Ihminen, hyvä Bettyseni, on niin kummallinen olento, että hän ei elä
ainoastaan leivästä. Jos hän, niinkuin Almqvist sanoo, on niellyt
sydämen vatsaansa, niin hän lopultakin tuntee siitä jonkunlaista
haittaa; ja vaikka hän lepuuttaisi sieluaan aistillisen nautinnon
pehmeimmillä untuvilla, niin hän sielläkin näkee pahoja unia eikä löydä
oikeata rauhaa. Sillä suuri, kuolematon henki työskentelee vielä
liejuunkin vaipuneena; saastutettuna, poljettunakin se yhä säilyttää
kapinallisen tunnon korkeammasta tarkotusperästään, usein liian heikon
kahleitaan katkoakseen, mutta aina kyllin voimakkaan alennustilansa
tunteakseen.
Urhoollista, jaloa ja älykästä kansaa, sellaista kuin Belgian kansa, ei
edes vapauden ja rikkauden onni saata vaivuttaa niin syvään
aineellisuuteen, että ihmisen korkeimmat päämäärät hukkuisivat
katoovaisen onnen hyörinään. Siihen ei pystynyt lukemattomien
teollisuuslaitosten korvia huumaava jyske; ei nuo yksinkertaisen
arkipäivällisemme kuusitoista (sanoo kuusitoista) ruokalajia Hôtel de
Flandressa; ei sametinlaheat matot, mukavat lepotuolit eikä se
valikoitu upeus, joka oli tavattavissa kaikissa hyvinvoivissa
asunnoissa; ei edes taiteen etevimmät luomat, ihana rakennustaide,
kuvapatsaat, seinämaalaukset, taulukokoelmat, ei teaatterit eikä
espanjalainen tanssijatar Christina Mendez, joka riemukulussaan
Euroopan halki suuntasi tännekin askeleensa -- ei mikään noista
kaikista kyennyt himmentämään eikä tylsistyttämään hengen pyrkimyksiä
ja niitä yleviä aatteita, joista kansa elää enemmän kuin leivästä.
Päivänvaloa kammoavia jesuiittoja, notkeaselkäisiä ja
farisealais-nöyriä, vilisi täällä kaikkialla mustiin kauhtanoihinsa
puettuina; mutta heitä vastaan taisteli voimakas puolue tehden heidät
vaarattomiksi ajatuksenvapauden ja sananvapauden mahtavien aseiden
avulla. Ranskankielinen, jälkipainoksina monistettu kirjallisuus uhkasi
tukehuttaa kaiken kotimaisen tuotannon, mutta omien kirjallisten
harrastusten yhdistys nousi sen vastapainoksi ja ojensi auttavan käden
flamandilaiselle kansankirjallisuudelle, joka ahdistetussa asemassaan
niin suuresti muistuttaa suomalaista kirjallisuutta. Edustajakamarien
anarkistinen puolue ei kammonut yhdistyä perivihollisiinsa,
ultramontaaneihin eli paavillisiin, heikontaakseen ja kukistaakseen
nykyisen perustuslaillisen hallituksen, joka on laskenut Belgian onnen
peruskivet; mutta kohta tiheni heitä vastustavien valistuneiden
isänmaanystävien parvi, noiden, jotka pitivät lakeja vapauden
suurimpana turvana ja taistelivat voitollisesti, kukistaen toiset
sivistyksen, toiset isänmaanrakkauden aseilla. Näin kuuluu tämän kansan
keskuudesta yhä uudistuvien ja usein tulistenkin otteluiden kalsketta
ylevien päämaalien puolesta -- mutta ne ottelut suoritetaan
päivänvalossa, uskaliaasti ja rehellisesti kaikkein nähden, ja siksi on
lopullisena palkintona valon voitto.
Kun tähän vielä lisäämme että, paitsi muita, Euroopan kansainvälinen
tilastotieteilijäin kokous ja hyväntekeväisyyskongressi ovat
kokoontuneet Brüsselissä, niin olemme oikeutetut sanomaan, että
aikakauden useimmat ja suurimmat kysymykset, uskonnollinen, poliittinen
ja kansallinen kysymys sekä kaikenlaatuiset yhteiskunnalliset
kysymykset liikkuvat eloisina tuon pienen kansan keskuudessa -- ja
liikkuvat sillä suuremmoisella tyyneydellä, mikä on ominaista
sivistyksen hillitsemälle taistelulle, joka on elämän ja edistyksen
eikä kuoleman ja toimettomuuden tyyneyttä.
Tekee sentähden omituisen juhlallisen vaikutuksen nähdessämme noiden
nykyajan kysymysten myrskyävien taisteluiden keskellä menneisyyden
kivettyneen katseen tarkastavan päivän hyörinää. Belgian, niinkuin
Suomenkin, omintakeinen historia on sangen vähäinen, tai on oikeastaan
aina viimeaikoihin saakka ollut vain maakuntahistoriaa. Eri valtioiden
ja kansallisuuksien kesken jaettuna on se, samoinkuin meidänkin maamme,
vuosisatojen kuluessa ollut maakuntana eikä maana, kansojen osina, vaan
ei kansana. Sen menneisyydestä ei sentähden kohoa montakaan kuuluisaa
muistoa ja aikakirjoissa loistavaa nimeä. Mutta noita harvoja
rakastetaan ja kunnioitetaan Belgiassa niin, kuin pitäisi tehdä
kaikkialla, missä nykyisyys etsii menneisyydestä ydintä ja ravintoa.
