Mademoiselle!
Kun seisotte jonakin kauniina kesäaamuna Mosebackenin kukkulalla koko
Tukholman ihanuus jalkainne alla, kun seisotte tuolla kuin maisen
muurahaiselämän yläpuolelle kohounut jumalatar ja ylevät ajatukset
kohoavat kuin kotkat lentoon, mitä tahtoisitte silloin antaa kaikesta
tuosta ihanuudesta? Mitä vastaisitte, jos kiusaaja äkkiä ilmautuisi
luoksenne balkongille ja kuiskaisi merkitsevästi: »tämän kaiken annan
sinulle -- loistoa, herrautta, valtaa, kunniaa, kultaa, huvia,
nautintoa ilman rajaa -- jos lankeat maahan ja rukoilet minua!» Kuinka,
rukoillakko? Ei juuri niin, ainoastaan rakastaa huvia yli kaiken,
loistavaa kuorta kaiken siihen kuuluvan kera, sitä lähinnä ja
lopullisesti kultaa noiden molempien saavuttamisen välikappaleena. Mitä
silloin vastaisitte?
-- No niin, eihän tuo olisi hulluinta olla suurenmaailman naisena.
Hyvä! Silloin veisi kiusaaja teidät takaisin lapsuutenne aikoihin. Hän
antaisi teidän syntyä ylhäisistä porvarivanhemmista, sillä ne lienevät
nykyään suurimmassa arvossa Ruotsin pääkaupungissa. Teidän isänne olisi
alhaista syntyperää, vailla perittyä varallisuutta, mutta älykäs ja
toimekas, joka omalla työllään kohottaisi itsensä rikkauteen, olisi
jalo kansalainen ja oivallinen perheenisä, eikä hänellä olisi kuin yksi
ainoa pikkuinen virhe: turhamaisuus. Hän tahtoisi upeilla teistä, hän
antaisi teille mitä loistavimman kasvatuksen, teidän pitäisi omistaa
kaikki pensionien viisaus, kaikki salonkielämän avut, kristinoppia
lukisitte tunnin viikossa hovipapin ohjauksella ja taloushuolilta
teidät kokonaan säästettäisiin. Te olisitte onnen helmalapsi,
viidentoista ikäisenä teillä olisi satoja ihailijoita, lukemattomia
huveja; teidän aitionne oopperatalossa olisi ihailijain piirittämä,
pörssitanssiaisissa teillä olisi se mairitteleva onni että Hänen
Kuninkaallinen Korkeutensa Perintöprinssi pyytäisi teitä franseesiin
tai Prinssi Carl valssiin. Te olisitte ihastuttava ja kadehdittu --
niin kaunis, niin lahjakas ja niin rikas! Elämä näyttäisi teistä
tanssiaisilta, taivas olisi lemmenjumalia ja maa luutnantteja täynnä.
Te olisitte hyvin tunteellinen, lukisitte Böttigeriä ja paukuttaisitte
kätösiänne Guntherille. Voisihan sattua joskus tanssiaisten
jälkeisenä aamuna, että keskipäivän aurinko, kurkistaessaan teidän
sänkykamariinne, tapaisi poskenne kalpeina, sydämenne tuntuisi tyhjältä
ja etoavalta; elämänne, joka näytti niin loistavalta juhlavalojen
heijastuksessa, tuntuisi niin sanomattoman viheliäiseltä ja ikävältä
kuin teaatterikulissit päivänvalossa. Mutta -- te ottaisitte vihreään
marokiniin sidotun George Sandin romaanin käteenne ja heittäytyisitte
pehmeään leposohvaanne soreassa aamupuvussanne; teille ojennettaisiin
luettelo sen päivän huveista, te valitsisitte jonkun niistä,
pukeutuisitte ja somisteleisitte tuossa lyhyessä ajassa neljässä
tunnissa ja...
