näyttivät myötäänsä myhäilevän, ei niin, että tuon hymyn olisi
oikeastaan nähnyt, mutta niin, ett'ei saattanut kääntää silmiänsä
niistä: niin onnellinen oli niissä ilme.
Kaija oli käynyt solakammaksi ja hiukan kalpeammaksi entistänsä,
mutta ilosta hän vaan loisti, istuen kumarruksissaan lukemassa
korehtuuria, jonka setä Frans oli hänelle hankkinut. Sillä työllä
hän suunnilleen ansaitsi ne viisisataa kruunua, mitkä hän vuosittain
vielä elannokseen tarvitsi.
Entä Helle? Hellellä oli olo kenties parhain kaikista. Hän oli
ruvennut astua lylleröimään pienillä, lyhyillä, paksuilla jaloillaan,
ja sitä tehdessään hän näytti arvelevan, että koko maailma on hänen
omansa. "Tsaariksi" häntä setä Frans sanoi, kun poikanen pysähtyi
äitinsä viereen ja, katse kuin millä mahtavalla hallitsijalla,
komensi: "Helle tylliin." Mutta kun syliin oli päästy, muuttui
kasvoissakin ilme, silmät kävivät veitikkamaisiksi ja lempeiksi, ja
hän painoi päänsä äidin rintaa vasten ja huokasi niin sanomattoman
onnellisena.
Musta, kihara tukka laski hiukan otsalle, niinkuin Frans sedälläkin,
ja silmissä oli sama vaihteleva väri kuin hänelläkin, mutta suu ja
leuka muodostuivat yhä enemmän äidin mukaan. Ainoa, minkä poikanen
näkyi perineen Pietari Damilta, oli tämän lujarakenteinen, tanakka,
pieni ruumis ja tavattoman siromuotoiset korvat.
Pietari Dam näkyi unohtaneen, että lasta on olemassakaan.
Sinä päivänä, jolloin Kaija lapsi sylissään oli hiljalleen astunut
portaita alas, uuteen asuntoon lähtiessänsä, oli Pietari Dam seisonut
ovessa ja katsonut heidän jälkeensä vesissä silmin, sydämessä se
tunto, että noitten kahden mukana lähtee pois parhain, mitä hänellä
on ollut. Moniahta tunti sen perästä ei hänen kasvoissaan ollut
pienintäkään surun jälkeä. Viikon päivät sen jälkeen hän tuli
kuulemaan, kuinka Helle jaksaa. Hänen lähtiessään Kaija saattoi hänet
ovelle ja pyysi häntä tulemaan niin usein kuin vaan haluaa lasta
nähdä.
Mutta sen koommin ei Kaija ollut häntä nähnyt. Hän kuuli Pietari
Damin hakeneen kuninkaalta lupaa naimisiin ennen eroajan päättymistä
ja toivoi vilpittömästi, että hänen hakemuksensa onnistuisi.
Ylimalkain ajatteli Kaija häntä kuten ventovierasta konsanaankin.
Sanattoman suostumuksen mukaan vietti setä Frans kaikki illat hänen
luonaan. Hän tuli jo aikaisin iltapäivällä. Silloin he aina lukivat
yhdessä tai läksivät kävelemään.
Ja Helle se istui kokonaan kiintyneenä mieluisimpaan leikkiinsä:
rakenteli taloja, jotka aina romahtivat kokoon, kun hän suurella
vaivalla oli saanut ne pystyyn, tai väänsi vettä pumpusta, joka ei
milloinkaan tyhjentynyt. Kuultuaan setä Fransin askeleita eteisestä,
hän nousi heti ja läksi tallustamaan ovea kohti. Ei ollut maailmassa
mitään niin autuaan onnellista kuin istua Frans sedän hartioilla ja
tuivertaa häntä tukasta tai köröttää kirkkoon hänen polvellaan, sedän
vihellellessä niin kovin hauskasti.
-- Keijo jotain Hellelle! -- tuli sitten aina, ja setä Frans se
ei milloinkaan väsynyt kertomasta. Hän tuhlasi pojalle kaikki ne
hyväilyt, mitä ei uskaltanut Kaijalle antaa. Ja Kaija hymyili, tuota
nähdessään. Setä Frans ei puhunut milloinkaan rakkaudestansa, mutta
tuhansin eri tavoin hän osasi osoittaa Kaijalle hellyyttä ja saada
hänet huomaamaan sen.
Kerran hän toi tullessaan suuren kiikkuhevosen.
-- Se on Hellelle, -- sanoi hän, vastaten Kaijan kysyvään silmäykseen.
Toisen kerran tuotiin amppeli eteiseen.
-- Minä huomasin, -- niin kuului puolusteleiva selitys, -- minä
huomasin sinun välisti satuttavan itseäsi nurkkakaappiin pimeässä.
Ja kerran taas hän toi mukanaan nahalla vuoratun kapan.
-- Älä nyt toru minua, mutta minä pelkään, että sinua palelee tuossa
vanhassa kapassa, -- niin hän virkkoi ja muitta mutkitta ripusti sen
Kaijan hartioille.
Setä Frans ajattelee häntä alati -- tuo tieto teki Kaijan
sanomattoman onnelliseksi... ja kun he sitten kolmisin piehtaroivat
lattialla, yhtä innokkaasti kisaan kiintyneinä, silloin -- niin
Kaijasta tuntui -- ei puutu kuin yksi seikka hänen täydellisestä
onnestaan.
* * * * *
Säännöllisesti he joka sunnuntai läksivät yhdessä Oringeen. Toinen
heistä oli olevinaan prinssin adjutantti, toinen prinsessan
hovineitsyt, ja kummallakin oli erittäin rauhoittava vaikutus
sairaasen. Jos he kerrankin jäivät tulematta, kävi hän heti
levottomaksi ja rajuksi. Senpä tähden he kävivätkin siellä
säännöllisesti.
Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan saata suorittaa velkaansa
niiltä monilta vuosilta, jolloin äitiä oli pidetty poissa hänen
tajunnastaan, jolloin äiti oli ollut kuin kuollut häneltä. Eikä hän
mielestänsä milloinkaan voi maksaa sitä velkaa, jota isä kasvattaa
yhä suuremmaksi päivästä päivään. Häntä painoi tuo ajatus: kuinka hän
saisi korvatuksi kaiken sen, mitä isä niin monen vuoden kuluessa oli
laiminlyönyt?
Setä Frans huomasi, kuinka tuo tunto on vähällä muodostua
sairaaloiseksi hänessä. Siksipä hän kerran virkkoi tyyneesen tapaansa:
-- Jos minä kerran _hänen_ mielestään kelpaan prinssin sijaiseksi,
niin saattaisit sinäkin hyväksyä minut.
Ja silloin hävetti Kaijaa.
-- Sinä olet vaan liian hyvä, -- vastasi hän, punastuen hiukan,
nähdessään sedän nauravan. Mutta siitä pitäin hän pääsi noilta
ajatuksilta rauhaan.
Ensimmäisenä kesänä, minkä hän vietti yksin poikansa kanssa, he
asuivat loma-ajankin kaupungissa, mutta seuraavana, kun poika oli
kaksi vuotta vanha, ehdotti setä Frans, että oltaisiin maalla
heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Hellen tekee hyvää
piehtaroida ulko-ilmassa.
Kaija innostui ehdotukseen.
-- Mutta minnekä mentäis? -- kysyi hän.
-- Minä ehdottaisin Rödvigiä. Merikylvyt ovat siellä erinomaisia ja
Höistrupin lehto jotain hurmaavaa.
-- Mennään vaan Rödvigiin! -- huudahti Kaija loistavin silmin. --
Helei, Helle! Nyt sinun tulee lysti olla! Saat rakentaa taloja
hiekassa ja kuulla leivosen lauluja!
Ja vallattomasti hän läksi hyppimään poikanen sylissä, ja poika
piteli häntä päästä ja huitoi jaloillaan minkä ennätti.
Ilosilmin heitä katseli setä Frans.
-- Kuinka siellä tulee olemaan ihanaa! -- virkkoi hän.
Yhdessä sitä mennään -- se oli heidän kumpaisenkin mielestä ihan
itsestäinen asia.
Mutta oli toisia, jotka eivät yhtä vapamielisesti asioita harkinneet,
ja Kaija kohtasi seuraavina päivinä useinkin hyväntahtoisia tuttavia,
jotka pysäyttivät hänet kadulla, tiedustaen:
-- Onko siinä todellakin perää, että sinä muutat maalle setäsi kanssa?
Kaija punastui vihasta noitten häjyjen viittausten vuoksi, mitä
sanojen takana piili, ja vastasi reippaasti:
-- On. Miks'en muuttaisi?
-- Miksikö! -- kuului kuorossa yrmeästi. -- Kaija kulta! Tiedäthän
sinä, millainen maailma on. Teistä on tänä talvena paljokin ollut
puhetta, hän kun niin usein käy sinun luonasi, ja kun te nyt päälle
päätteeksi muutatte maallekin yhdessä, niin arvaathan sen, mitä
ihmiset sanovat.
Kaijan hyppysiä kutkutti. Hänen teki mieli paiskata puhujalle pari
lämpöistä korvapuustia, yhtä lujaa kuin vilpitöntäkin, mutta hän
hillitsi itsensä. Hän keikautti vain niskaansa, niinkuin hänen
tapansa oli, suutuksissaan ollessansa, ja vastasi ylpeästi:
-- Min'en välitä rahtuakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Minulla ei
ole mitään salassa pidettävää, ei minulla, eikä hänelläkään.
Eräälle kovin tungettelevalle vanhalle ystävälleen hän kumminkin
polkaisi jalkaansa katukäytävään ja huudahti:
-- Mutta onko sitten ihmisten tässä kaupungissa ratki mahdoton
käsittää puhtaita välejä?
Mutta kun muistutuksia alkoi kuulua yhä tiheämpään, ja pistopuheita
tuli jok'ikinen päivä, niin alkoi tuo vähitellen kirvellä mieltä.
