Tämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael
taiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten
Piacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli
alttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin
August III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää
milloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753,
onnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu
luostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit,
jotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin
sitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä
päivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.
Vuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin
liitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien
aikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus
on yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia.
Sen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi
sylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus,
vasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa
osassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden
vihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä
sädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden
muodostama.
Dresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden
paremman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi
luettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta
suopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä
sinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä
paremmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna
sekä -- harvinaista kyllä -- lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin
taiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen
uuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia
epäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta
paremmin yhteensulautuvan.
Tällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme
pikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain
tavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme
kunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen
ettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain
sen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.
Ja kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan,
niin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä
tuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä,
yli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin
kuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä
ainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin.
Perästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin
jumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen
ylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen
ihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen,
katoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa;
siinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty
kankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä.
Rafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli
pitkänäperjantaina.
Sinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä
hänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä.
Sellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman
majesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan.
Sellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän
sylissään kantaa maailman vapahtajaa. _Ilman_ tätä lasta hän on
vain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus
saattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsen _kanssa_
hän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja
puhdas, »täynnä armoa», niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä
hänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneet _viattoman_
Marian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa
ja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt
Jumalanäidin _ylevyyden_, ja kun edellistä rakastamme, seisomme
miltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun
Kristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen
yliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu
kuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä
ihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja
samalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi
niitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään,
riisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme
seisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa
tuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme
silloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan
»sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan».
Sentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja
maallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan,
vaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on
harmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin
tekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus
rohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.