Mademoiselle, te olisitte onnellinen! Kun ensimäiset kukoistavat
luutnanttivuotenne olisivat ohitse, ojentaisitte siron kätenne
jollekin keski-ikäiselle kreiville, yhtä korkea-arvoiselle kuin
suurivelkaiselle; teidän isänne olisi ylpeä saadessaan sanoa tytärtään
kreivittäreksi. Teille avautuisi uusi loistava elämänura; te
matkustelisitte miehenne kanssa, huvejanne hoitaisitte ilman häntä;
hänellä olisi kyllin puuhaa taistellessaan katalan vastapuolueen kanssa
ritarihuoneessa. Teidät esitettäisiin hovissa, pojistanne tulisi
kamarijunkkareita, tyttäristänne hovineitejä, te olisitte onnellinen
elämänne loppuun saakka, paitsi niinä hetkinä, jolloin muistelisitte
millainen olitte ennen kuin rukoilitte kiusaajaa tuona kauniina
kesäaamuna kaukana Mosebackenin pienellä balkongilla.
Mutta olettakaamme että teillä on ollut rohkeutta sanoa hänelle
käskevästi: mene pois! Teidän pienet kasvonne olivat sinä hetkenä
vakavat mutta rakastettavat. Siinä tapauksessa tahdon kertoa teille
jotakin Tukholmasta täällä ylhäällä balkongilla aamuviileässä. En
yksityiskuvia, en näköaloja tai muita merkillisyyksiä. Tunnen liian
vähän Ruotsin pääkaupunkia, mutta tahdon ilmaista teille mitä ne
sanovat, jotka tuntevat sitä paremmin kuin minä.
Ne sanovat että Tukholma ei edusta lainkaan huonosti sitä maata ja
kansaa, jonka hallintokeskuksena sillä on kunnia olla -- avointa,
viljavaa, kaunista maata ja ylpeätä kansaa, melkein liian ylpeätä
vanhoista historiallisista muistoistaan, mutta herkästi syttyvää
läsnäolevan hetken harrastuksiin, niin pieniin kuin suuriin -- muuten
rehtiä, vierasvaraista ja voimakasta kansaa, ripeätoimista, levotonta,
omavaltaista, kansanvaltaisen herkkätuntoista ja muutamiin
ennakkoluuloihin piintynyttä, joista en kuitenkaan halua tässä
yksityiskohtaisemmin puhua. Jos tähän vielä lisäämme ne ominaisuudet,
jotka ovat luonnollisia jokaiselle suurehkolle kaupungille
--ylellisyyden, kevytmielisyyden ja korkeamman sivistyksen edut -- niin
tunnemme ruotsalaisen helposti tukholmalaisessa. Hän on hyväntahtoinen,
avomielinen, vieraanvarainen ja iloinen, kevytmielinen, liikkuva,
toimekas, monisanainen, utelias, hyvin itseensä tyytyväinen, vaikkei
aina asemansa mukaisesti, heikko kaikelle silmäänpistävälle, herkästi
ihastuva kauniiseen ja loistavaan, mutta harvoin sentään hyvää
ja jaloa hylkivä vaikkapa se esiintyisi vähemmän viehättävissäkin
muodoissa. Arvojenhimon ajat hän on jo onnellisesti läpäissyt, mutta sen
pieni tytär, kunnianimienhimo, on kaikkivaltaisen isoäitinsä
turhamaisuuden kera hiipinyt hänen muuten niin kauniiseen
seurustelusävyynsä. Muistatteko Uno von Trasenbergin »rouva
sairashuoneparseli-intendentskaa?»
Helppo olisi Cederberghin tavoin kirjottaa tukholmalaisesta varsin
hauskoja ja varsin paksuja kirjoja. Itse asiassa lienee hän aina Ottar
Trallingin ajoista saakka pysynyt enemmän kaltaisenaan kuin useimpien
muiden pääkaupunkien asukkaat. Kustaa kolmas kaipaisi Bellmaniaan --
nuorella Ruotsilla on Par Bricolensa ja kadotti äskettäin Wadmaninsa --
mutta iloisen kansanelämänsä tapaisi hän, tietysti asianmukaisilla
pukumuutoksilla, vielä nytkin toisinaan juhannusmarkkinoilla tai
Djurgårdenin ylistettyjen tammien alla. Yksinpä noilla ijäkkäillä,
muodottoman korkeilla taloilla varsinaisessa kaupungissa, noilla
ahtailla kaduilla ja vuosisatojen vanhoilla lehmuksilla ja tammilla on
erikoinen vanhoillinen leimansa, mikä kiinnittää monin paikoin mielen
tuohon vanhaan hyvään. Kellarit (ravintolat) hiekotettuine lattioineen
näyttävät enimmäkseen hyvin vanhanaikaisilta ja vanhan rodun
tukholmalainen istuutuu mieluimmin pahimmin kuluneen pöydän ääreen.
