Kaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut.
Äsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret
häipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme
kevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten
aaltojen harteilla.
Noitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa
omistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten
kotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset
kyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä
voidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä
taivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet
elämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta,
vetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää
kodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee
ja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että
taivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että
avara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran
elämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä
lintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen
purkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua
mittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen
joustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa
täyteen mittaansa.
Entisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin
vähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti
opettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta
arvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei
suinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista
oikein tuntuvasti. »Hengist» vääntelihe kuin mato, tuo vanha
saksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä
mentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä,
olutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen
puuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja
hymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.
Tämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on
nähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita,
pohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä,
Erik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik
XIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto
Rudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen,
Wachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin
sankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen -- ja näitten meren
leijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka
myrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita,
jotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen
kuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman
muurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut!
Vuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren
yliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden,
ja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen
itämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot
ikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja
rikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä
hyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa
ehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja
kuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin
pohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut
pohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa
pohjoismaiden maantietoa.
Kuitenkin -- matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja
Saarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme
aina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden
välillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä
nostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka
airojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti
pohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen
kehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut
ensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me
tähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi
katosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin
bellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei
kauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt
Itämeren tarina.