Kaija oli arka maineestaan, niinkuin jokainen puhdas nainen on, ja
häntä katkeroitti se ajatus, että joku sen tahraisi. Katkerinta
kaikesta oli hänelle se tieto, että heidän yksityis-elämänsä, heidän
hienotunteiset, kauniit välinsä, jotka ainoastaan he kumpikin
tunsivat, ovat joutuneet uteliaitten sormien hypisteltäviksi ja
lyhyelle kurottujen aivojen typerän arvostelun alaisiksi.
Niin usein kuin hän sanoikaan itseksensä: min'en ole kellekään
ihmiselle velkapää tekemään tiliä meidän väleistämme, ei siihen
tule kenenkään muun kuin hänen ja minun, niin aina häntä kumminkin
tuskoitti se ajatus, että uteliaat silmät heitä vartioivat. Hän
rupesi jo ajattelemaan, että kenties olisi oikeinta, jos he asuisivat
maalla niin kaukana toisistaan kuin suinkin mahdollista, mutta
toiselta puolen hän tunsi itsessään jotain, mikä kapinoitsee sitä
vastaan, että hän välinpitämättömille ihmisille kantaisi moisen
uhrin. Hänkö, joka ahnasteli jok'ainoata sekuntia, minkä he yhdessä
viettivät! Hänkö, joka laski koko elämänsä niitten hetkien mukaan,
jolloin hän näki setä Fransin!
Hän ei voinut eikä tahtonut sellaista uhria kantaa. -- Entinen pelko
heräsi hänessä jälleen: Hänhän saattaa äkkiä kuolla! Ja kuinka
hän sitten katuisi jok'ainoata minuttia, mikä olisi jäänyt tasan
panematta hänen kanssaan! Hän makasi valveilla vuoteessansa yöllä,
ja ajatukset ne hyörivät ja pyörivät hänen päässään. Mutta kun setä
Frans tuli, ei Kaija koskaan saattanut ottaa tuota seikkaa puheeksi:
häntä ikäänkuin hävetti.
Ihmisten puheet! Mitä setä Frans niistä!... Tuo niin sanottu yleinen
mielipide, -- mitä hän siitä välittää! Hän kulkee omaa tietänsä, nyt,
niinkuin aina, ja Kaija tiesi, kuinka suunnattomasti hän halveksii
muotoja!... Mutta taistelu oli sittenkin jättänyt jälkiä Kaijaan.
Hän kävi kalpeaksi ja harvapuheiseksi, ja matka-arkkunsa ääressä
puuhaillessaan hän tunsi, että lähdön ilo oli poissa.
Hän oli kuin ainakin se, joka kernaasti tahtoisi olla iloinen, mutta
ei voi.
Setä Frans tarkasteli häntä, ja Kaija oli vakuutettu siitä, että setä
tietää hänen ajatuksensa, vaikk'ei mitään virka. Näytti siltä kuin
setä tahtoisi, että hän taistelisi taistelunsa loppuun yksinään.
Oli lähtöpäivän aatto. Setä Frans istui arkihuoneessa, leikkien
Hellen kanssa. Kaija kulki edestakaisin huoneessa, pannen
tavaroita arkkuun, joka oli puolillaan tuolla ovella. Äkkiä hän
kumartui syvälle arkkuun, peittääkseen punastumistaan, ja sanoi
välinpitämättömästi:
-- Meille kolmelleko sinä tilasit huoneet siellä hotellissa?
-- En, -- vastasi toinen lyhyesti; -- Hellelle vaan ja sinulle.
-- Missäs sinä sitten asut? Kaija kääntyi äkkiä häneen.
-- Enpä oikein tiedä... _Jos_ minä tulen mukaan, niin saanen minä
asunnon jossain kalamökissä rannalla.
-- _Jos_ tulet mukaan! -- huudahti Kaija hätäyneenä.
-- Niin, -- vastasi setä Frans, -- sillä minä tulen mukaan ainoastaan
siinä tapauksessa, että saamme olla koko päivät yhdessä, ymmärrätkö:
ei muutamia, niukalti mitattuja hetkiä, vaan koko päivät! Minä en
tule, jos aiot uhrata minut sovinnaisuuden alttarille, ja sitähän
sinä olet näinä päivinä yhtämittaa mielessäsi hautonut.
Kaija oli käynyt hehkuvan punaiseksi; silmät olivat täynnä kyyneleitä.
-- Setä Frans! -- sanoi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, --
älä ole pahoillasi minuun.
Setä Frans astui hänen luokseen, taluttaen Helleä kädestä. Poikanen
ojensi toisen kätensä äitiä kohti, joka heti otti sen omaansa.
-- Katsos! -- puhui setä, luoden häneen syvän katseen, -- niin
kauan kuin me kaksi saatamme katsoa vapaasti toisiamme silmiin,
_tämä_ käsi omassamme, niin kauan emme ole kellekään tiliä velkaa...
Ylipäänsäkään emme ole mistään tilin-alaisia kellekään, -- lisäsi
hän lujalla äänellä, -- paitsi pojalle tässä. Ja hänen edessänsä me
kerran seisomme puhtaina. Hänen ei tarvitse milloinkaan hävetä meitä.
Kaija oli päästänyt irti poikasen käden ja kietonut käsivartensa
Frans sedän kaulaan.
-- Setä Frans! -- sanoi hän silmät vesissä ja leikillään puistaen
häntä takin kauluksesta, -- sen minä sanon, että minne ikinä sinä
lähtenetkään, vaikka maailman ääreen, niin me tulemme Hellen kanssa
perässä... et sinä meistä enää pääse... minä taas en aio kätkeä
sinulta ainoatakaan silmänräpäystä päivästäni.
-- Et ainoatakaan silmänräpäystä! Lupaatko sen? -- kysyi setä Frans
loistavin silmin.
-- Lupaan.
Rakkautta säteili Kaijan koko olento... Frans sedästä tuntui, että
hänen täytyy sulkea syliinsä tuo nuori vaimo ja hellittämättä pitää
häntä niin kauan, kunnes on saanut hänet kokonaan omakseen... Mutta
hän kääntyi äkisti ympärinsä, sieppasi pojan olalleen ja läksi
juoksentelemaan hänen kanssaan ympäri huonetta.
-- Itä, veelä; itä, veelä! -- huudahteli Helle, ponnistaen pieniä,
lyhyitä jalkojaan hänen rintaansa vasten.
Hän oli kuullut äidin sanovan "setä Frans", nyt hän koetti sanoa
samaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin "itä". Ja tämä ainoa sana --
lausuttuna kaikella sillä iloisella ja ylpeällä mielihyvällä, minkä
lapsi tuntee, ensimmäisiä sanoja soperrellessaan, -- tämä sana oli
Hellen ensimmäinen pikku lahja setä Fransille.
* * * * *
Joka kerta kuin Kaija myöhemmin elämässään näitä päiviä muisteli,
joka kerta hän tunsi sydämensä lyövän samanlaisia hurmaavan ilon
lyöntejä kuin silloinkin... riemullisia lyöntejä nuoren onnen...
voimallisia, rohkeita lyöntejä suuren onnen...
Rakas oli hänelle siitä pitäin aina Rödvigin merenranta ja Höistrupin
lehto. Siellä, missä metsäruusut kietoutuivat yhteen kaprifoliain
kanssa, ikäänkuin sulkeaksensa tietä satujen linnaan, siellä heidän
onnensa kasvoi nuorta, vahvaa kasvuansa, siellä heidän aate-elämänsä
saavutti satoisimman kehityksensä, ja siellä he ensi kertaa rupesivat
haastelemaan kodista, minkä he laittavat, tekemään pohjapiirroksia,
sommittelemaan suunnitelmia.
-- Aatteles! Ei ole kuin puolitoista vuotta jäljellä! -- virkkoivat
he välisti toisilleen, ja niin he noista puolestatoista vuodesta
haastelivat kuin olisi se yksi viikko vain.
Tuntikausin he välisti istuivat meren rannalla, aaltojen loisketta
kuunnellen ja hiljaa haastellen, sill'aikaa kuin Helle kaiveli
hiekassa ja tuon tuostakin keskeytti heidät kirkkaalla, lyhyellä
naurullaan. Väliin he viskelivät voileipiä, vuoroin kiusottelivat
kaloja ja olivat kokonaan vaipuneet jokapäiväisen elämän pikku
iloihin ja suruihin... mutta aina kuin he saapuivat Höistrupin lehdon
laitaan, silloin ikäänkuin lumous heidät valtasi. Pysähtyen he
silloin katsahtivat toisiinsa ja kysäisivät:
-- Eikö sinusta tunnu, niinkuin astuttaisi yhdessä satujen maahan...?
Eikä kumpikaan aatellut, että satujen maana on heidän rakkautensa,
joka lankojansa kehräilee joka päivä pitkin vuotta, ja pujottelee
niitä ruusujen ja kaprifoliain välitse yhä vain lumotun linnan
suuntaan, yhä vain kohti luvattua maata, joka näinä aikoina tuntui
olevan heitä lähempänä kuin se lehto, johon he astuvat, lähempänä
kuin ilma, jota he hengittävät, lähempänä kuin sammal, jota heidän
jalkansa polkee!
Armas, armas Höistrupin lehto! Nuo sinun polkusi kummalliset, niin
kapeat, että niitä tuskin näkee, ja niin loitos kierteleväiset,
ett'ei luulisi niitten milloinkaan päättyvän... nuo metsäkyyhkysi,
jotka myötäänsä kuhertelevat, nuo satakielesi, jotka laulavat vielä
kauan Juhannuksen jälkeenkin... nuo sinun lähteesi, jotka äkkiä
silmänsä aukaisevat... ja sinun tuoksusi, tuo reheväin keltaisten
kaprifoliain hurmaava tuoksu -- eihän kummakaan, jos sinä sielun
tenhoat! Ei kummakaan, jos ne kaksi, jotka sun helmassasi elivät
elämänsä kirkkaimmat päivät, eivät enää milloinkaan voineet sua
unhottaa! Heidän rakkautensa kirkastui ja kävi sopusointuun, niinkuin
latvain värivaihtelut vehmaisessa viidakossa. Tuntui kuin se olisi
uinut veden pintaa yhdessä kera aamuisen auteren...
