Koblenzin ja Bingenin välillä puristautuu Rein vuorten väliin, ja tämä
kappale matkaa on maailmankuulu, »Aussicht in das Schönste», niinkuin
Göthe sanoo. Olin eräänä päivänä Koblenzissa, Ludvig hurskaan haudalla,
missä rypäleiden äidin Moselin kaunis virranuoma yhtyy Reiniin. Illalla
oli kaupungin ulkopuolella yksi noita ampumajuhlia, jotka ovat
reiniläisten mieluisimpia kesähuveja.
Noin kolme-, neljäkymmentä koreisiin kansallispukuihin pukeunutta
ampujaa kokoontui lehtimajaan ja ampuili kaikin voimin puiden väliin
kiinnitettyyn maalitauluun. Totta puhuen he saivat paukutella melkein
itsekseen, sillä enimmät katselivat mieluummin erään aitauksen
sisäpuolella olevaa suurta pöytää, jolla olivat näytteillä palkinnot --
metsästyslaukkuja, ruutisarvia, maljoja ja kaiken huippuna pieni
hopeapikari. Mutta ne monet tuhannet, jotka vilisivät täällä puitten
välissä tavallisesta kahden groschenin pääsymaksusta, ajattelivat muita
asioita. Täällä oli katollinen, seinätön tanssisali, jossa vanhat ja
nuoret pyörivät tavattoman innostuneina, isät tyttärineen ja äidit
pienine poikineen, milloin ei muuta tanssitoveria ollut saatavissa. Ja
tanssilavan ulkopuolella oli loppumattoman pitkiä pöytärivejä, joiden
ääressä istuttiin ryhmittäin syöden ja juoden, laulaen ja leikkiä
laskien. Leveä käytävä erotti kaksi toisilleen vihollista
leiriä; vasemmalla hallitsi olut, pelkkä olut voileipineen ja
kinkkuviipaleineen; oikealla oli yksinvaltijaana viini ja sen
liittolaisina hienot mantelileivokset. Valkoinen Zeltinginviini,
Moslerrypäleen tuote, oli yleisimpänä ja ansaitsikin tuon kunniasijan
puhtaan rypälemakunsa ja halvan hintansa vuoksi -- maksoi vain kolme
groschenia puolipullo.
Eräänä aamuna auringonnousun aikana, kello neljän ja viiden välillä,
katselin Koblenzin rantalaiturilta muuatta noita komeita tauluja, jotka
suuremmoisessa kauneudessa etsivät vertaistaan. Tiheä usva peitti
virranuoman, käärien sumupeittoonsa vastapäätä olevan, uhmailevan, 360
jalkaa Reinin yläpuolella sijaitsevan, ainoastaan nälällä vallotettavan
Ehrenbreitsteinin linnotuksen. Silloin lehahti vuorten välisistä
laaksoista hiljainen tuulenhenkäys, joka vei mukanaan ylimmän
sumukerroksen, alemman vielä peittäessä rantoja ja vesiä
läpinäkymättömällä vaipallaan. Samassa kosketti ensimäinen auringonsäde
vuorten korkeimpia huippuja, kimmeltäen kuin sulava kulta
Ehrenbreitsteinin korkeissa tornin-ikkunoissa. Ja häipymistään häipyi
usmainen esirippu ja yhä selvemmin kohosi sen aaltoilevasta savusta
torneja ja muureja, ja kun kaikki tuolla alhaalla vielä uinui varjojen
helmassa, loisti mahtava vuorilinna korkeana, ylhäisenä ja synkän
ihanana kukkulain aamuhohteessa, titaanien rakentamana taikalinnana,
vartioiden sitä maallista paratiisia, joka sen ympärillä odotti päivän
nousua...
Ja tämän lyhyen Reinin-sadun lopuksi salli minun vielä johdattaa
mieleesi seuraavat Victor Hugon sanat: »Caesarin ovat sen aallot
pysäyttäneet, Kaarle suuri ja Napoleon ovat sen yli käyneet -- kolme
titaania, jotka pitelivät maailmaa käsissään ja joiden nimet tapaamme
kaikissa historian virstapylväissä... Rein-virta, lapsuutensa
koskineen, nuoruutensa ja miehuutensa vuolaine virtoineen on kuva
sivistyksen historiasta, jonka palvelukseen se on astunut. Se laskeutuu
kotkien tuntureilta sillien rannikoille, paavien kirkoista ja keisarien
linnoista kauppiasten konttoreihin ja porvarien majoihin, alpeilta
valtamerelle, niinkuin ihmiskunta itse on astunut korkeiden, vankkojen,
loistavien aatteiden valtakunnasta laajojen, liikkuvien, myrskyisten ja
hyödyllisten aatteiden alueelle, jotka yhtaikaa hedelmöittävät ja
helmaansa sulattavat menneisyyden: pappisvallasta ja yksinvallasta
kansanvaltaan, toisesta suuruudesta toiseen.»