Sen nimi on laajalti kuulu. Kuten Mississippiä, sanotaan Reiniäkin
kansojen isäksi, ja se on, samoinkuin Ganges, pyhä virta, sillä pyhää
on varmaankin se, jonka ympärille koko kansan rakkaus ja muistot
keskittyvät aina lapsuuden ajoilta alkaen. Se syntyy sveitsiläisenä ja
kuolee hollantilaisena, mutta sen elämä ja oikea olemus on saksalainen.
Vapaana ja voimakkaana se vyöryy kallioiden, viinitarhojen ja
aaltoilevien viljavainioiden keskitse; kaupunkeja ja linnoja kuvastuu
sen päilyvään silmään, jalo köynnös somistaa sen otsaa, sadun loisto
kultaa sen kutreja ja kansanrunous laulaa siitä ihanimmat laulunsa.
Meren rannikolta tuleva vieras ei ihastu Reiniin yhtä suuresti kuin
ylämaan asukas. Mutta se on kyllin suuri ollakseen sankari Euroopan
virtojen joukossa. Olen kiitänyt Oulun koskia alas, kamppaillut
Vuoksen, Kokemäen ja Kymin kanssa, mutta ne ovat mahtavaan Reiniin
verraten vain poikanulikoita. Niiden vaahdotessa nuoruuden
ylimielisyydellä, kulkee Saksan jättiläinen vuolaana, mutta tasaisena
miehekkäästi etäistä päämaaliaan kohti. Meidän virtamme ovat sinään
kauniita, ne ovat nuoria jättiläisiä, jotka aina vaihtelevin asennoin
haastavat maailmaa kaksintaisteluun, ja me unohdamme rannat itse virtaa
katsellessamme. Reinin laita on aivan päinvastainen: se on sinänsä
ainoastaan voimakas, mutta ei kaunis, ja sen hurmaavimpana viehätteenä
ovat rantamat. Siksi se käy yksitoikkoiseksi heti kuin ympäristön
somisteita puuttuu ja me unohdamme alati itse virran rantojen vuoksi.
Reinin rantamat ovat, samoinkuin Saksin Sveitsi, vailla kahta
luonnonantia, joita pohjoismaalainen on tottunut vaatimaan
suuremmoisiltakin eikä ainoastaan sieviltä maisemilta, nimittäin
havumetsiä ja graniittia. Tuolta alinomaiselta, vaaleanpehmeältä
vihreydeltä puuttuu niitä värivivahduksia, jotka tekevät meidän
metsämme niin vaihteleviksi. Ja noita pehmeäkivisiä vuoria saatamme
kyllä ihailla, mutta emme oikein kunnioittaa. Ne näyttävät,
väsymättömän ajanhampaan kalvamina, rapautuvan ja uhkaavan murskaavalla
häviöllä kaikkia niitä uljaita ihmiskäden mestaritöitä, jotka ovat
uskaltaneet niille ainaisen perustuksensa laskea.
Mutta tämän sanottuani olenkin sanonut kaikki varjopuolet, mitä
Rein-virrasta voi mieleeni johtua. Kaikki muu on vain sen toistamista,
mitä Reinin kauneudesta ovat ennen sanoneet tuhannet muukalaiset
Tacituksesta aina Bulweriin ja Victor Hugohon saakka, ja sanoneet
paremmin kuin minä. »Rein», sanoo viimeksimainittu kirjailija, »on
virta, jota koko maailma käy katselemassa, vaan jota ei kukaan tunne;
jonka kyllä näemme lipuessamme hitaasti sen laineilla, mutta unohdamme
nopeaan; jota jokainen katselee vain pinnalta, mutta ei kukaan tutki
pohjaa myöten -- virta jonka läpikuultavista laineista luemme Euroopan
menneitä ja tulevia kohtaloita...»
Lukuunottamatta lausuntoa läpikuultavuudesta, jossa on koko lailla
tinkimisen varaa, on asia niinkuin kirjottaja sanoo. Tämä virta ei ole
ainoastaan taulu, se on historia. Mutta tuon viimeisen lausunnon
ymmärsin vasta nähdessäni sen suunnattoman kaarisillan, jota paraikaa
rakennetaan Reinin yli Kölnin kohdalla, missä virta, ellen väärin
muista, on 1,400 kyynärän levyinen. Tämän sillan yli, jonka alitse
laivat tulevat kulkemaan täysissä varusteissaan, raivaa vihdoinkin
tiensä rautatie ja sen kera sivistyksen suuri yleinen veljestyminen
Reinin portin läpitse, joka tähän saakka on muodostanut niin visun
rajan Länsi-Euroopassa. Ja kun tuo raja kerran poistuu, silloin voimme
aavistaa kuinka runoilija on kerran Reinin laineista lukenut koko
meidän maanosaamme koskevan ennustuksen.
Rein-virran näin ensi kerran Kölnin luona. Sen vesi oli silloin
korkeammalla kuin moneen vuoteen. Sen sameat laineet uhkasivat viedä
mukanaan kaupungin ja Deutzin välillä olevan pitkän lauttasillan, ja
kun höyrylaivat kulkivat sen läpi kolmasti päivässä, oli tarpeen
kaksinkertainen miehistö kiertämään jälleen paikoilleen sillan avattua
osaa. Kölnistä matkustin virtaa ylöspäin Mainziin. Se on työlästä,
mutta välttämätöntä, sillä alaspäin on kulku niin tavattoman nopeata,
että tuskin ennättää nyökäyttää päätään vanhoille kuuluisille
rosvolinnoille. Höyrylaivoilla, niinhyvin kalliilla kuin hinnoiltaan
kohtuullisilla, on se mainio keskinäinen sopimus, että saatamme nousta
maalle kaikilla laitureilla ja viipyä siellä mielin määrin,
jatkaaksemme taas matkaa samalla piletillä.
Oli muuan heinäkuun sunnuntaipäivä -- laiva täynnä meneviä ja tulevia
matkustajia -- juhlapukuisia ihmisiä, varsinkin useita kauniita lapsia
-- ylioppilaita, laulajia, metsästäjiä kotkansulilla somistettuine
lakkeineen, soittoa ja lippuja, väentungosta ja sormisuukkosia joka
seisahduslaiturilla, torventoitauksia ja pyssynlaukauksia Lurlein
kuuluisilta kaikumailta -- johannisbergeriä, assmannshäuseriä ja
kirsikoita laivalla, auringon valaistessa noita samaisia kukkuloita,
joilla ne olivat kasvaneet, ja ritarilinnojen sortuneita torneja,
Drachenfelsin kallioita ja sieviä valkeita kaupunkeja, jotka kapeine
katuineen somistavat rantamien mäenrinteitä.
Astuen jalan Boppardin viinitarhojen välitse, virran auringonpuoleista
rantaa kukkulalta kukkulalle, noitten puolikasvuisten köynnösten
ympäröimänä, jotka kasvoivat suorissa riveissä kuin herneentaimet
kotoisissa puutarhoissamme, näin Reinin luikertelevan kapeana
hopeajuovana viheriäin vuorten lomitse, ja aurinko laski kukkulain
taakse köynnösten pehmeään syliin ja sen viimeiset säteet kultasivat
Liebensteinin kimaltelevaa tornia.