Helle poika päivettyi ja voimistui ulko-ilmassa, koko hänen pikku
olentonsa uhkui terveyttä, ja ilosta hän hyppi, astuessaan heidän
keskellänsä, kädestä kumpaakin pitäen. Hän sai heidät nauramaan
äkillisillä mielijohteillaan ja uutterilla yrityksillään saada sanat
lausutuiksi hyvin ymmärtäväisesti.
Heidän astuessaan kylän läpi, poika välissään, oli heidän
yhdennäköisyytensä niin silmiinpistävä, ett'ei kukaan epäillyt
heidän sukulaisuuttaan, ja samalla oli tuon ryhmän ympärillä
niin sopusointuinen onnellisuuden asu, että se vuodatti
lämpöänsä kaikkialle ympärillään ja ikäänkuin heiasteli kaikkien
vastaantulijaan kasvoista.
"Onnelliseksi perhekunnaksi" heitä kylänväki sanoi, sydämessä välitön
tunto siitä, että kun heidät kohtasi, niin tuntui kuin olisi kuullut
kauniin sadun.
Ja onnellinen perhekunta se otti jokaisen eletyn päivän uutena ilona.
Ei he tienneet, minnekä päivät ja viikot joutuvat... he tiesivät
vain, kun maalta oli lähdettävä, että elämä oli ollut satumaisen
ihanaa.
Ei kumpainenkaan löytänyt sanoja, lausuakseen julki niin runsasta
onnea, mutta salamoina heidän ajatuksensa sävähtelivät toisesta
toiseen... ja vuoroin setä Frans vihelteli, vuoroin Kaija lauleli, ja
aina piti poikanen riemuisata iloa heidän keskellänsä.
Mutta joka ilta, kun he kahden astuivat alas merenrantaan, istahti
Kaija korkealle kivelle veden ääreen, kädet ristissä polvien
ympärillä, ja lauloi syvällä, lämpimällä äänellään loitos maasta,
kauas, kauas tuonne ulos ulapoille.
Setä Frans oli pitkällään hiekassa kiven juurella, katsellen häntä,
ja silloin hänen silmissään värit vaihtelivat kuin meren pinnalla
tuolla.
-- Laula vielä! -- pyysi hän, toisen tauottua.
Ja Kaija lauloi hänen nuoruutensa laulun:
Oma vuokkonen,
Sulosilmäinen!
Sä kultainen kude
Ja hienoinen!
Kun illalla metsästä karkelon kuulen,
Sulla hattun' ja rintan' ma kaunistan.
Pian luonani nään minä armahan',
Hänet nään, punahuulen.
Armas! Vuokkoja ilmaan sä heitit...
Armas! Vuokkoihin poskesi peitit...
Poskesi pehmeän, sulkkuisen,
Kuni vuokon vaippa, niin vienoisen.
Oma vuokkonen,
Sulosilmäinen!
Kun taivuin ja poimin
Sinut, armahain,
Niin juurellas vain
Heti hurme hulvahti rinnastain...!
Laulun jälkeen Kaija istui tuokion aikaa yhdessä kohden, katsellen
kauas, huulet vielä puoleksi avoinna, ja setä Frans tarkasteli noita
lausevia piirteitä hänen suunsa ympärillä ja sulki sitten silmänsä.
-- Laula vielä! -- virkkoi hän. -- Laula siitä, kuinka riemullista on
elää ja kuinka iloista kuolla.
Mutta Kaija ei laulanut.
-- En ymmärrä sinua, -- sanoi hän. -- Kaikki muut puhuvat
kuolemankammosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemanpelvosta... sinä
vaan puhut kuoleman ilosta.
-- Iloa se onkin, niin minä luulen, -- vastasi setä Frans. --
Et liene milloinkaan nähnyt toukankotelon puhkeavan ja perhosen
lentävän ulos, mutta minä olen, olen monta kertaa. Saatan tuntikausia
katsella toukkaa, joka muuttumistansa odottelee, henkeäni pidättäen
minä varron, millä hetkellä ihme tapahtuu. Ja silloin minä
omassa itsessäni tajuan, mitä vapaudenriemua toukka tunteekaan,
huomatessaan, että sillä on siivet. Mitä perhonen kuolleesta,
toukasta välittää! Sillä on siivet... se lentää kohti aurinkoa...
ei se ajattele enää sitä, mikä nyt on pelkkää tomua vaan! Mutta
ihmiset eivät pääse ajattelemasta tyhjää verhoa; se se on, joka
kuolemankammon synnyttää. Ja sittenkin se on vain toukka, joka
perhoseksi muuttuu! Mitäpäs tapahtuu ihmisen kuoltua? Ei muuta kuin
että sielu saa siivet... Luulisihan siinä olevan ilon syytä!
Kaija huokasi syvään.
-- Niin, niin! -- virkkoi hän. -- Niin se minustakin tuntuu, kun sinä
tuolla tavalla puhut. Mutta kun _katson_ kuolemaa, silloin se on
kauhistus, yksi ainoa suuri kauhistus!
Setä Frans ei vastannut; hän näkyi vaipuneen mietteisin.
-- Tekisi mieleni lukea sinulle, mitä Kierkegaard sanoo kuolemasta,
-- virkkoi hän sitten.
-- Min'en ole milloinkaan ymmärtänyt henkiheimolaisuutta hänen ja
sinun välilläsi, -- vastasi Kaija. -- Elämä oli hänelle pelkkää
surua, mutta sinä, sinä puhut kuolemanilosta!... Hänen luontonsa oli
yhtä rikkirevitty kuin sinun on sopusuhtainen.
Toinen vaikeni hetkisen, ja vähäinen hymy elähti hänen suupielissään.
-- Minä tunnen hänen paradoksinsa, -- sanoi hän, mutta sittenkin
hän on kuin jättiläistammi kitukasvuisten puitten keskellä.
Kokonainen miespolvi ei saa koskaan kylliksensä ammennetuksi hänen
suunnattomasta rikkaudestaan... se ei kohoa koskaan niin korkealle,
että pääsisi ulkopuolelle hänen personallisuusvaatimuksiansa. Hän oli
kristillisyysvaatimuksillansa vähällä maahan kukistaa sekä itsensä
että muut, mutta min'en voi sille mitään, että, jos minun tulisi
valita itselleni pappi, niin hänet minä aina valitsisin. Tuntuu,
niinkuin ei olisi sijaa muille ensinkään...
15.
Ja päiviä tuli,
Hädän päiviä, niin...
Ilot tuskihin vaihtui
Ja murheisiin,
Mut kaikki, kaikki
Ne _kestettiin_.
Sen päivän aamuna, jolloin heidän oli määrä lähteä Rödvigistä,
tuli Oringen ylilääkäriltä sana: rouva Halling on saanut ankaran
hermokuumeen, jonka vuoksi ylilääkäri pyytää heitä tulemaan niin pian
kuin mahdollista; sairaalla ei liene enää montakaan päivää jäljellä.
He lähtivät samana aamuna ja ottivat Hellen mukaansa.
Kaija ei puhunut koko matkalla mitään. Frans sedän täytyi siis pitää
Helleä hyvillä mielin. Ja hänen polvillaan nyt poikanen keikkui,
matkien junan vihellyksiä ja heitellen sormisuukkosia jokaiselle
uudelle vieraalle vaunussa. Ja hänen syliinsä poikanen nukkui,
kätöset ristissä ja musta kiharapää "itän" rintaa vasten.
Sairastaloon tultuansa, he jättivät pojan hoitajattaren huostaan ja
läksivät yhdessä sairaan huonetta kohti.
Kaija pysähtyi ovella ja veti syvään henkeä.
-- Minä pelkään, -- virkkoi hän, -- minä pelkään kuolemaa.
Setä Frans otti häntä kädestä sillä omituisella, varmalla tavalla,
joka aina rauhoitti Kaijaa.
-- Ja minä olen iloinen, kun saan näyttää sinulle, kuinka kaunista se
on, -- sanoi setä.
Heidän astuttuaan sisään, käänsi sairas heti kasvonsa heidän
puoleensa.
-- Minkä sanan tuot prinssiltä? -- kysyi hän, kiinnittäen kuumeiset
silmänsä setä Fransiin.
Tämä istahti tyynesti tuolille vuoteen ääreen.
-- Tällaisen, -- virkkoi hän, -- tällaisen tuon sanan: nyt saat
lähteä matkalle, milloin vaan tahdot; vankihuoneen ovet ovat auki nyt.
Sairaan silmät loistivat. Hän pyyhkäisi tuuhean, mustan tukkansa
otsaltaan ja kohottihe kyynäspäilleen.
-- Hyvä oli, ettäs tulit, -- puheli sairas. -- Sinä ymmärrät aina,
mitä minä tarkoitan. Jotain on olemassa tuolla takana... aivan
toisenlainen elämä kuin tämä. Sano, millaista se on.
Frans setä kumartui ja pani suunsa lähelle hänen korvaansa.
-- En tiedä, millaista se on, -- vastasi hän; -- enhän ole itse sitä
nähnyt. Mutta aatellessani sitä, olen kuulevinani kahletten kirpoavan.
-- Niin se onkin, -- sanoi sairas. -- Minä tunnen tuon äänen. Aina
minusta, täällä astuessani, tuntui kuin kuuluisi kahletten kalinaa.
Voi, tiedäs, se oli niin kauheata! -- Sairasta puistatti. -- Minä
astuin astumistani, päästäkseni sitä kuulemasta, mutta yhä vaan
kahleet kalisivat... Ja nyt ne kirpoavat, sanot sinä! Mikä onni, mikä
sanomaton onni!
Setä Frans katseli noita kasvoja, joihin kuolema oli jo leimansa
lyönyt.
-- Niin, sanoi hän lämpimästi. -- Nyt me saamme nähdä sinut iloisena.
Kaija oli polvillaan vuoteen vieressä, painaen päätänsä syvälle
tyynyihin.
