Kerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen
lappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten
pohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon,
tuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun
saapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa
avoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään,
kuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi
kaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän
ympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä,
viljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja
kansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä
kirkolle.
Harhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni;
ajamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne
saavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme
häipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta
rantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme
kaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen
lentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo
pieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine
rakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine
tasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä --
sanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin;
siellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan
meille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on
lämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan
meille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on
etelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja
Pyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme
vuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa
sen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan
rannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa
sen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon
paahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä;
erämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä
kauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan
jäitten keskelle.
Harhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei
olisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole
vielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä
etelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista
kevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme
luvattua maata?
Sitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo
alati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja
tuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina
saavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana
omissa unelmissamme.