Ken on se pronssinen ritari, joka istuu hevosen selässä Brüsselin
paraimmalla torilla, olkapäässä ristinmerkki, voimakkaassa kädessä
ojennettu miekka, yhtaikaa sekä hurskas että uljas, rauhallinen että
uhkarohkea? Se ei ole kuningas, samallainen kuin kaikki muut, joiden
pronssiset kuvat katsahtavat vihaisesti kukistettuihin kansoihin, mutta
hän on kuitenkin kuningas, yhtä suuri kuin kuka muu hyvänsä, vaikkei
ole hallinnut kuin hautaa, ja sen haudan läheisyydessä hän ei tahtonut
kantaa kultaista kruunua, siellä missä hänen herransa ja mestarinsa
kantoi orjantappuraista. Maailma ja historia ja pieninkin koulupoika
kaukana Suomen saloilla tuntevat ja ihailevat vielä vuosisatoja
myöhemmin hänen loistavaa nimeään: ensimäisen ristiretken sankaria,
ritarikunnan kaunistusta, germaanilaisen keskiajan jalointa sankaria,
pyhän haudan vallottajaa ja kuningasta, hurskasta taistelijaa Gottfrid
Bouillonilaista! Tämän suuren, pronssin ja muiston ikuistuttaman
sankarihaamun edessä kumartaa jokainen belgialainen päänsä sanoen: hän
oli meikäläinen! Ei ainoakaan vilpin tai julmuuden pilkku tahraa hänen
nimeään, kuten muiden maailman suurten; hän taisteli kuin Kustaa
Aadolf, aikakautensa korkeimman ja ihanimman päämaalin edestä, uskon
taistelua pyhän kunniaksi, ja näki sen voiton ennenkuin silmänsä
ummistuivat viimeiseen uneen, ja se, eikä oma kiitoksensa, oli hänen
elämänsä ylpeys. Senpä vuoksi ei mikään aika eikä vaihtelevat
mielipiteet ole himmentäneet hänen kunniakkaita taisteluitaan, ja
häneen nähden tunnustaa nykyinen polvi, niinkuin kaikki edellisetkin,
todeksi runoilijan sanat, että
Wer für die Besten seiner Zeit gelebt,
der hat gelebt für alle Zeiten.
Ei kaukana Jerusalemin kuninkaan valtavasta kuvasta on Brüsselissä
toisenlaatuinenkin muistopatsas, ja niin myöhäiseltä ajalta, että sen
päälle roiskunut veri tuskin on ennättänyt kuivaa. Se on erään torin
keskellä oleva krypta eli syvennys, noin kolme- tai neljäkymmentä
askelta neliönsä, ja tämän syvennyksen keskikohdalta kohoaa kaatuneiden
sankarien kuvia. Jos astumme alas kryptaan, niin ympäröi meitä kaikilla
neljällä taholla haudat, kätkien niiden jäännökset, jotka kaatuivat
Belgian itsenäisyystaistelussa vuonna 1830, ja nimikirjotukset
ilmottavat että tämän muistomerkin on pystyttänyt kiitollinen isänmaa.
Seiniin kiinnitetyt marmoritaulut mainitsevat kultakirjaimin kaikkien
kuolleiden nimet, luvultaan noin 1,100, jos oikein muistan, ja muutamat
taulut ovat vielä tyhjiä siltä varalta, että joku olisi unhottunut.
Paitsi synnynnäisiä belgialaisia, tapasi siellä nimiä miltei kaikista
Euroopan kansallisuuksista -- mutta suomalaisia hain turhaan -- ja
useimpien ikä ja syntymäpaikkakin oli mainittu. »_Cet homme là_»,
sanoi oppaamme, osottaen muuatta nimeä, »_c'était mon frère_, hän
oli veljeni!» Tämän pienen kehumisen hän oli luultavasti uudistanut
tuhansille muukalaisille ennen meitä, mutta se teki meihinkin
vaikutuksen ja merkitsi että hänelläkin oli kunnia lukea omaisekseen
yksi niistä, jotka olivat kuolleet maansa puolesta. Vakuutan sinulle,
Betty, ettei hän olisi ylpeämpi, jos voisi sanoa: veljeni oli valtion
ruhtinas tai Belgian kuningas?
Tämän suuren haudan ympärillä oli pieni aitaus, avoin kaikille, mutta
semmoisenaankin kylliksi sanoakseen meluavalle ihmisvilinälle: älä
kosketa minuun, olen pyhä! Kaikkina taistelujen vuosipäivinä, ja usein
välilläkin, seppelöidään nuo haudat kukkasilla. Niiden, jotka lepäävät
mukavassa sohvassaan aherrettuaan päivänsä rahaa, valtaa ja tyhjää
loistoa tavotellen ja säälien nauraessa runoilijain haaveiluille,
niiden pitäisi jonakin päivänä käydä katsomassa näitä hautoja Brüsselin
torilla, oppiakseen ymmärtämään noiden tunnettujen säkeiden
merkityksen:
Niin suloista ei lähteen suihke,
mi kukkarantaa kostuttaa,
niin ihanaa ei päivän loiste,
kuin kuolo eestä synnyinmaan.