-- Äiti parka! -- huokasi hän vain. -- Armas äiti parka! Sairas
kohotti päätänsä ja kuunteli. Jotain tuossa äänessä oli, mikä herätti
hänet, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä.
Hän laski väsyneen kätensä Kaijan päälle ja sanoi, katsahtaen setä
Fransiin:
-- Ole hyvä hänelle; hän on sen pienen tytön näköinen, joka minulla
kerran oli.
Kaija purskahti itkemään... Hän itki kauan, kädet silmillään...
Sairas kävi levottomaksi.
-- En osaa sinua lohduttaa, -- virkkoi hän; -- ei minulla ole enää
mitään lohdutusta.
Silloin laski setä lujan kätensä Kaijan olalle.
-- Rohkaise mielesi, -- sanoi hän, -- ja anna hänen kuolla iloisena.
Kaija nousi heti. Häveten hän pyyhkäisi silmänsä ja istahti tuolille
vuoteen ääreen. Setä Frans istui toiselle puolen, ja kuolinvuoteen
yli he ottivat toisiansa kädestä. Ja niin he hiljaa odottelivat
olotilan muuttumista. Joka kerta kuin Kaija yritti kääntämään
päätänsä toisaanne, kuiskasi setä Frans:
-- Ei; _katso_ sinä häntä. Sinun pitää nähdä hänen kasvonsa, kun
kahleet kirpoavat.
Vastahakoisesti toinen totteli, mutta säpsähti kohta, kuultuaan
kurauksen sairaan kurkussa.
-- Ei! -- virkkoi Kaija. -- Tuo on kauheata. Minä en tahdo nähdä sitä.
-- Pelkurimaista on kartella sitä, -- sanoi setä, katseellaan
pakottaen hänet kääntymään jälleen sairaan puoleen. -- Ellet kuolemaa
lujasti silmiin katso, et pelvostasi ikinä pääse.
Ja Kaija rupesi tarkastamaan sairaan kasvoja, hän seurasi
sävähteleväin silmäin vaihtelevaa ilmettä, hän katseli, kuinka
kädet velttoina tavottelevat peitettä, ja hän oli tuntevinaan
omalla otsallaan kylmää hikeä, nähdessään sen tipahtelevan alas
sairaan kalpeilta poskilta... Mutta tuokion kuluttua hän näki
muutakin kuin kauhistusta. Hän näki vangitun sielun, joka noitten
samenevain silmäin takaa katselee ulos täynnä vapauden toivoa. Hän
näki hengen laulaen raivaavan itselleen tietä kautta maallisen
majan. Ja vähitellen hän alkoi tuntea samaa kuin setä Franskin oli
tuntenut, katsellessaan toukankoteloa ja odotellessaan vain sitä
silmänräpäystä, jolloin perhonen lentää ulos. Verkalleen alkoi
hänessä häämöittää, mitä juhlaa, mitä ponnetonta riemua mahtaa
tunteakaan se sielu, joka äkkiä huomaa saaneensa siivet.
Hän alkoi ymmärtää, että tämä se lähinnä syntymistä on suurin hetki
ihmisen elämässä: ensimmäinen on se, jolloin sielu astuu kynnyksen
yli tähän maan sitomaan olemukseensa, toinen se, jolloin kahleet
kirpoavat...!
Sairas loikoi silmät selko seljällään.
-- Ei! -- virkkoi hän äkkiä rukoilevalla äänellä. -- Älä polje sitä!
Se on vaan pikkuinen käärme... mutta sillä on sielu silläkin.
Setä Frans myhähti.
-- Merkillistä, -- puhui hän. -- Aattelin juuri, kuinka iloinen hän
on aina ollut. Aattelin näin: kun hän tulee Jumalan tuomio-istuimen
eteen, ja häneltä kysytään: "Mitä olet tehnyt?" niin hän vastaa: "En
ole yhtään elävää milloinkaan polkenut..." Kuinkahan moni meistä voi
vastata samalla tapaa?
Kaija katseli häneen ja näki kyyneleitä kimaltelemassa hänen
silmäripsissään.
-- Kyllä, -- sanoi hän, -- kyllä sinä voit. Ei kukaan ole niin hyvä
ja hienotuntoinen kuin sinä. Luulenpa äidin kaikkina näinä viime
vuosina tunteneen, kuinka sinun mukanasi tuli sopusointuisuutta hänen
kurjaan, raastettuun olemukseensa. Siinä syy, miksikä sinulla oli
niin suuri valta hänen ylitsensä.
-- Ei, ei! -- huudahti sairas äkkiä, kohottautuen... -- _Minun_
prinssini ei tekisi niin. Minun prinssini olisi hänen näköisensä,
joka istuu tuossa... hänen silmänsä olisivat niin terävät, hänen
kätensä niin pehmoiset... hänen mielensä niin uskollinen... hän ei
koskaan karttaisi uhria. Yhdessä kohdin, yhdessä ainoassa vain hän
olisi naisen kaltainen: hän osaisi uhrata kaikki sen edestä, jota
hän rakastaa. Mutta hän, jota minä ajattelen, -- sairas nauroi kauan
ja katkerasti -- hän polki minua joka päivä, minkä elin... hänen
oli mieluista nähdä, kuinka kipeätä se tekee... Ja hänen kätensä --
sairasta puistatti -- hänen kätensä olivat niin suuret ja niin kovat.
Setä Frans kallistui eteenpäin ja pani kätensä hänen polttavalle
otsalleen. Sairas käänsi tuijottelevan katseensa häneen.
-- Älä virka tätä kellekään, -- kuiskasi sairas. -- Jos mitä olen
sanonut, älä siitä muille puhu. Kaikki naiset, jotka syvimmin
surevat, ne yksin surevat... Me emme uskalla puhua sitä eläessämme...
me emme uskalla kuiskata sitä kuollessamme... meidän maallisen
elämämme suurin ja raskain arvoitus menee meidän mukanamme haudan
poveen...
Käsi hapuili levotonna pitkin pielusta. Setä Frans otti sen omaansa
ja piteli sitä paikoillaan.
-- Oikeassa olet, -- puhui hän sairaalle, -- yksin teidän _pitääkin_
olla.
Ja hänen syvän, tyynen äänensä vaikutuksesta sairas sulki silmänsä
ja rauhoittui, mutta puolen tunnin kuluttua hän jälleen kavahti
koholleen.
-- Näetkös! -- lausui hän, katsoen eteensä loistavin silmin. -- Ovet
ovat auki! Päästäkää minut ulos! Minä tahdon lentää!... mutta --
virkkoi hän taas valitellen -- ei siitä tule mitään... eihän minulla
ole siipiä...
-- Ole rauhassa, -- virkkoi setä Frans, -- pian huomaat, kuinka
siivet kasvavat.
Sairas makasi liikahtamatta. Hänen kasvonsa olivat yhtenä ainoana
suurena odotuksen hymynä.
-- Katso, kuinka kaunista tuo on! -- virkkoi setä Frans. Hän otti
Kaijaa kädestä ja veti hänet lähemmäs sairasta. Kaija oli kätkenyt
kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin peljäten katsella kuolemaa kasvoihin,
mutta nyt hän äkkiä nosti päänsä ja kiinnitti katseensa samaan
suuntaan kuin setäkin.
Mutta kuoleva ei nähnyt häntä enää... hänen silmänsä sammui
kaukaisen, loistavan valon lämpöön, ja ilme oli niissä kuin
elinkautisen vangin, joka äkkiä pääsee vapaaksi.
-- Siivet... -- kuiskaili hän vaan --... siivet!...
-- Nyt hän _sai_ ne, -- lausui setä Frans ja levitti hiljalleen
hurstin hänen kasvojensa yli.
-- Salli minun nähdä häntä vielä kerta, -- pyysi Kaija ja nyyhkien
suuteli noita kylmiä käsiä, jotka hetki sitten olivat tavoitelleet
hänen käsiänsä. Mutta setä Frans otti häntä kädestä ja vei hänet
viereiseen huoneesen.
-- Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista.
Väristen painautui Kaija häneen kiinni.
-- Kuolema on sittenkin kauheata! -- virkkoi hän.
-- Ja kirvoitusta, -- liitti setä Frans. -- Aatteles, mikä karvoitus
sellaiselle sielulle kuin hänen!
-- Mutta se erottaa... se panee tuhansia peninkulmia meidän
välillemme! -- sanoi Kaija, katsahtaen hänen olkansa ylitse vainajan
vuoteesen päin.
-- Ei minusta lainkaan, -- vastasi setä Frans tyyneen, vakavaan
tapaansa. -- Mitä merkitsee aika ja paikka sille sielulle, joka on
siivet saanut?
Mutta Kaija ei voinut päästä kammon tunteesta. Vaistomaisesti hän
nosti syliin Hellen, joka oli istunut leikkimässä lattialla, mitäkään
tietämättä siitä, että kuolema oli hetki sitten huhahtanut hänen
ohitsensa.
Hän painoi poikaansa rintaansa vasten, loi kiinteän katseen setä
Fransiin ja sanoi:
-- Soisin kuolevani ensiksi meistä kolmesta... sillä minä en voisi
päästää pois sinua enkä Helleä... En, en... minä en _voisi!_
Hänen katseensa oli niin hätääntynyt, hänen äänensä niin vapisevaa,
ett'ei setä Frans osannut muuta kuin painaa tuon peljästyneen pään
rintaansa vasten ja uudestaan ja uudestaan taputella kullanruskeata
tukkaa ja untuvanhienoja, pehmoisia, melkein lapsen-omaisesti
pyöreitä poskia.
* * * * *
Seuraavina päivinä ja viikkoina ahdisti Kaijaa myötäänsä omituinen
tunne, joka hirvitti häntä niin päivällä kuin yölläkin.
Hän oli kuulevinaan äänen kysyvän: kenenkä sinä kernaammin antaisit
pois, hänetkö vai pojan... hänetkö vai pojan...?
Ja valitsipa hän toisen tai toisen -- joka kerta tuntui kuin olisi
sydän pakahtumaisillaan. Hän tunsi sen lyövän ihan tuossa kulkussa,
lyövän ankarasti, kuumeisesti, niin kipeästi. Ja hirvittävänä nousi
häneen ajatus, että hän kenties on perinyt äitinsä taudin.
