3. Lübeck.

Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi

niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot

ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien

tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän

ensimäinen etelämme -- iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään

keskellä.

Tämä Saksa -- voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä

alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten

puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä

isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on

mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä

kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä

maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen

jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä

nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin

ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut

kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa,

jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä

taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka

askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden

jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän

kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo

korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää

silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan

historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin

etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme

elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on

muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, »joka hallitsisi maailmaa,

jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan», alati heitteleksen oman

suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka

Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.

Se oli Lübeck, »Pohjan Karthago», joka kerran asetti Itämeren

hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen.

Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja

kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina

kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä

pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä

kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja

korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät

nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan

vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten

tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja

kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa

että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista

koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin

koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on

ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse;

se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin

uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että -- Itämeri on niin

lähellä.

Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan

etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen

kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme

äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle

maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.

Matkahavaintoja puoli vuosisataa sitten · 第 13 / 69 题