Huolimatta siitä hohtavasta siisteydestä, siitä miltei silmiä
häikäisevästä valkoisuudesta, mikä on Brüsselille omituista -- sillä
tehtaiden savu ja työpajojen tomu mustaa etupäässä vain esikaupunkeja
ja ympäristöjä -- näemme piankin että olemme yhdessä Euroopan
teollisuuden ahkerimpia työpajoja. Kaikki täällä on elämää, toimintaa
ja kiirettä, mutta ilman hätiköimistä. Ne, joiden ei ole tarvis
pysähtyä myymään tai ostamaan, kulkevat nopeasti jalan tai
ajoneuvoissa, ikäänkuin aina ajattelisivat päämaalia. Päivän
työtunneilla liikkuvat ainoastaan ne, joiden toimi vaatii
liikkeelläoloa, mutta työpajojen kansaa näemme vain iltaisin
ja sunnuntaisin, jolloin se muurahaisten tavoin rientää
huvittelupaikkoihinsa. Sillä välin takoa kalkutellaan, kudotaan,
kehrätään ja näperrellään minkä mitäkin, kaikin voimin ja iloisin
mielin. Mitään niin nurinkurista, kuin eräitten meikäläisten työmiesten
sunnuntaikiirettä ja sitä seuraavaa vapaamaanantaita, ei täällä
tunneta. Kansa on liikkuvaa ja hilpeätä kuin ranskalaiset, olematta
kuitenkaan heidän laillaan lapsellisen uteliaita ja taipuvaisia kadulla
kuleksimiseen. _Iloinen työ_ on Belgialle ominaista.
Myymälöiden runsaasta varastosta on mainittava varsinkin kolme
belgialaisen teollisuuden merkillisintä tuotetta: 1) kaikenlaatuiset
valinteokset, hienotakeet ja aseet, hienoudessa ja kelvollisuudessa
täysin englantilaisten vertaisia; 2) mitä hienoimmat pellavateokset,
joita huokeampia tai edes yhtä huokeita ei tapaa koko maailmassa, sekä
vihdoin 3) pitsiteollisuus, joka varustaa Euroopan, jopa itse Ranskan,
hienoimmilla tuotteilla, mitä sillä alalla voidaan aikaansaada.
Johtuipa se sitte kilpailusta tai uutteruuden, taidokkuuden ja
oivallisten ainesten onnellisesta yhdynnästä, lopputulos vain on että
Belgian teollisuus pitää kunnianaan myydä tarvetavaroita huokeammalla
kuin muut, mutta ylellisyystavarat ovat täällä kalliimpia kuin
Ranskassa.
Kun ei ole vaikeata arvata, mikä näistä kolmesta teollisuudenhaarasta
enin huvittaa nuorta kirjeitteni saajaa, tahdon mainita muutaman sanan
pitseistä ja valitan vain, etten tehnyt aikanani yksityiskohtaisia
muistiinpanoja, sillä ne seikat ovat mielestäni häipyneet.
Erään suomalaisen ystävällisellä avustuksella pääsin eräänä
aamupäivänä, kahdentoista ja yhden välillä, muutamaan noista
harvoista maailmankuuluista tehtaista, joissa valmistetaan hienoja
brüsselinpitsejä (dentelles de Bruxelles), sillä koneilla valmistetaan
kyllä paljo brüsselinpitsejä, mutta vain ani harvat omaavat salaisuuden
tai oikeastaan kärsivällisyyden valmistaa niitä käsityönä. Kun on
tutustunut noihin lukemattomiin koneisiin, joiden ihmeteltävä
taidokkuus tekee miltei kammottavan vaikutuksen, ne kun kerran
liikkeeseen jouduttuaan alentavat mestarinsa, ihmisen, miltei
tahdottomaksi välikappaleeksi, tuntuu oikein hyvältä tavata
yhdeksännentoista vuosisadan korvia huumaavassa melussa, höyryn ja
koneiden keskellä vielä työtä, jonka suorittamisessa koneen täytyy
tunnustaa olevansa hiljaista, kärsivällistä ja ahkeraa ihmiskättä
ala-arvoisempi. Sillä kun kutomakoneet täällä ovat turhaan tyhjentäneet
kaiken kekseliäisyytensä ja lopulta saaneet tyytyä huonomman ja
halvemman tavaran valmistamiseen, on käsiteollisuudella vielä
tänäpäivänä kunnia esiintyä kaikkein kalliimpien ja hienoimpien
brüsselinpitsien valmistajana.