Lopulta hän ei enää jaksanut kestää tuota, vaan kertoi kaikki setä
Fransille.
He olivat iltakävelyllään silloin. Kaija oli pistänyt kätensä hänen
käsivarteensa, ja setä suojasi häntä sateenvarjolla sadekuuroilta,
joita tuon tuostakin tuhahti.
Kaija ei salannut häneltä mitään. Pienimpiä erikoisseikkoja myöten
hän kertoi tuskallisesta pelostansa ja siitä luulosta, että on
äidiltä perinyt taudin.
Hänen puhuessaan likisti setä Frans monta kertaa hänen kättään
rintaansa vasten, sanaakaan sanomatta. Kaija huomasi vaan hänen
olevan peräti kalpean.
Kaijan vielä pikku tyttönä ollessa, oli setä Franskin välistä
peljännyt samaa. Senvuoksi hän oli tahallaankin estänyt tyttöä
olemasta yksissä äidin kanssa. Hellästi ja huolellisesti hän oli
suojellut tyttöstä kaikilta tuskallisilta vaikutelmilta, kunnes Kaija
itse kerran oli jyrkästi vaatinut päästä mukaan Oringeen.
Kaikki siellä näkemänsä oli tyttö kumminkin ottanut varsin tyynesti,
ja lopuksi oli setä Frans kokonaan päässyt epäluuloistansa. Nyt hän
moitti itseänsä katkerasti siitä, ett'ei ollut estänyt häntä käymästä
äidin luona.
-- Armas! -- sanoi hän, taputtaen pientä kättä, joka lepäsi hänen
käsivarrellaan. -- Minä _yksin_ olen syypää. Miksikä otinkaan sinua
mukaani sinne?
-- Mutta, setä Frans! Kuinka sinä saatat puhua tuollaista!... Vai?...
-- Kaija loi häneen terävän katseen. -- Vai pelkäätkö sinä itsekin...?
Setä mietti tuokion, mutta niin tottunut hän oli olemaan aina
vilpitön Kaijaa kohtaan, että hän nytkin suoraan vastasi:
-- Pelkäsin ennen, monta vuotta sitten... jonakuna silmänräpäyksenä
silloin tällöin, mutta en enää pelkää. Koska itsekin saatat siitä
puhua, silloin ei ole vaaraa lainkaan. Sinun ei vaan olisi pitänyt
salata niin kauan ajatuksiasi minulta.
-- Minä pelkäsin, että sinun tulisi siitä paha mieli, -- vastasi
toinen murheellisesti.
Mutta setä Frans pysähtyi, otti hänen pienet kätensä omiinsa ja
virkkoi:
-- Yhdestä asiasta vaan saattaisi minulle tulla paha mieli: jos
sinulla olisi joku ajatus, mitä minä en tietäisi.
Kaija myhäili onnellisena.
-- Minä lupaan, ett'en ainoatakaan ajatusta sulje omaan poveeni.
-- Se on hyvä. Tule vaan luokseni, kun tunnet peikon lähenevän, niin
jo alun pitäin lyömme siltä pään poikki.
Kaija nauroi. Hän oli näkevinään, kuinka peikko nytkin jo pakenee
pois. Hän tunsi poskiensa punastuvan raikkaassa ilmassa.
Setä Frans huomasi tuon ja heilautti keppiään iloissansa.
-- Kyllä me peikot kurissa pidämme! -- puhui hän.
-- Ja jos se taas yrittäisi päätänsä näkyviin pistää, niin lähde
tuntureille. Sinne peikot henkensä heittää.
Kaija hätkähti.
-- Älä ole huolissasi Hellen tähden, -- liitti setä Frans. -- Kyllä
minä hänestä murheen pidän.
-- Niin, mutta minä en voi olla teitä vailla! -- huudahti Kaija,
koettaen salata silmiin kiertyviä kyyneleitä.
-- Voit kyllä, -- sanoi toinen päättävästi. -- Kun ensi kevännä
palajat, niin tuot minulle tullessasi nuoren, reippaan vaimon.
-- Sen minä teen, -- virkkoi Kaija empimättä. Hänestä tuntui, ett'ei
ole sitä asiata, mitä hän ei olisi valmis mielellään tekemään Frans
sedän tähden.
Seuraavana päivänä hän oli iloinen, lauloi kuin ennenkin, puuhaili
töissään ja leikki Hellen kanssa, joka yhä enemmän ja enemmän valtasi
hänen olemuksensa.
Setä Frans tarkasteli häntä vaieten, ja tuntui, kuin olisi raskas
taakka pudonnut hänen harteiltansa.
Ajatus äidin taudin perinnästä oli ainoa, joka saattoi setä Fransin
masentaa. Kaikki suru oli iloa sen rinnalla.
Mutta nyt oli Kaija jälleen oma itsensä, ja päivät vierivät heiltä
kummaltakin riemuisan onnen hurmaavaa vauhtia. Mitä lähemmäksi heidän
ikävöimänsä hetki joutui, sitä kiireemmin aika riensi... ja väliin
heistä tuntui kuin olisi moniahta päivä vaan jäljellä.
Setä Frans oli ryhtynyt "pesää untuvoimaan", niinkuin hän itse sanoi.
Sanomattoman monta puuhaa hänellä olikin, koulusta päästyään.
Tuntimäärin hän välisti seisoi antikvariaatipuotien edustalla,
visusti harkiten, eiköhän jaksaisi ostaa tuota pientä nurkkakaappia,
hyllyniekkaa, vai ottaisiko kernaimmin tuon vanhan hollantilaisen
seinäkellon: niin hauskaa, kun se lyödä raksuttaisi siellä kotona.
Eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin oli ostanut kumpaisetkin. Hän oli
päättänyt, että oli heillä huone kuinka pieni tahansa, niin sellaista
siihen asetetaan, mikä Kaijaa eniten miellyttää... ja joka yö hän
uneksi vanhoista tammisista huonekaluista, joita hän itse laittelee
jälleen entiseen, vanhan-aikaiseen asuun Rosenborgin linnasta
saatujen piirustusten mukaan.
Emäntä oli luovuttanut hänelle vielä yhden huoneen entisten kolmen
lisäksi, ja Kaija ja hän päättivät ottaa asuntonsa hänen entisiin
huoneisinsa. Tuohon uuteen suojaan, suurimpaan kaikista, tuli joka
päivä aina joku uusi ostos lisää.
Siihen huoneesen setä Frans asetti kaikki suurimmat kapineet, mutta
vanhat poslinit ja arvokkaimmat pienet vaskiesineet, joitten hän
tiesi olevan Kaijan mielitekoja, hän kantoi Kaijan eteen, jotta
hänkin tuntisi iloa talon varustamisessa.
Setä Frans oli kuin suuri lintu -- noita solakoita mustia rastaita,
jotka eivät milloinkaan väsy kantamasta pesäänsä. Niinpä hänkin joka
päivä kiirehti kotia, tuoden uusia yllätyksiä tullessaan.
-- Minusta tuntuu kuin olisin koko ikäni palvellut Rakelin tähden, --
puhui hän välisti, katsellessaan, millä mielihyvällä Kaija aukoili
kääröjä. -- Mutta eipä sitten muita olekaan ketään, jotka olisivat
niin onnellisia kuin me, kun vihdoinkin saamme elää yhdessä.
-- Ei olekaan! -- riemuitsi Kaija. -- Eikä pesää missään sellaista
kuin meidän! Ei missään niin hienoa, niin lämpöistä, niin täynnään
sisällystä. Kun nuori väki talon laittaa, pitää heidän ensinnäkin
luoda sisällys siihen, mutta täällä jok'ainoa esine on kuin pieni
palanen elettyä elämää... täällä haastaa kaikki kaihon päivistä ja
ilon päivistä... ja päivistä juhlallisen odotuksen.
-- Kummallista! -- liitti hän sitten, -- Takaisinpäin aatellessani
minusta tuntuu kuin olisimme aina rakastaneet toisiamme... ja
rakkautemme on sittenkin aina uusi.
Setä Frans naurahti.
-- Niinhän me lupasimmekin: sellainenhan sen oli määrä ollakin, --
virkkoi hän.
Hellellä oli juhlahetki joka kerta kuin setä Frans tuli kotia uusi
käärö kainalossa. Hän piti kaikkea laillisena omaisuutenansa ja sanoi
aina: "te on Hellen, te!"
Kun vaan tuo vaatimus myönnettiin oikeaksi, silloin hän tyynellä
mielin salli panna esineet kätköön taikka sellaiseen paikkaan, mihin
hän ei ulottunut, mutta jos ne vaan eivät olleet hänen käsivartensa
mittaa kauempana, niin heti hän valtasi ne.
-- Nyt on Helle varmaankin ottanut äidin vaskimaljan, sen, jossa oli
kolme pientä, kiiltävää jalkaa?
-- Eikä ottanut, pani vaan arkihuoneesen, ett'ei Helle kuljettais
sitä pois! -- vastasi poika ylpeänä: jo sitä muka sen verran
tiedetään, miten milloinkin pitää olla.
Terveenä ja reippaana, aina hyvillä mielin ja kepposia täynnään hän
astua tepasteli heidän keskellänsä, niin iloisena ja turvallisena
noitten kahden silmäparin lämmössä, jotka riemuisina kohtasivat
toisiansa hänen kiharaisen päänsä ylitse.
Ei hän lyhyen elämänsä aikana ollut vielä päivääkään ollut sairaana,
mutta heti uudenvuoden jälkeen hän sai kovan hinkuyskän, joka runteli
hänet niin, että hänen pulleat poskensa parissa viikossa kalpenivat
ja laihtuivat.
Tukehduskohtauksia tuli yhä tiheämpään, ja tuska ilmeni hänen
silmissään joka kerta kuin hän tunsi niitten tulevan.
