Saksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan
paraimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se
tapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka
itsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa
että vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta
saksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen
sorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee
vielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen
suurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on
kullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti
hevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.
Niin, tällä maalla ja tällä kansalla on _hyväntahtoisuuden_ leima,
joka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa
heikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo
vieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä
niin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee
vuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa
huojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät,
ilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä,
näiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin
ympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa
kaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman
onnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin
yläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita
eikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen
iloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten
lempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä
auringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don
Carloksensa.
Dresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja
mennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään
niin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on
toistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa
ääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista
Waldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta
groschenilla[4] saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa
kadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi,
ylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos
täällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle
tahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen
palatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä
loistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.
-- Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä
pieni tyttö, joka möi kirsikoita.
-- Noch nicht, vastasin minä.
-- Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti
pieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa
minulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin
minä.
Näin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä
perheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä
muita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien
elämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää
opettaa lapsia »tuntemaan hyvää kauniin kautta».
Mutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja
pakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki
ja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon
helmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on
evankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne
Saksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään,
meidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen
kristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa,
jotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut
mukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta
lähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa.
Katoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti,
tosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä
täydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko
tuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja
puhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita
kuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja
virsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli
silmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin
monessa katoolisessa kirkossa.
Vielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa
miten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin
monessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin
ainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella
ostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä
sulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen
iltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona,
joka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä
täynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä
sentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja
sunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi
milloinkaan markkinoita pidetty.
Oi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa.
Tuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan
onkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden
ensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen
päälle?