Se suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on
täynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla
arkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa
posliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan
korpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta
myöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää
kestävässä »kansainteurastuksessa» Napoleonin joukot hajalleen ja
seitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea,
josta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä
(Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän
rauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen
vapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin
verelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä
taistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka
juo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa,
käyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä
ja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille
Leipzigin messuihin.
Leipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja
siksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä
kirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa
painokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä
suurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi
pitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin
Helsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista
Leipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua,
jotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia
museoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat
pitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa
meno- ja tulopuolta.
Täällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut
tavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa;
ne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren
vaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin
lammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa;
Wickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon
tytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan -- mutta ennen kaikkea
pysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli
perimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän
suulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden
läpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana -- kahden vuosisadan
suuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi
vastoinkäymisessä suurempi.
Toinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen,
Schraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan
oli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin
historianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi.
Preussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion
juurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin
hävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja
valtionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi
Fontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli
allekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä
päämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin
voitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut
keskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman
itsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka
miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia
mitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana.
Fredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen
selkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin:
suurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen
käyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun
etsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista
suuruutta -- miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että
aikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen -- hän, joka
myöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja
vetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla --
hänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa
piirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä
korvasi uskontoa -- Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan -- vielä
hieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti
katseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate -- olkoonpa
että se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli
kuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei
milloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan
ainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa
kokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet
peittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se
Leipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole
milloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se
hymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelle _ainoa_.
Ja veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita
vuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld,
Merseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen »schwedensteinineen»,
ja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi,
joiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin
tasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin.
Yltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa.
Miltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat
vilusta kalisten -- nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5]
Herrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys.
Pitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa
kulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...
Pian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.