Päivin hän kyllä istui leikkimässä, mutta ei ollut iloa tuossa
leikissä. Äiti koetti näytellä hänelle parhainta, mitä suinkin
osasi, mutta poika ei kertaakaan kurottanut kättänsä. Setä Frans sai
ponnistella jos kuinka, olla milloin kissana, milloin koirana, väliin
variksenkin hyppyä panna ympäri pöydän, mutta ei vaan saanut noita
vaaleita huulia hymyyn.
Kerran, hänen juuri koulusta tultuaan, istui Kaija vuoteen vieressä
ja loi häneen hätäytyneen katseen.
-- Hänessä on kova kuume, -- virkkoi hän. Sanaakaan sanomatta,
sieppasi setä Frans lakkinsa ja kiiruhti hakemaan lääkäriä.
Puolentunnin perästä he tulivat yhdessä, ja lääkäri tutki tarkasti
pojan.
Sen jälkeen kutsui Kaija lääkärin syrjään.
-- Ei suinkaan se ole vaarallista? -- kuiskasi hän, huulet kuivina.
-- On kyllä, rouva! Tauti on yltynyt kuristajaiseksi. Kaijasta
tuntui kuin ken olisi sysännyt häntä rintaan, tuntui kuin olisi
sydän lakannut lyömästä. Hän tarttui tohtorin käsivarteen, ja hänen
silmänsä liehuivat kauhistuneina tohtorista setä Fransiin ja hänestä
takaisin tohtoriin.
-- Kuinka? -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. -- Kuoleeko hän?
Tohtori kääntyi pois, ollaksensa kohtaamatta tuota katsetta.
-- Ei suinkaan, -- vastasi hän. -- Paranemisesta on paljokin toivoa,
jos heti tehdään leikkaus.
-- Mutta siinähän on hengenvaara! -- huudahti äiti. Tohtori katsahti
vuoteesen päin.
-- Hengenvaara tuossakin, -- virkkoi hän.
Poika makasi vuoteessaan, tuijottaen heihin kuumeisilla silmillään.
Puhua hän ei voinut, mutta voivotti yhtämittaa. Äidistä tuntui tuo
koriseva ääni kuin olisi veitsellä viileskelty hänen sydäntään
tuhansiin palasiin.
Setä Frans piteli Hellen kättä omassaan, näennäisesti aivan tyynenä,
mutta Kaija huomasi kyllä hänen kasvojensa ilmeistä, kuinka paljon
hän kärsii. Ja ankarassa sekä sielun että ruumiin tuskan puuskassa
hän äkkiä riensi hänen luoksensa.
-- Jos hän kuolee, niin on elämä minulle kokonaan arvotonta! --
parkui hän rajusti, ajattelematta, kuinka syvästi hän näillä sanoilla
loukkasi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän itsekin sen
huomasi ja katui sanojaan.
-- Älä ole pahoillasi minuun, -- nyyhki hän. -- Enhän tiedä itsekään,
mitä puhun. Mutta mitä me nyt teemme? Mitä vainenkin teemme nyt?
Silloin setä Frans kumartui hänen puoleensa ja sanoi omituisen
lujasti: "Jätä Jumalan haltuun".
Ja niin vähän oli Kaija tottunut kuulemaan Frans sedän paljastelevan
"sisintä ihmistään", kuten hän itse sanoi, niin arka oli setä Frans
Kaijankin edessä personallisista suhteistansa Jumalaan, että nämä
kolme sanaa tuntuivat Kaijasta melkein käskyltä.
Hän ei tiennyt itsekään, mitenkä hän oli astunut lattian poikki
toiseen huoneesen; hän tiesi vaan, että setä Frans oli lukinnut oven
hänen jälkeensä ja nyt, tästä silmänräpäyksestä riippuu, elämäkö vai
kuolema hänen lapsensa osaksi tulee. Hän tiesi myös, että jos se on
kuolema, silloin ei häistä Frans sedän kanssa tule mitään, silloin
hän saa asuntonsa sinne, missä hän oli nähnyt äitinsäkin kuolevan...
Hän ei kestä suuria suruja... hän ei ole tarpeeksi luja siihen.
Hän seurasi silmillään sekuntiviisaria kirjoituspöydän kellossa... se
kulkee ympärinsä ja taas ja uudestaan, mukanaan elämä tai kuolema...
elämä tai kuolema... elämä tai kuolema...
Ja äkkiä hän kuuli äänen sanovan: Jos sinun nyt pitää antaa pois
jompikumpi heistä... setä Frans tai poika... kumpaisenko valitset...
kumpaisenko valitset?...
Hänestä tuntui kuin olisi kauhistus pysäyttänyt hänen järkensä
toiminnan.
-- Minä en voi, -- ajatteli hän, -- en, en _voi!_ -- Ja kyyneleitä
valui pitkin poskia hänen huomaamattansakin.
Mutta äkkiä hän kuuli makuuhuoneesta puoleksi tukehtuneen huudon ja
silloin hän nosti kokoonpuristetut kätensä taivasta kohti.
-- Älä vaan lasta ota! -- huusi hän. -- Älä vaan lasta!
Ja niin hän vaipui istuvilleen kädet silmillään.
Ei hän tiennyt, kuinka kauan hän lienee siinä asemassa istunutkaan,
ennenkun kuuli Frans sedän äänen ja näki hänen seisovan kumartuneena
hänen puoleensa niin hellänä ja lempeänä... tuo oli Kaijalle tuttua
jo pienestä pitäin. Niinkuin ennen vanhaan, niin hän nytkin istahti
Kaijan viereen, taputtaen hänen kylmiä käsiänsä, ja niinkuin ennen
vanhaan, niin Kaija nytkin hyyristyi häneen ja kätki itkusta kosteat
kasvonsa hänen rintaansa vasten.
-- Kas niin, kas niin, -- puheli setä Frans, hiljaa silitellen hänen
tukkaansa, -- nyt mun pikku tyttöni saa olla rauhassa. Leikkaus
onnistui. Nyt ei pojalla toivottavasti enää ole vaaraa.
Kaija yritti avata suunsa, mutta ei voinut. Vihdoin hän sai
sanotuksi: "Onko varma?"
Setä Frans nyökäytti päätään.
-- Niin tohtori luulee. Lopullista päätöstä hän ei voi antaa
ennenkuin vasta huomenna. Tules nyt. Helle kaipaa sinua.
Setä Frans otti häntä kädestä, ja yhdessä he astuivat sairaan
huoneesen.
Tohtori seisoi ikkunassa panemassa instrumenttejaan koteloon,
ja kauhistuksella Helle seurasi silmillään hänen jok'ainoata
liikettänsä. Noita katseita ei Kaija koskaan unohtanut... ne
muistuttivat hänelle äkkiä äitiä.
Avonaisesta pillistä kaulassa vuosi vetelää, kellertävää,
verensekaista nestettä hurstille, joka monin kerroin oli asetettu
pojan rinnalle, ja pienet laihat kädet ne suonenvetoisesti pitelivät
kiinni rautasängyn pienoista.
Kaija oli polvillaan vuoteen ääressä, suudellen hänen käsiään.
Hänestä oli aivan mahdotonta, että poika jäisi eloon. Ja äkkiä hän
kääntyi setä Fransiin.
-- Teetkö minulle palveluksen? -- kysyi hän. Toinen nyökäytti ääneti
päätään.
-- Minun mielestäni pitäisi hänen isänsä tulla tänne, -- lausui
Kaija. -- Minä soisin hänen tulevan, ennenkuin... ennenkuin...
Hän kavahti pystyyn ja kuumeen-omaisella kiireellä kirjoitti
visittikortille:
"Helle sairaana. Jos tahdot nähdä häntä vielä kerran, tule heti!
Kaija."
Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten
lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän
myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima,
jota sanotaan verenheimolaisuudeksi.
Helle rakastaa häntä... Setä Frans on voittanut pojan rakkauden
puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut
koskaan ajatellutkaan... mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen!
Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää
elämästänsä... Ja sittenkin... kun kuolema uhkaa... silloin Kaija
lähettää hänet hakemaan Pietari Damia!
Kummallista, kuinka nuo säkeet uutena soivat hänen korvissaan:
Se laki ilman
On muutteluita:
On maassa niitä
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
* * * * *
Kaija oli saattanut lääkärin eteiseen. Nyt hän istui Hellen vuoteen
ääressä minutittain laskien, milloinkahan Pietari Damia sopii
odottaa. Kaijalle oli käynyt omantunnon asiaksi tuo, että Pietari Dam
saisi nähdä lapsen.
-- Onhan se _hänen_ lapsensa, -- puheli hän itsekseen, -- onhan se
hänenkin lapsensa.
Hän ei tällä hetkellä ensinkään ajatellut, kuinka vähän Pietari Dam
oli lapsesta välittänyt... hän unohti heidän välisensä juovan... hän
muisti vaan yhden ainoan asian: kuolema saattaa tulla ja riistää
pois heidän yhteisen lapsensa... ja Kaijasta tuntui, ett'ei hän
milloinkaan ole ollut Pietari Damia niin lähellä kuin tällä hetkellä.
Tietämättänsäkin hän huomasi istuvansa nyt ikävöimässä Pietari Damia:
eihän toki kukaan kyenne tuntemaan hänen epätoivoansa niin syvästi
kuin hän, nyt, jolloin kuolema uhkaa sitä, mikä heidän kumpaisenkin
omaa on.
Hän säpsähti eteisen oven käydessä, ja tuokion perästä seisoi Pietari
Dam huoneessa. Mutta siitä silmänräpäyksestä, jolloin hän oli astunut
kynnyksen yli, ymmärsi Kaija, että ventovieraan miehen hän tänne
olikin haettanut ja oli pahoillaan siitä.
Tuossa he nyt istuvat vastatusten lapsen vuoteen ääressä, eikä ole
heillä ainoatakaan yhteistä muistoa siitä! Eikä heillä sellaisia
milloinkaan ole ollutkaan. Se se juuri on luonut niin syvän kuilun
heidän välillensä. Siinä he istuivat, ja kummallisen painostavalta
heistä tuntui kumpaisestakin toistensa läsnäollessa... Helle käänsi
päänsä pois joka kerta kuin Pietari Dam läheni häntä. Tuo kävi
kipeästi Pietan Damiin, hän joutui hämilleen, mutta kätkeäksensä sen,
hän virkkoi entiseen pintapuoliseen tapaansa:
-- Poika rukka! Ei hänestä enää eläjäksi; näkeehän sen.
