Kuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia,
leveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-,
jalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä
uoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin
valoisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää
satakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka
ikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja
tyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa
kello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla
varustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että
viisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman
ajan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot,
keinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.
Tuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä
alueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat
siveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin
meikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin
näidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain
tunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus,
kunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun
olemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on
tuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja
tyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa
viihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä
nykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat,
Tiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut
suuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia,
ja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita
maalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa
linna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas
iloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun
painoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren
valtakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo
hänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä
kohtaan.
Täällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa --
norjalaisilla on täällä suuri maine -- tarttuivat suomalaiset Löfgren,
Ekman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa
on kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään:
Anders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa
ihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen
taiteen huiput.
Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on
täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet
yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella
katua asuu Löfgren, joka on antautunut »Heiligenmalerei» alalle ja
tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata
taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja
loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi -- atelieeri pihalle päin,
asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon
kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään -- on
Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret
maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään
kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä,
vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat
Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia
maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin
maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin
suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä
myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen
pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen
epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.
Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin
jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat
menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen
omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole
maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen
vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa
kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman
kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen
maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut
hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin
pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven
auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista
kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen
hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä
kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan
pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä,
mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian
kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton
omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran
sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.