Hamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä
poloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista
lausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset
erääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja
antoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan
kirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut -- Halmin
kuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua
murhenäytelmää »Der Fechter von Ravenna».
Kuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin
kokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella
varustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan
että sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että
aitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä
punaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat
samana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on
nyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi
esiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä.
Näyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa
lukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon
erinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua
kärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden
näytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.
Siirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee
Rooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä
mieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.
Kaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää
germaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat
roomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita
aikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen
leskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi
tietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika
oli ohitse.
Orjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen
petomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja
niinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki
Italian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa
ravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut
nuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa
viileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta
kauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta
ruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein
koko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.
Silloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä
kahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut
tilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia
vastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta
yritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille
kaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos
hänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä
löydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?
Mutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut
lapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa
miekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta
siihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole
kukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.
Äidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle
jalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian
kohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen
vapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren
isänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase
kädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka
hänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä
ihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras
nainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän
ei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.
Ja nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on
kappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän
vaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa;
oi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori,
jota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön
teurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu
vapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen
orja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo
kunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: »Caesar itse tulee
katselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!»
Ja vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen
pojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa
se ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta
voisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion
kostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä
miekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman
germaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella,
germaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.
Thusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän
poikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen
sotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen
häpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan
rukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja
tottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä
nimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia.
Esiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien
hyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen
kanssaan kilpailevan toverin kostaminen -- kas siinä syyt, jotka
Thumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus,
kunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!
Mutta ei siinä kyllin. -- Mene, sanoo hän äidilleen; mene
germaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut
kasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä
suurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle
arvottomaksi!
Ja Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta
poikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää
velvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet
teurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan
koston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua
Germaanian häpäisemisen välikappaleeksi.
Hetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle
muutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda
tulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä
hän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän
hetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen;
muuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää
Arminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.
Nyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt
tulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda
ylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa
kunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.
Silloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan
lausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta
aikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen
suosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea
työntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.
Tähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo
runollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä.
Tietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut
syytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja
Caligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan
miekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että
ihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka
hänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.