Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka
toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet
useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa
jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja
käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän
kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on
jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä
taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu
suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle:
Sie sollen ihn nicht haben,
den freien deutschen Rhein,
ja pökköpreussiläisyyttä, mikä kuitenkin pitäisi olla lojaalista, vain
ani harva täällä ihailee. Erinomaisten kinkkujen savustamistaidossa,
perinpohjaisten päivällisten syömisessä pystyy reiniläinen kilpailemaan
kenen kanssa hyvänsä; tähän voidaan vielä lisätä että hänen
maassaan kaikki on hieman karkeatekoista, aina jättiläiskokoisiin
paksujalkaisiin hevosiin saakka, jotka vetävät semmoisia kuormia, että
saisimme niiden eteen valjastaa hyvinkin kolme suomalaista
hevoskääpiötä. Johtuneeko se siitä suuresta sampanjamäärästä, mikä
vielä virtailee entisessä Westfalin kuningaskunnassa, vai verten
sekotuksesta niinä aikoina, jolloin »suuri kansa» oleskeli näillä
seuduin, varmaa vaan on että reininmailla puhaltaa reippaampi ja
vapaampi henki kuin suurimmassa osassa muuta Saksaa.
»Ei yhdelläkään Saksan kaupungeista» -- sanoo Snellman
matkamuistelmissaan -- »ole tuota salaperäistä viehätystä kuin
Kölnillä. Ollen yhtä vanha kuin kristinusko, on kaupungin muurien
sisällä aikoinaan oleskellut Trajanus. Siellä on vielä muistomerkkejä
Konstantinus suuren ajoilta, ja Julianus rakennutti uudelleen sen
hävitetyt linnotukset.» -- Aivan niin. Voimme sanoa että näistä
harmaantuneista roomalaismuistomerkeistä, näistä mahtavista
kaariholvista ja kapeista kaduista korkeine, muinaisaikaisine
rakennuksineen katselee seitsemäntoista vuosisataa nykyajan katoovaista
muurahaiskekoa. Kaupungissa on tätä nykyä toistasataatuhatta asukasta.
Mutta se, mikä meitä eniten miellyttää, on vanhasaksalaisuus, oikea
kunnianarvoisa muinaisaikainen saksalaisuus. Nykyinen sukupolvi on
erilainen, mutta kuitenkin havaitsemme Kölnissä, että se on kasvanut
vuosisatojen muistojen keskellä. Kansa on sekä iloista että vakavaa,
miellyttävää ja kelvollista, puhtaasti katoolilaista, jonkun verran
ahdasmielistä, sanovat nykyajan vapaa-ajattelijat; kenties, mutta sekin
on kuitenkin parempi, kuin olla aivan uskonnotta. Vieras viihtyy
mainiosti Kölnissä, vaikka Rein-virta on sen ainoa luonnonkauneus. Jos
minä olisin saksalainen, pitäisin Kölniä Saksan oikeana pääkaupunkina,
vaikkei sillä olekkaan kuningasta, ainoastaan kivinen jättiläiskuningas
-- korkea, majesteetillinen tuomiokirkkonsa. Vuonna 1248 laskettiin sen
perustus; vuonna 1322 oli päästy niin pitkälle, että kuoria voitiin
käyttää jumalanpalvelukseen; sitten sitä rakennettiin edelleen vuoteen
1498, ja kuitenkin oli kirkon laiva vasta puolivalmis, toista tornia
alotettu, toista kohotettu kolmannekseen aijotusta viidensadan jalan
korkeudesta. Uusi Baabelin sekotus esti tämän jättiläistyön
lopettamista aina vuoteen 1841, jolloin muodostettiin komitea
päättämään kirkonrakennusta alkuperäisen suunnitelman mukaan,
ja varoja koottiin kautta koko Saksan. Vuonna 1856 on ennätetty niin
pitkälle, että lasketaan vielä tarvittavan _ainoastaan_ kaksikymmentä
vuotta työn loppuunsuorittamiseen. Laivassa on jo katto ja se on
jumalanpalveluksia varten kaunistettu uusilla komeilla lasimaalauksilla,
jotka ovat kuninkaiden Ludvig Baijerilaisen ja Fredrik Wilhelm IV:nnen
lahjottamat. Toinen torni on saavuttanut miltei täyden korkeutensa
huippuun saakka, toista on jälleen alotettu. Kun vaaleankeltainen
hiekkakivi vanhetessaan harmaantuu, voi jo ensi silmäyksellä erottaa
myöhemmin rakennetut osat vanhoista, ja nämä uudet ovat lisänneet
rakennusta noin kolmanneksella. Miten verratonta rakennusainetta onkaan
hiekkakivi, sitä kun voidaan helposti veistää kalliosta irrotettaessa,
mutta kovenee aikaa myöten ijankaiken kestäväksi!
