Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä
päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen
rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää
nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä
Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin
väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin
Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin
takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia
jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine
myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta
tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit
sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin
aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on
sangen kaunis!
Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä
purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe,
joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä
aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä
maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä
monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja
kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi
musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria,
kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli
muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa
käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa.
Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja
älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia
Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli
koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta
käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei
pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona.
Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka
hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin
laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella:
Hamburg on sangen rikas!
Kuitenkin, Betty, »mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman
voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?» Ensimäinen, mikä silmääni
loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg
ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on
Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on
rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä
muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?
Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo
liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.
-- Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa
Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole
laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin
järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita
hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja
rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme
ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia,
ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että
toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen
tien?
-- Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja
leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin
tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos
se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle
sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on
tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen
hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään
herkullisesti, huumataan aistit -- mutta onko siinä kyllin? Mitä on
Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen
hyväksi?
-- Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing
on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta;
kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...
-- Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän
soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri,
sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että
teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa
taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat
numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei
varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat
parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen.
Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne,
noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa
kauppaa ihmissieluista kuin karjasta -- sinne asettavat maalarinne
kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat
sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän
kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...
Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta
suvaitsemattomuutta. -- Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän
kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...
Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei
killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni.
Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä
maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.
Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten
tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus
kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on
sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan
kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin
vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu
jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä
keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan
mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin
paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta
asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti -- ellei
tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.
Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat.
Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä.
Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen.
Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat,
parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa
kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan
uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän
tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa
seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat
ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat
juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.
En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa
kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat
kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä
kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän
sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle
pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.
Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten
palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille,
niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä
ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta
leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta
yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset
pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut
tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen
loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin
jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan
Hamburgin loppumattomassa erämaassa...
Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien
kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä,
jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella,
sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti
hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua
vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin
kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta
ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan
saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun
hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?
-- Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.
-- Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella
hymyilyllä.