Mademoiselle!
Kun te muutamia vuosia takaperin, ensimäisen nuoruutenne ihanina
silmikoimispäivinä, joskus tätinne ja eräiden ystäväin seurassa jätitte
Tukholman kivitalot taaksenne ja läksitte hupaiselle veneretkelle
Djurgårdeniin -- Mälarin kaupungin rakastettavaan sydämeen -- kuinka
sykähtelikään silloin sydämenne lapsellisesta riemusta! Sillä
turmeltumaton viisitoistavuotias sydän ei viihdy ahtaitten muurien
välissä eikä suletuissa saleissa; hän vaihtaa tanssiaisten loiston ja
lamppujen hohdon mielellään tammien vilpoisiin varjoihin ja
vaaleanvihreiden rantojen hilpeään vapauteen jonakin päiväpaisteisena
kesäiltana. Siellä oli niin »champetert», vakuutti ranskalainen
kotiopettajattarenne, te hyppelitte kuin mikähän pieni hupakko ympäri
ruohikossa, olitte vallan huimapää, sanoi tätinne, mutta itsestänne se
oli niin äärettömän hauskaa! Te ette viitsinyt kauvankaan kulkea noita
suuria, leveitä teitä, sillä niillä tuoksui tomupilvet monien
ohikiitävien vaunujen ja solakoiden luutnanttien vuoksi, jotka
hyväilivät vuokrattuja hevosiaan ratsupiiskalla ja näyttivät sanovan:
»katsotaanpa onko sinussa Sleipnerin-verta». Ja kun olitte hetkisen
katselleet tuota kirjavaa vilinää, ihmisiä jotka tahtoivat kulkea
upeammin kuin te, silloin vetäydyitte jonkun verran syrjään, ylös
tuolle sievälle kukkulalle Framnäsin ja Sirishofin luona, otitte esiin
pienen namuspussinne ja istuunnuitte rinteen pehmeälle nurmikolle,
josta voitte hyvin katsella ihmisten hyörinää alempana kulkevalla
tiellä, itse sanottavasti näkymättä. Ja jos silloin katsoitte oikein
iloisin silmin ohikulkevaa kadettia, joka oli kavaljeerinanne
viimeisellä kävelyretkellä, sattui toisinaan että hän kiisi täyttä
laukkaa alas ravintolatalolle ja osti viimeisellä daalerillaan jäätelöä
teille ja ystävillenne. Niin istuitte viehkeässä illan siimeksessä
tammien alla ja katselitte ympärillänne kukoistavaa Tukholman kesää, ja
ainoastaan silloin, kun kuninkaalliset vaunut valkonauhaisine
esiratsastajineen kiitivät ohitse ja prinssit nostivat teille
ystävällisesti hattua, muistitte äkkiä että olittekin kuninkaallisessa
pääkaupungissa ettekä jollakin kauniilla maatilalla kaukana suuren
maailman hyörinästä ja upeasta loistosta.
Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut.
Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija -- sillä ulos, ulos
ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa
läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen
mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin
ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän
hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa,
siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat
ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto
on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on
harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka -- monissa muissa
kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat
höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo
suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä
jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin
huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten
rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista
lausuu Marmier sangen sattuvasti: _c'est une villa de gentilhomme
plus q'un palais de suverain_.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa
Bellmankaan:
»om denna parken
rår kärleksmonarken
och en kung.»[3]
Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret -- tosin
puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa
-- liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n
valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen!
Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle
kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja
vereen.
Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari
suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin
samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa
ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee
niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin
hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on
rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen
maalaismaisemaan ja »jumalainen» kalastajatorppa on saanut kilpailijan,
jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.
Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä
leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta
miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita
kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä
mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene
niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa
kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista
vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin
ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon
mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita
varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan
viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun
rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista
viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden.
Mutta -- pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien
alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä
rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat
hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä
laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien
tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin
iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita
laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein
kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin
paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä.
Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen
mieheen -- ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja
juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä
kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä
rintakuvaan ja itki ja puheli: »Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle
juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä
touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin
minä!» -- Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu
runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui
niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten
miesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin
kunniaksi, oli _jälkimaailma_, joka säilyttää tuosta aikoja
nukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo
yksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin
kaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta
takaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa
ikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä
hökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain
sadun ja laulun maailmaan -- kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään
lienee ansainnut.
Kerrotaan -- en tiedä miten vankoilla perusteilla -- että H.M. Kuningas
olisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan,
samantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin
luona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja
suurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi
muistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin
Ruotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä
nimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin
entiset päivät -- näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että
nykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja
jumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän
kuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli
sitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen,
että itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella
jalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili
vanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan -- vierailu, joka
kunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä
unohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.
Mutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä
voi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä
kertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin
yksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta
näkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee
enimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä
luopua.