Yleensä muistuttavat Tukholman alemmat porvaripiirit paljon meidän
suomalaisten pikkukaupunkiemme, erittäinkin rannikkokaupunkien,
vastaavaa asukasryhmää. Kummassakaan maassa eivät nämä kansanluokat ole
mainittavasti edistyneet viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa,
mutta samalla kun he ovat laiminlyöneet omata aikansa sivistyksellisiä
edistyksiä, ovat he myöskin säilyneet samaisen ajan pöyhentelevältä
korskeudelta ja ylellisyydeltä. Itse asiassa lienee Tukholma vähemmän
kuin useimmat muut, yksinpä pienemmätkin pääkaupungit viehtynyt
ylellisyyden hempeään viettelijättäreen. Vaikka yhteiskunnan kerma
täällä, niinkuin muuallakin, kohoileksen kermavaahdoksi, niin paljoa
taajemmat alemmat kansankerrokset pysyvät kuitenkin uskollisina
entiselle hiljaiselle vaatimattomuudelleen, hyväntahtoisina ja
levollisina »niinkuin maito pytyssä», käyttääkseni erään suomalaisen
papin tunnettua lausetta. Sanotaan että Tukholman hyvinvointi on viime
vuosina tuntuvasti kärsinyt huonoista ulkomaisista kauppasuhteista ja
yleisesti valitetaan niistä melkoisista hopeamääristä, joita melkein
jokaisessa lähtevässä höyrylaivassa viedään maasta niin hyvin
valtion kuin yksityisten nimissä. Mutta liikenne on lisääntynyt
hämmästyttävällä tavalla nopean ja mukavan höyrylaivaliikkeen kautta
kaikkiin suuntiin.
Te kai kuuntelette epäluuloisesti, kun muukalainen puhuu tällälailla
Tukholmasta ainoastaan muutamia viikkoja kestäneen vierailun nojalla,
mutta vähemmin ihmettelette, jos tunnette ruotsalaisten avomielisen ja
auliin olemuksen, joka vaikuttaa että saamme hänestä selvän
niinsanoakseni yhdellä ainoalla silmäyksellä; siksipä laulaakin tuo
rakastettava Lind Vingåker laulussaan Vapunpäivänä Wärendissä yhtä
sattuvasti kuin kauniisti kansastaan:
»Se kansa, se on kelpo kansa pohjaltaan,
kun sitä lähenee, se vastaan kiirehtää,
ja silloinhan jo puolitiessä tavataan.»
Mutta, mademoiselle, Tukholmaa koskeva luku ei kai pääse milloinkaan
loppuunsa, ellen katkaise pakinaani kerta kaikkiaan. Mosebackenilla
avautuvasta näköalasta en tahdo nyt puhua, sehän on teillä edessänne,
kauniina vaihtelevana ja eloisana. Aurinko on jo aikoja sitte noussut
koillisesta Atlantinmeren sylistä ja sen säteet hehkuvat jo kuumina
Ritariholman kirkon rautahuipussa ja kultaisessa ristissä. Suvainnette
että saatan teitä Strömparterrenin vilpoiseen varjoon ja pyydän saada
sillaikaa, kun nautitte hiukan jäätelöä, täydentää hajanaisilla
yksityiskuvilla sitä entistä vähää, mitä minulla on ollut onni teille
kertoa tuosta tuhansia kertoja ennemmin ja tuhansia kertoja paremmin
kuvatusta ja ylistetystä Mälarin kaupungista.