Ken kerran elämässään on nähnyt Mont Blancin ja nukkunut yhdenkään yön
Chamouniissa, sivuuttakoon kernaasti nämä rivit. Mutta kun pidän
jotenkin varmana ettet sinä, Betty, milloinkaan ole nähnyt ikuista
lunta, niin arvelen että voit hetkiseksi tyytyä siihen ihastuttavaan
pikku leluun, jota sanotaan Saksin Sveitsiksi.
Dresdenistä on ainoastaan muutaman tunnin matka pitkin Elbeä ylöspäin
pieneen Wehlen nimiseen kaupunkiin. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna
nousivat siellä maihin berliniläinen, saksilainen ja suomalainen,
päättäen pysyttäytyä yhdessä kuin sadun lintu, rotta ja makkara.
Wehlenistä he laskeutuivat Uttewalder Grundiin, sieltä Wehlener ja
Zscherre Grundien kautta ylöspäin ihanaan Basteihin; sitte edelleen
Amselgrundin kautta syrjään tavallisesta matkailijareitistä erääseen
yksinäiseen meijeriin; sieltä sitte ylöspäin Hohnsteiniä ja Hocksteiniä
kohti, jossa seurueeseen liittyi kaksi elsassilaista, kaksi
würtembergiläistä ja yksi hessiläinen. Sieltä alas Wolfsschluchtin
rotkoihin sekä ukkosen pauhatessa ja sateen valuessa kauniin
Polenzlaakson läpi. Sieltä taasen pilvienkorkuiselle ihanalle Brandille
mitä ihanimpana kesäiltana. Sieltä sitte alas Tiefer Grundin kautta,
viettääksemme yön kauniissa Schandaussa. Sieltä aikaisin seuraavana
aamuna vaunuissa Haidemühleen; sieltä Kuhstalliin; sen jälkeen
kapusimme ylös loppumatonta Kleine Winterbergiä ja edelleen Grosse
Winterbergiin. Sieltä alaspäin rajan yli Prebischthoriin sekä edelleen,
yhä alaspäin, Bielan laakson läpi Kamnitzin joen yli Herniskretscheniin
Böhmissä. Koko tuon taipaleen jalkaisin, lukuunottamatta puolentunnin
vaunumatkaa. Vihdoin jälleen illalla laivalla Dresdeniin. Papststeiniä,
Liliensteiniä ja Königsteiniä katselimme kaukaa. Matkan vaikutelma:
väsähtänyt tyytyväisyys.
Mitä teitä olimmekaan kulkeneet näinä kahtena päivänä! Pysyimme tuskin
enää koossa, mutta olimme kuitenkin iloisia kuin linnut nauttiessamme
oikeata tokaijeria, jota saadaan Herniskretschenissä, ja ainoastaan
siellä yhdellä taalerilla karahvi. Englantilaisia naisia leveälierisine
hattuineen, kaikilla tietysti kirjansa ja albuminsa kädessä, ratsasti
pienillä hevosilla (ponies). Kaikkialla vuoristossa vilisi
harpunsoittajia, tyroolilaislaulajia ja heti Böhmin alueelle tultua
kerjäläisiä. Kaikkialla vetosivat ravintolat ja muistojenkaupustelijat
matkustajien kukkaroihin. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä vuoriseutu
elänyt matkustajatulvasta; sitä ennen se oli miltei tuntematon. Nyt
rakentaa hallitus uusia siltoja rotkojen yli, niin että monet
kauniimmat näköalakohdat vasta viime aikoina ovat tulleet tunnetuiksi.
Korkein kohta on Grosse Winterberg, 1,710 jalkaa merenpintaa
korkeammalla ja 1,400 korkeammalla Elbe-virtaa, joka luikertelee sen
juuritse. Näköala on suuremmoinen. Siellä näemme Saksin, Böhmin ja
Schlesian vuorenhuiput: kolmen valtion suuruudet.
Kolmea luonnonantia kaipasi täällä pohjoismaalaisen silmä: graniittia,
havumetsiä ja järviä. Vuorilaji on etupäässä basalttia mitä
eriskummallisimmissa muodoissa: milloin ihmisolentoja muistuttavina
kallioina, milloin karhujen, hevosten, villisikojen muotoisina, milloin
suunnattomien kiinniköytettyjen jauhosäkkien näköisinä, milloin
kohtisuorina kammottavan korkeina seinäminä, milloin pengermäisesti
syviin laaksoihin laskeutuvina viettoina, milloin alassyöksyvinä
pimeinä rotkoteinä, milloin uhkaavina kallioröykäleinä kulkijan pään
päällä. Tuo kaikki tekee valtavan vaikutuksen, ja juuri se viehättää
hienostunutta kaupunkilaista. Me, jotka olemme nähneet kylliksi
korpimaita, emme näihin samalla lailla ihastu. Meillä on yhtä
suuremmoisia näköaloja, eikä mitään voi verrata petäjien, kuusien ja
harjanteiden ympäröimiin Suomen järviin. Meidän graniittimme ei halkea
kuin basaltti. Me miltei halveksimme tuota haurasta suuruutta, jota
kevättulvat järkyttävät ja joka alati uhkaa raueta raunioiksi.
Hymyilemme noille vesiputouksille, jotka muutamien groschenien maksusta
lasketaan patoluukusta virtaamaan. Meidän vuoremme eivät horju. Meidän
koskiamme ei saata komentaa juoksemaan ja pysähtymään.
Kuitenkin teemme usein vääryyttä arvostellessamme kaikkea vierasta
meikäläisen mukaan. Saksin Sveitsillä on kauneutensa, jota ei edes
kateus saata siltä kieltää. Kun ihanana kesäiltana nousemme
Wolfsschluchtin mustasta kaaoksesta korkean Brandin huipulle ja sieltä
näemme syvällä jalkaimme alla Elben kapeana juovana ja niittoväen
punaisen- ja valkeankirjavissa puvuissaan nukkien kokoisina häärivän
hymyilevillä niityillään, silloin laajentaa sydäntämme onnellinen
rauha, joka virtaa kauniista luonnosta vastaamme, ja kaukaa
sinertävästä avaruudesta etsii silmämme ihanne-maailmoita, jotka
voittavat ihanuudessa ihanimmankin todellisuuden... Näiden kallioiden
keskellä kaikuu laulu niin raikkaalta, vaikkapa maksettujenkin huulien
raiuttamana; nämä rotkot ovat satujen kultamaa, joka solatiellä on
ristinsä, joka luolalla tarunsa, joka luonnonoikulla runollinen
selityksensä. Suomme oppaallemme anteeksi että hän pajattaa opitun
ulkoläksynsä, vaatien kuulijainsa sitä uskomaan. Olkoot vaan minusta
nähden nuo kivet lumottuja prinssejä ja tämä luola prinsessan
makuukamari; sadussa piilee aina totuutta silloin, kun se on syntynyt
kansan keskuudessa luonnon pohjalla, kullaten hohteellaan erämaitten
yksinäisyydenkin.