakoon sille monet muut
heikkoutensa anteeksi. Se on altis kaikellaisille harhaluuloille, m.m.
sillekin, että luulee oman sivistysmuotonsa joksikin verrattomaksi
malliksi ja ymmärtää sentähden vähemmän kuin mikään muu kansa muita
sivistyksen muotoja. Mutta tästä onnellisesta itseensätyytyväisyydestä
huolimatta ei se tosiaankaan ole säästänyt itseään jakaakseen muille
omasta yltäkylläisyydestään; se voitto, jota se on tavotellut, on ollut
paljoa enemmän kunnian kuin vallan, kaikkein vähimmän rahan voittoa,
joten se yhä vieläkin on sisäisiltä tunteiltaan Englannin vastakohta,
niinkuin tuli veden vastakohta. Jos se voittojensa päivinä on uneksinut
poliitillista maailmanvaltaa, niin on se onnettomuuksien, tappioiden ja
voimattomuuden aikoina lohduttautunut aatteiden voitoilla, kielensä ja
kirjallisuutensa yleismaailmallisella kantavuudella, kohoten äitinsä
Rooman perijäksi älyn viljelyksen kunniasijoilla. Ja siten on Ranskan
ja Ranskan kansan valta lopultakin aina ollut mitä suurimmassa määrässä
yleismaailmallinen ja vähin itsekäs, mitä yksikään historiallinen kansa
on tavotellut, suuri, aatteille rakennettu ja niiden kautta niin
suureksi ja voitokkaaksi paisunut sivistyksen valta. Onko missään
kansaa, jonka tietojen, tapojen, toivomusten tai taipumusten piiriin ei
olisi tunkeutunut jokunen säde Ranskan auringosta. Ja juuri se seikka,
että Ranskan aurinko, aatteiden valonsäteet, ovat tappion ja häpeänkin
läpi tunkeutuneet niin syvälle kansojen tajuntaan -- juuri se, että
Fredrik II, joka heidät voitti ja heitä ilkkui Rossbachin luona, samana
hetkenä olisi ollut valmis piirrättämään Voltairen Henriaden marmoriin
-- sivumennen sanoen sentään hyvin onnistumaton tuuma -- juuri se on
tosiasia, jonka saattaa asettaa Kreikan ja Rooman mahdin rinnalle ja
joka jotenkin selvästi osottaa, mitkä voimat maailmaa hallitsevat.
Ajatusten jouduttua tälle rikkaalle alalle, unohdan veturin
tuulennopean kulun, joka seitsemässä tunnissa siirtää meidät Belgian
pääkaupungista Ranskan sydämeen, ja siellä me ensi kerran näemme
jälleen toisemme -- Ranskan ja sivistyneen maailman pääkaupungissa
Pariisissa.