Pohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta
aina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia
kankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä
joku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen
kankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo
erämaahankin ylevyyttä. »Da werden wir erst recht schön schlafen»,
sanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän
ollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten
tullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita
»putzsachenia», joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli
tosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti
seurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät
asemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua,
tyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai
Maitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen
noustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen.
Näin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.
Onhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin
Englannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein
kummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan
luonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se
johtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin
asukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita
varisten haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri,
kaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja
kuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin
suunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä
viljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa.
Kun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada
mitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa
ei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät
muuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti
kaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana.
Usein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla:
kaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu
selittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan
lisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: »das haben
die verfluchten Schweden gemacht». »Und die verfluchten Finnen waren
dabei», ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.
Suotaneen anteeksi, jos näin perin romanttisuutta vailla olevissa
seuduissa joskus johtui mieleen -- aidantekovelvollisuus. Kuvittelehan,
Betty, maata jossa pieninkin torppa on kivestä rakennettu, jossa
turhaan etsimme ainoatakaan aitaa. Veräjistä ei puhettakaan. Meidän
hyvät maamiehemme siellä kotona, jotka mielellään aitaisivat koko
Suomen yltä ja ympäri, jos se olisi mahdollista, kysyisivät varmaankin
näitä saksalaisia maisemia nähdessään hämmästyneinä, miten kummassa
täällä tullaan härkien, lampaiden ja muiden elukkain kanssa aikaan.
Niin, siihen kysymykseen en voi todellakaan vastata; en voi edes tehdä
selkoa siitä, oliko porsailla hangot kaulassa. Voin ainoastaan
todistaa, että joka kerta kun näkyi joukko nelijalkaisia kuleksimassa
niityllä tai maantiellä, oli niiden kintereillä aina pieni
kaksijalkainen, eikä kukaan siinä maassa käsittänyt, että olisi
tarpeellista vuosittain haaskata muutamia miljooneja puolikasvuisia
puita säästääkseen joka kylässä muutamilta pikku pojilta ja tytöiltä
vaivan käydä paimenessa. Pensasaitoja näkyi aika tiheään, ne erottivat
pellot toisistaan; olisi sentään saattanut uskoa niiden olevan yhtä
paljon kaunistuksenkin vuoksi.
Kun matkustamme siellä kotimaassa, laskevat lapset huvikseen kirkkoja.
Siellä se on helppoa, mutta Itämeren eteläpuolella se ei ole
mahdollista. Joka kylällä on oma kirkkonsa. Se on kaunista, niin pitää
ollakin. Katoolisissa maissa ovat kirkot auki koko päivän ja siellä
pidetään joka päivä rukouksia tai jumalanpalvelusta. Se on vielä
kauniimpaa. Meillä ei Jumala ole huoneessaan kuin pari kolme tuntia
viikossa.