Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi
niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot
ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien
tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän
ensimäinen etelämme -- iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään
keskellä.
Tämä Saksa -- voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä
alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten
puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä
isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on
mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä
kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä
maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen
jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä
nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin
ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut
kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa,
jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä
taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka
askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden
jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän
kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo
korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää
silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan
historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin
etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme
elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on
muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, »joka hallitsisi maailmaa,
jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan», alati heitteleksen oman
suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka
Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.
Se oli Lübeck, »Pohjan Karthago», joka kerran asetti Itämeren
hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen.
Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja
kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina
kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä
pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä
kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja
korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät
nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan
vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten
tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja
kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa
että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista
koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin
koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on
ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse;
se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin
uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että -- Itämeri on niin
lähellä.
Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan
etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen
kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme
äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle
maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.