Tahdon säästää sinua, Betty hyvä, kaikilta huudahduksilta. Sen vain
mainitsen, ettemme voi edes aavistaa tuon rakennuksen jättiläiskokoa,
vaikka se seisoo siellä nelikerroksisten kivirakennusten keskellä kuin
kallio pikkukivien joukossa, ennenkuin itse seisomme sen muurien
sisässä. Silloin vasta hämmästymme, silloin tuo suunnaton ainejoukko
painaisi meidät maahan, ellei sen holvit kaareutuisi niin ihmeellisen
keveinä, niin nerokkaan sopusuhtaisina, että samalla tunnemme
vapautuvamme, kohoavamme ja ylenevämme kaikessa pienuudessamme. Tästä
kirkosta puhuen voimme käyttää Geijerin sanoja Kalmarin unioonista,
että se »näytti ajatukselta». Tuossa goottilaisessa rakennustyylissä on
varmasti syvä kristillinen ajatus; se painaa ylpeän, itsekkään ihmisen
maan matona Jumalan kaikkivoiman eteen, mutta samalla se kohottaa hänen
nöyrtyneen katseensa luottavasti korkeutta kohti. Sellaista on
jumalallinen suuruus. Se pelottaa ja lohduttaa, nöyryyttää ja kohottaa.
Se vaatii ennen kaikkea antautumista ja itsensäkieltämistä, mutta tällä
pohjalla se omaa ja jakaa ihmisille sitä voimaa, joka maailman voittaa.
Tässä temppelissä kivet saarnaavat.
Snellman ei hyväksynyt Kölnin tuomiokirkon kuntoonlaittamista, koska
hän ei hyväksynyt sitä katsantokantaa, »joka antaa menneisyydelle
suuremman arvon, kuin nykyisyydelle ja tulevaisuudelle». Lausunto
saattaa olla paikallaan, jos menneisyys korotetaan epäjumalaksi --
haamuksi, joka ei tunne nykyaikaa. Mutta jos menemme sen paraimpien,
ylevimpien luomien ääreen, noutaaksemme niistä, ikäänkuin
alkulähteestä, voimakkaampaa ja raittiimpaa eloa itse nykyisyydelle ja
nykyisyydessä syntyneille yhtä oikeutetuille luomille, silloin en
ymmärrä minkätähden pitäisimme Kölnin tuomiokirkon valmistamista
vähäpätöisempänä kuin esim. Niebelungenliedin, Ossianin ja Kalevalan
uudistamista. Arvelen että kirkon suhteen on kuitenkin aina pysyttävä
kristillisen katsantokannan pohjalla. Ja tältä näkökannalta katsellen,
jos nim. saksalaiset tahtoisivat valmistaa tuomiokirkkonsa vain omaksi
kunniakseen, tulisi siitä Baabelin torni ja he kykenisivät kaikella
innollaan luomaan ainoastaan suuren rauniokasan. Mutta jos he
pysyttäytyvät etupäässä siinä kristillisessä ajatuksessa, että
yhteisesti kunnioittavat Jumalaa tällä kivitemppelillä, silloin he
päättävät vuosisatojen työn ja tuosta kirkosta tulee samalla koko
kansakunnan arvokkain muistopatsas.