Tulin, paras Betty, äsken maininneeksi Berlinin kokoelmat. Se oli siinä
suhteessa ajattelematonta, etten voi tässä edes lyhyesti luetella niitä
monia ihania taideaarteita, jotka täydellä syyllä ovat berliniläisten
ylpeys. Mitä taas hyödyttää laiha, kaikellaisilla pikku ihasteluilla,
tunteilla ja huudahduksilla varustettu kuvauskaan, ellei se sisällä
suurta yhdistävää yleiskatsausta, pitkiin tutkimuksiin perustuvaa
arvostelua ja kuvattavien esineiden tarkkaa, yksityispiirteistä
tuntemusta? Olen sinulle luvannut ainoastaan katkelmia, tässä on taasen
muuan sellainen.
Sivuutan siis ylistetyn yliopiston kuuluisine herroine professoreineen
ja l,500:ne ylioppilaineen -- viimemainitut, sivumennen sanoen,
kalpeita tummaihoisia apollonpoikia, pelokkaita kirjatoukkia ilman
rahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet. Sivuutan
kirjaston, linnan, asehuoneen, veistokuva- ja taulukokoelmat ja monta
muuta komeaa kokoelmaa, niinpä itse upean oopperatalon, ja pysähdyn
vasta katselemaan Cornelius Kaulbachin freskomaalauksia, jotka ovat
omansa herättämään mielenkiintoamme sen jälkeen, kun meilläkin Ekmanin
mestarikäsi on maalannut samanlaatuisia ihania taideteoksia Turun
tuomiokirkkoon.
Tullessamme linnasta Lustgartenin kautta museon portaille, pysähdymme
ihmetellen katselemaan kuuluisaa Kissin valamaa amatsooniryhmää. Uljas
impi istuu hevosen selässä. Pelosta pärskyen ja vavisten nousee jalo
eläin takajaloilleen; pantteri on iskenyt terävät kyntensä sen kylkeen
ja raatelee hampaineen sen leveää rintaa. Urhotar kallistuu taaksepäin
ja kohottaa keihäänsä; keihäs on iskuvalmis, kuka saa voiton? Sitä ei
kukaan tiedä. Kaunis ja voimakas on tämä ryhmä joka tapauksessa, ja se
on kuitenkin vain kovaa malmia.
Siitä ylempänä, portaiden pylväskäytävän sisäseinillä, ovat
äskenmainitut freskomaalaukset, jotka »Cornelius ynnä muut» ovat
maalanneet Schinkelin luonnosten mukaan. Ne ovat aiheittensa puolesta
yhtä runollisia kuin suorituksensa suhteen taiteellisia, ja valittaa
täytyy vaan ettei ole oikein sopivaa kohtaa, josta niitä voisi
katsella. Kas tässä lyhyt kuvaus niiden sisällyksestä.
Vasemmalla: Uranus ja tähtien tanssi. Saturnus ja titaanit vetäytyvät
takaisin muinaisuuden yöhön. »Kuun pilvet purjehtivat valkoisina
kyyhkyinä taivaalla.» Jupiter, jonka edessä kulkevat Dioskurit, uuden
valon levittäjät, alottaa uuden ajanjakson. Prometheus ryöstää
ihmisille taivaan tulen. Selene (kuu) ajaa yön läpi loistavissa
vaunuissaan; taivaalliset olennot auttavat häntä yön hunnun
kohottamisessa. Yö levittää viittansa, josta uusia olentoja pilkistää
esiin, ja ympärillä lepäävät hänen lapsensa. Elämän voimat kehittyvät;
siellä on äidinrakkaus; siellä uinuva sota; siellä lempeä rauha
runottarineen; lapsi vuodattaa maahan hedelmöittävää sadetta. Kaikki
elämän muodot kehittyvät. Kukon laulu ilmottaa päivän sarastusta; sen
kera tulee suru. Näemme auringon nousun, Venuksen ja Eroksen.
Auringonjumala nousee merestä ja sulottaret liitelevät sen hohtavalla
pinnalla.
Oikealla. Silloin alkaa elämän aamu, elämän kevät. Näemme paimenkansan
ja sen kilpakisat. Runotar ja Psyche virittävät runoilijan lyyryä.
Joutuu kesä ja keskipäivä. Näemme elojuhlan ja nuoren sankarin, joka
lähtee sotaretkelle. Pegasus lentää Helikonin yli; sen kavion potkusta
pulpahtaa mielikuvituksen lähde, josta ihmiset juovat elämän nestettä.
Parcit hallitsevat maan uumenissa, nymfit soittelevat metsässä.
Viisaana ja vakavana lähenee lainsäätäjä. Mutta nyt tulee ilta ja
syksy. Korjataan viiniä. Näemme kuvanveistotaiteen ja rakennustaiteen
ensi askelet. Sankarit tulevat voitokkaina taistelusta. Isät odottavat
heitä kotilieden ääressä. Itse vanhuus iloitsee muusain tanssista.
Viisas mietiskelee tähtien kulkua. Muuan vanhus on vaipunut
alkuaineiden katselemiseen. Merimies purjehtii kuuvaloiselle merelle.
Maassa hallitsee yö ja talvi. Mutta samassa alkaa uusi päivä, ja lapset
leikkivät ajatuksiinsa vaipuneina isiensä haudoilla.
Sellainen on näiden freskomaalausten sisällys, mutta suoranaisemmin
todellisesta elämästä otettuja joskaan ei ihanampia ovat ne, joita
Kaulbach vielä paraikaa maalaa uuden museon suurenmoiseen
porraskäytävään. Ne ovat kuusi suurta taulua, joista neljä on valmista,
viides pääpiirteissään suunniteltu ja kuudes vielä alottamatta. Kaikki
kuusi tulevat käsittelemään ihmiskunnan historian pääkohtia.
_Ensimäisessä_ näemme Babylonin hävityksen, kuningas Nimrodin,
heimojen eron, semiläiset karjalaumoineen, Chamin jälkeläiset
epäjumalineen, Jafetin jälkeläiset ja ihmiskunnan kukoistavimman vesan,
kaukaasialaisen rodun. _Toisessa_ Kreikan kukoistusajan, Homeron,
Hesiodon, Aeschyloon, Sofokleen, Alkaion. Näiden takana Parthenonin
pylväät ja Solonin, metsästäviä sotilaita, Orfeon lyyryineen.
Sateenkaaresta astuu esiin Jupiter ja kaikki Olympon jumalat.
_Kolmannessa_ taulussa näemme Jerusalemin hävityksen, keisari
Tituksen ja hänen legionansa; ylimäisen papin, joka murhaa itsensä ja
omaisensa; Ahasveruksen, ikuisen juutalaisen, joka pakenee hävitystä,
ja ensimäiset kristityt, jotka lähtevät pakanoille saarnaamaan.
_Neljäs_ taulu, joka oli vasta tekeillä, esittää kuuluisaa
hunnitaistelua. _Viides_, jonka aiheena tulee olemaan Jerusalemin
luo saapuneet ristiretkeläiset, ja aiheeltaan määräämätön kuudes taulu
ovat vielä mestarin siveltimessä.
Tuo kaikki, Betty, on ainoastaan muutamia väripisaroita kiinnitettynä
vielä märkään kalkkirappaukseen, mutta se on ajatukseltaan suurta ja
nerokasta, tekotavaltaan voimakasta ja jaloa. Se sisältää muutamissa
piirteissä koko ihmiskunnan elämän.