Kaija ei vastannut mitään. Hän kuunteli setä Fransin askeleita
viereisestä huoneesta. Ja hänen täytyi myhähtää. Erotus hänen entisen
ja nykyisen elämänsä välillä oli niin räikeä, että hän väkisinkin
myhähti, vaikka mieli olikin surusta niin raskas.
Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös
auttamaan häntä.
Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja.
-- Voi hyvä Jumala kuitenkin! -- sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä
kyynelen silmästänsä, -- ett'ei tuosta jo tule loppua!
Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden
ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata
Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet
silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin
pian tulisi loppu!" -- silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä.
-- Parasta on, kun menet pois, -- virkkoi hän, monta kertaa turhaan
yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. -- Pyytämällä minä pyydän: mene.
-- Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! -- sanoi Pietari Dam
äkkiä uhmaavasti.
-- Kyllä... mutta ei nyt... min'en saata nähdä sinua nyt, -- kuiskasi
Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki
helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet
pojasta pois.
Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat
koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa.
Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada
arvatuksi hänen ajatuksensa.
Mutta äkkiä hän ymmärsi.
-- Tahdotko isää tänne? -- kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan
silmissä tiesi myöntävää vastausta.
-- Tässähän minä olen, -- sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen
ylitse.
Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään.
-- Ei lapsi sinua tarkoita! -- virkkoi hän, -- vaan häntä, joka on
ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin.
Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli
lattiata edestakaisin.
-- Miks'et sinä tule sisään? -- sanoi Kaija. -- Hellen on sinua
ikävä, ja ikävä on minunkin.
Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun
hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia.
Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus
värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli
tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin
kalpeisin piirteisin.
-- Näitkö? -- huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. --
Helle myhähti! Hän myhähti _sinulle!_
Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan
rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin
tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti _sinulle_!...
Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa.
Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän
havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä,
kuinka tyhjää hänen elämänsä -- ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä
yhteis-elämä on.
Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa.
Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten
valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä
kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma... Appensa
välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä
naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty
pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä,
hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan
tulemaan takaisin.
-- Sitä hän ei koskaan tee, -- virkkoi hän itsekseen monta kertaa,
lisäten kumminkin: -- Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan
mieltymään itseeni.
Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa,
päästäkseen pojan suosioon.
-- Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, -- sanoi hän teatraaliseen
tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin
valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein
ääneen.
Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä.
Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen
jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin.
Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä,
mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän
myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja
vaipui unenhorrokseen jälleen.
Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle.
-- Luulenpa, että me saamme hänet pitää, -- virkkoi setä Frans ja
nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle.
-- Siltä alkaa minustakin näyttää, -- kuiskasi äiti riemahdellen.
Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin... Setä nousi vain
silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin... ja kun Kaija oli
nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski
sen varovasti hänen ylitsensä.
Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa
korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta... ja hän
tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa
häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä
lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän.
Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen
perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia
vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta.
-- Armas! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Oma armaani! Kuinka mielelläni
soisin voivani säästää sinua suruilta!
Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti
äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti.
-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, -- lausui hän
värähtelevin äänin.
Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan.
-- Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun
kanssani!
Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole
mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle.
-- Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee,
-- sanoi tohtori, -- sillä häneen saatte luottaa... hänelle toki
rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi!
Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle.
-- Koko elin-ajaksi, -- virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä
yksin sen kuuli.
Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setä
Fransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi:
-- Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani
sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa
minusta parempaa kuin ansaitsen.
Setä Frans naurahti.
-- Ei rakkaastansa _usko_, -- virkkoi hän, -- vaan _tietää_, että hän
on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää.
Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja
tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse
oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä.
-- Tiedä, -- puhui Kaija, -- tiedä, että juuri siinä
silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen
kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla... hänen tai lapsen...
kumpaisenko valitset?"... Ja minä valitsin lapsen... Tämä se on
kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että
valitsisin lapsen.
Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet
tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan
kuuluville.
-- Miksis sanoit tuon? -- virkkoi hän viimein. -- Parempi olisi
ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään.
Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten
silmäluomien alta.
-- Frans! -- sanoi hän. -- Sinä et saa tuomita minun rakkauttani
tämän yön mukaan... et _saa!_
Mutta toinen pyöritti päätään.
-- Se ei ollut ensimmäisesi, -- lausui hän; -- siksi se ei ole
ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas,
et edes lähinkään... Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään
olla vähempää.
Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.
-- Voi älä puhu noin! -- pyysi hän. -- Sinä et tiedä, mitä on olla
äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se
vähäinen myönnytys.
-- En voi! -- äännähti setä Frans äkkiä. -- Min'en koskaan käy
välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa.
Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli
mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun... hän
ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on
kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa
milloinkaan saata päästä hänen tasallensa.
Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän
seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän
istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että
oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan
luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen.
Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen.
Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia
tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti
ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään.
Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin
hänen vieressään.
-- Armas! -- puheli hän vienoimmalla äänellään. -- Älä ole
pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna.
Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen
rintaansa vasten.
-- Et ollut! -- puhui Kaija, -- sinähän olit oikeassa. Nyt minä
ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit _täyttä_ rakkautta, sinä,
joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja
minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista
vaan... mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä!
16.
Hopsis, ratsu vankka!
Sill' on nimi Blanka!
Pikku ritarilla, hei,
Kannuksia ole ei.
Mut kun käy hän noissa --
Lapsuusrauh' on poissa...
Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi
hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko
paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa.
Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne
virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään
viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas
täyteen ääneen.
-- Helle tuli taas! -- puheli piltti, loistavin silmin katsellen
ympärilleen.
-- Niin, Helle tuli taas! -- toistivat nuo kaksi hänen vieressään,
ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta
paistattelemassa päivää.
-- Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, -- puhuivat he. --
Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule
nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on
kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut?
-- Mirri itki Helleä, -- sanoi poika. -- Missä Mirri?
Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään
kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti
kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon
lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle:
Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei,
Kannuksia ole ei...
Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen,
ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet
ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä
astui huoneesen.
Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen
iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi
vaan suorastaan Kaijan puoleen.
-- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa
poikaa? -- kysäisi hän.
-- Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas?
Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti... Pietari Dam ojensi kätensä Hellen
puoleen -- jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, -- mutta Helle
tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen
ja virkkoi:
-- Isä, ota Helle!
Pietari Dam oli kotoa lähtiessään päättänyt menetellä viisaasti ja
varovasti, mutta nyt hän unohti kaikki älykkäät päätöksensä.
Suonet paisuivat hänen otsallansa, ja ääni vapisi, kun hän, kääntyen
Frans sedän puoleen, tiuskasi:
-- Minä kiellän teitä käyttämästä nimeä, joka ei ole teidän.
Setä Frans ei liikahtanutkaan. Hän loi vaan Pietari Damiin pitkän
katseen, ikäänkuin mitatakseen häntä kantapäästä kiireesen.
-- Kuulitteko! -- intoili toinen edelleen. -- Minä kiellän lasta
sanomasta teitä tuolla nimellä!
Silloin kävi Kaija väliin.
-- Helle on itse ruvennut käyttämään sitä nimeä, -- sanoi hän. --
Ei kukaan ole hänelle sitä opettanut. Mutta sen minä sanon sinulle:
ellei poika itse olisi sitä nimeä alkanut käyttää, niin _minä_ olisin
sen opettanut hänelle.
Pietari Dam vaaleni vihasta.
-- Sinäkö! -- huudahti hän. -- Mikä valta sinulla on siihen nimeen,
joka on yksin minun?
-- Se valta, jonka sinä olet menettänyt, -- vastasi Kaija tyynesti.
-- Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa _sitä_
miestä isäkseen, -- lisäsi hän hiljaisella äänellä.
-- Isä hyvä! -- virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen
Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa
hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja
vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää.
-- Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, -- sanoi hän Kaijalle,
koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. -- Minä olen jättänyt
lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän
nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni.
Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta.
-- Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin _hän_
on suorittanut, -- sanoi hän. -- Mitä aioit maksaa siitä? Kenties
pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän
on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää...
maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella...
vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla...
Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa.
Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä
lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun
vaativana... eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä
lujasti kiinni käsivarresta... hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän
vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin
palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa
maljasta pitkin, syvin siemauksin... Näytti kuin ei hän lainkaan
tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti
sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi,
intohimoisesti.
Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja
jaloillaan.
-- Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! -- huusi hän.
-- Ensi kerralla minä opetan sinut tahtomaan! -- virkkoi Pietari
Dam, laskien pojan tylysti maahan, sieppasi hattunsa ja hyvästiäkään
sanomatta kiirehti ulos.
Frans sedästä näytti Kaija katsovan kummallisen vakavana hänen
jälkeensä, mutta pian oli sedällä täysi työ ja tekeminen
viihdytellessä poikaa, joka istui lattialla, parkuen täyttä voimaa.
* * * * *
Siitä pitäin kävi Pietari Dam heillä useammin.
Ei hän kumminkaan koskaan sunnuntaisin eikä iltapäivällä tullut.
Silloin hän vaan saapui, kuin tiesi Frans sedän olevan koulussa ja
Kaijan yksin kotona poikansa kanssa. Hän nauroi ääneensä, kun pikku
piltti, kädet seljän takana, vallan päättävästi selitti: "Helle ei
huoli sinusta". Mutta Pietari Dam ei hellittänyt, ennenkuin oli
rintasokerilla ja suklaalla saanut pojan luusituksi niin pitkälle,
että pääsi suutelemaan häntä kerran.
Kaijaa hän kohteli joko hehkuvan intohimoisesti tai mairittelevan
ystävällisesti. Hänen koko olentonsa piti Kaijaa alituisessa
levottomuudessa. Pietari Damin alinomaiset vaatimukset, että
pojan pitäisi sanoa häntä isäkseen, pitivät hänen hermojansa
lakkaamattomassa jännityksessä... ja Kaijaa alkoi hirvittää se aika,
jolloin poikanen rupeaa käsittämään heidän välisiänsä suhteita.