Odotin saavani nähdä yhden noita suurten tehtaitten avaroita saleja,
joissa sadat työmiehet hiljaisina kuin varjot ahertavat kukin omaan
erikoistyöhönsä kiintyneenä. Sen sijaan meidät vietiin kahteen pitkään,
kapeaan ja matalaan huoneeseen, joissa noin kaksikymmentä naista,
useimmat nuorehkoja, nypläsivät pitsejä. Kaikki näytti jokseenkin
vaatimattomalta ja vanhanaikaiselta, ja minä luulen että tuskinpa
vanhain raumalaistenkaan nyplääjäimme olisi tarvinnut paljon ujostella
näitä ammattisisariaan. He istuivat aina parittain yhden pöydän
ääressä, jokaisella oma nypläystyynynsä, mutta kukaan ei saanut työtä
tehdessä puhua. Joku leikinlaskija olisi varmaankin sanonut että se oli
tuo pitkä, ikävä vaitiolo, joka oli kalventanut nyplääjäraukkojen
posket, sillä he näyttivät kaikki keuhkotautisilta ja vain harvojen
sanottiin elävän yli viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden. Mutta
paitsi vaikenemisen pakkoa, tuota niin julmaa kaikille Eevan
tyttärille, kai myöskin alituinen paikallaanolo ja kumarainen asento
kulutti heidän elämänlankaansa ennen aikojaan. _Se_ työ ei ollut
iloista.
En ole niin naurettava, että rupeisin kertomaan tämän teollisuuden
yksityiskohdista, joiden tunteminen täytynee lukea yksinomaan kauniille
sukupuolelle kuuluvaksi. Seurasin ensi silmukasta alkaen noita
maltillisia käsiä, jotka hiljaa kuin hämähäkit verkkoansa kutoen
sommittelivat hienon hienoja, harsomaisen läpikuultavia tekeleitään;
seurasin aina viimeistelyyn saakka -- enkä ymmärtänyt muuta kuin että
se näytti jotenkin vaivaloiselta näpertelyltä. Mutta kun johtajatar
kohta sen jälkeen näytti erästä nenäliinaa, joka ei ollut suurempi kuin
meidän tavalliset, mutta niin hienon hieno, että varmaan tuntunee sitä
käyttäessä kuin -- suo anteeksi -- puhdistaisi nenäänsä sumulla, ja kun
hän mainitsi että tuo yksi ainoa nenäliina oli vaatinut vuoden työn ja
arvioitiin kolmentuhannen frankin arvoiseksi -- niin, silloin alkoi
asia jonkun verran selvitä. Ja kun meille sitte saman rakennuksen
ylemmässä kerroksessa olevassa myymälässä näytettiin monenmoisia
pitsejä ja muita samanlaisia töitä, yhden frankin hintaisista aina
kymmenentuhatta frankkia ja enemmänkin maksaviin antimakasseihin,
harsoihin, kauluksiin y.m. sellaisiin -- silloin ymmärsin minkätähden
nämä työt, joista usein maksetaan satakertainen painonsa kultaa,
milloin koristavat prinsessojen morsiushuntuja, milloin kuningattarien
kätkyeitä, milloin keisarinnojen kruunauspukuja.
Tarkastelin kahta harsoa empien kummanko ostaisin; ne näyttivät minusta
jotenkin samanarvoisilta, toinen vaan oli kuosiltaan hiukan kauniimpi.
-- Onko hinnalla mitään erotusta, _s'il vous plait_? kysyin minä.
-- _Mais oui, monsieur_, vastasi myyjä hymyillen; se (jota minä
pidin kauniimpana) maksaa viisi frankkia, ja tuo (jota pidin vähän
huonompana) maksaa viisisataa frankkia...
_Merci_, sanoin minä, kiitän ilmotuksesta; ymmärrän nyt, että tämä
taiteen haara jää ainaisesti minulle käsittämättömäksi.
Ja niin jätin ostamatta harsot, jotka ehkä kumpikin olivat kuluttaneet
yhden ihmiselämän.