-- Kaksi vuotta sinä olet osannut olla Helleä vailla, -- virkkoi hän;
-- miksikä sinä nyt äkkiä rupeat tunkeilemaan? Mitä sinun käyntisi
täällä oikeastaan tarkoittavat?
-- Mitäkö? Minä tahdon saada teidät takaisin, -- vastasi toinen
uhmaten.
-- Oletko sinä järjiltäsi? -- kysyi Kaija, tuijottaen häneen.
-- Luulenpa, että järki minulta meneekin, ellen saa sinua.
Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi.
-- Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet
sinulta.
-- Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, -- virkkoi
Pietari Dam kiusotellen.
-- Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa
aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit... niin
valoisata ja rauhallista. Mutta nyt...
Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi:
-- Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin.
Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan
kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen.
Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari
Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet
tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan
äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja
sietämättömämmiksi.
Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen
voimiansa jäytävät.
Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut
hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen
hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt
alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä.
Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan
ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta
kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia
naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä
pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän
haasteli:
-- Paha mies oli Hellen luona... paha semmoinen... äiti itki.
Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätä
Pietari Damin luo.
-- Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, -- lausui
hän, -- niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en
kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas
joka tapauksessa.
Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä
luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä.
Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut
olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä
Frans otetaan häneltä pois... ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä
päivät umpeen.
-- Minusta tuntuu, -- puheli hän, -- kuin onni, mikä meitä odottaa,
olisi liian suuri minulle... tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa
sitä.
Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla
eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa!
hän tuli sisään, iso kirje kädessä.
-- Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja
tilannut sinulle paikan, -- puhui hän. -- Nyt olet hyvä ja kiltti ja
lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa
kyllä huolta toisistamme... Ja sitten sinä palajat reippaana ja
punaposkisena, palajat _sinun_ ja _minun_ kotiini. Ja sitten meillä
on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon.
Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta,
tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua
ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi
päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi.
-- En lähde hänen luotaan pois, -- sanoi hän itsekseen. -- Siihen hän
ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää
ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan.
Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut:
hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi
kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui
kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin... kuin
olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että
hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä... Aamuin
herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen.
-- Hän oli sittenkin oikeassa, -- puheli hän itsekseen; -- minun
täytyy lähteä.
Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella,
tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä,
ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, -- silloin täytyi hänen
kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä
tuokiossa maihin.
Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys,
pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein
onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää
Kaijaa irti... Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti...
Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa
maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle
heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin
kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla
erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja
heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä.
* * * * *
Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä
lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan
kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui
levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli
keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin
päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa
hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan
hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja,
mutta -- setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana... Välisti hän
huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa.
-- Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, -- näin hän haasteli. --
Ette arvaakaan, niin minä olen siellä.
Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja
yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi
unohtanut, mitä niissä on, -- hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, --
mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää
kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus.
-- Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, -- kirjoitti setä Frans,
-- mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata
odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin
tähden! Ei vuosia enää... moniahta kuukausi vaan, niin olet
omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo
valmiina... silloin olet Sinä minun!
Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä
Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa
Höistrupin rannalla... "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle
onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille",
niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin,
joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään.
Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä
tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän
ensimmäiselle onnelleen.
Kaijan kävi ihmeeksi, kuinka nuori tuo setä Frans sentään on, niin
harmaissa kuin jo onkin... paljoa nuorempi kuin hän itse!
Hän tiesi myös, mitä setä Frans tarkoittaa tuolla "silloin
olet minun"... hän oli lukenut sen hänen silmissään ja kuullut
hänen äänessään ja tuntenut hänen syleilyssään, silloin kuin he
hyvästelivät toisiaan.
Ja tällä hetkellä hänet täytti melkein mieletön pelko, että setä
Frans kuolee, ennenkuin Kaija hänen omakseen tulee. Silloinhan,
ajatteli hän, minun elämälläni ei ole vähintäkään tarkoitusta.
Ja Kaija kirjoitti:
"Sinun omasi ei ajattele nykyään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin talo
on valmiina! Hän ikävöitsee valoisain öitten ihanuutta pimeitten,
kolkkojen päiväin jälkeen... hän soisi voivansa pidellä tuota kylmää
lunta käsissänsä, sillä pimeys ja kylmä vievät häntä lähemmäs sitä
päivää, jolloin kottarainen häävirttänsä visertää."
Setä Frans puolestaan lähetti Höistrupin lehdosta kuvan... "Minun
itseni" -- niin hän kirjoitti -- "on mahdoton katsella sitä, sillä
tuntuu kuin panisi tulta siipien alle".
Ja Kaija kätki sen matka-arkkuun... "sillä jos minä kauemmin sitä
katselen, niin minä lähden huomenna matkalle", -- puheli hän
itsekseen.
Ikävä näytti saattaneen heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Eivät he
enää eläneet nykyajassa, vaan tulevassa, siinä, joka oli mukanansa
tuova heidän hartaimpain odotustensa täyttämyksen, siinä, joka
kolmen pitkän vuoden kuluessa alati oli ollut tulontekijänä heidän
laskuissaan, milloinkaan joutumatta pois heidän ajatuksistansa.
Samalla he elivät yhdessä Hellenkin kanssa.
Setä Frans toimi kuten ennenkin sanansaattajana heidän välillänsä.
Hän se piti kiinni Hellen pienestä, pyöreästä kädestä, ja niin sitä
sitten yhdessä piirrettiin:
"Hellestä tulee pitkä poika -- hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka
päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä
kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä."
Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja
suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti:
"Helle kulta! Äidin oma armas poika!"
Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun
huoneeseni: "Näitkö Helleä?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko.
"Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä
vuoteessaan ja hyräili lauluja... ja minä pistäysin hänen
kiharaiseen tukkaansa... ja minä puikahdin hänen pikkuisten,
paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä
kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö
Helle poikaani?" -- "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. -- "Hän
käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin
punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja
lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka
hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän
rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet."
-- Milloin äiti tulee? -- kyseli Helle monasti päivässä, ja setä
Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." -- "Sen pitää kellastua heti
kohta." -- "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", -- niin
vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy
on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä.
Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi
hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani
tavaransa matka-arkkuun.
-- En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, -- sanoi hän itsekseen.
Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui
Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi
kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä
pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse.
Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin
ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi
arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans
istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla
akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki
hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä
seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla.
Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti -- se oli
kabinettikuva puitteissa -- ja Kaija näki, kuinka varovasti setä
Frans otti sen ja asetti pojan eteen.
-- Suutele äitiä, -- sanoi hän, -- mutta varovasti.
Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota
kylmää lasia vastaan kerran... toisen... kolmannen...
Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi
ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään.
Helle hyökkäsi heti hänen luokseen.
-- Äiti! Äiti! -- riemuitsi hän. -- Onko lehti jo keltainen?
Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan
päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista
sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo
on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!",
silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut.
-- Lupaa minulle, -- virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin
että saattoi katsoa häntä silmiin, -- lupaa, ettes enää milloinkaan
lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan.
Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että -- olkoon
elämä pitkä tai lyhyt -- me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka
ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre
sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla
kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin
varaksi.
Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä
omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani
silmilleen.
-- Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan
iankaikkisuuteenkin.
Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin,
hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä
kiinni.
Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään
hänen huuliltaan hälvennyt.
-- Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, -- sanoi setä Frans,
seuraten häntä silmillään.
-- Niin olenkin, -- vastasi Kaija. -- Minä tulen rakkauteni
ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!...
Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain
ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni
olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä
katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut
kuulevinani ihaninta musikkia!... Esimerkiksi tätä...
Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin
fantasiaa.
Ja sitten hän lauloi:
Ja jos oisit luotani loittonakin
Tie leimuja täynn' olis, tulta,
Minä luoksesi vaan yhä taistelisin,
Minä luoksesi ryömisin, kulta!
Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs
Öin, päivin, aamuin, illoin,
Ja tuskia tuimia kärsiessäs,
Minä kärsisin kanssasi silloin.
Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois,
Kuni tammen lyö myrsky tiellä,
En sinnes ma Herralle rauhaa sois,
Kunnes oisin sun luonasi siellä.
-- Mitäs sinä lauloitkaan? -- kysyi setä Frans, käyden äkkiä
tarkkaavaksi.
-- Omia laulujani vaan.
-- Sepitätkö _sinä_ lauluja?
-- Sepittelen... Ja sinusta ne ovat jok'ainoa.
-- Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle... minä
saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi.
-- Kuka sanoi, että saat?
-- Kun laulut ovat minusta, niin...
-- Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi
mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin
syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa
äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut.
-- Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko!
-- En!
-- Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi... Hän sanoi sen
leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen
surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän
pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti:
-- Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä.
Ja hän hyräili:
Kun elon ilta saa,
Niin vanha pariskunta
Yhdessä laulelee
Ja näkee kevät-unta.
-- Tunnetko sen?
-- Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi:
Voi minun mairemarjuttain!
Voi minun ainoarmastain!
Tänäpänä kirkossa kuulutettiin,
Kirkon kattoon nostatettiin!
Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. -- Äiti, laula Hellelle ja!
-- pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta
loppuun, ihan viimeiseen värsyyn:
Noin lauloi armaallensa,
Prinsessa Namurin,
Hän lauloi elon taistot
Ja elon riemutkin.
Mut Haakon herra sitten
Jo ol' kuningaskin hän,
Mut surumielin muisti
Hän lapsenlaulun tän.
Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, -- kunnes Kaija teki
nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä
riisumaan.
-- Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? -- kysyi poikanen uteliaasti.
-- Kyllä. Etkös tahtoisi minua?
-- Kyllähän minä... -- vastasi poika hidastellen, -- mutta isä ja!
Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa.
-- Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä.
-- Vai ei ole! -- virkkoi piltti pilkallisesti. -- Isä nukkuu Hellen
vieressä.