Kaija ei käsittänyt itsekään, kuinka suuri luottamuslause hänen
ystävälleen tämän kirjeen lähettäminen oli, mutta setä Frans, _hän_
ymmärsi eikä luottamusta pettänytkään.
* * * * *
Lukukausi kouluissa päättyi, ja heti senjälkeen muutti setä Frans
maalle. Hiljaa, huomaamatta, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin
asia maailmassa, hän hipui jälleen Kaijan eloon ja oloon. Hän
purki laatikkonsa, pani kirjahyllynsä pystyyn ja koristi pienen
vuokrahuoneensa entisillä Kaijan muotokuvilla. Ja siellä oli Kaija
jälleen lapsi, ja lapsuudenaikuinen turvallisuuden tunne täytti
hänet...
-- Mutta missä on Muistojen kirja? -- kysäisi hän kerran,
selaillessaan kirjoja hänen pöydällään.
-- Minä poltin sen, -- vastasi toinen lyhyesti.
-- Poltit! -- huudahti Kaija. -- Voi, sehän oli ikävä! Kuinka sinä
saatoitkaan polttaa sen? -- Melkein vaistomaisesti hän tunsi, että
setä Frans oli sen tehnyt tuon ainoan pienen runoelman tähden,
jolla oli ollut niin ratkaiseva merkitys hänen kohtalossaan.
Koneen-omaisesti hän kumminkin toisti: -- Kuinka saatoitkaan polttaa
sen!
Tuokion verran hän odotti vastausta, mutta setä Frans ei puhunut
mitään. Ja tottuneita kun olivat pitämään arvossa toistensa
äänettömyyttä, ei Kaija sen koommin enää sanaakaan maininnut
Muistojen kirjasta. Kerran vain, muutamaa päivää myöhemmin, kun setä
Frans oli lukenut hänelle ääneen Shelleyn runoja, hän virkkoi:
-- Setä Frans! Sanos, etkö todellakaan ole koskaan runoillut?
-- Kuinka niin?
-- Sinä luet runoja niin kauniisti.
-- Sehän on ihan toista kuin kirjoittaa runoja. Paremmin minä osaisin
honkaa seisoa kuin saada kahteen säkeesen loppusointua.
-- Sepä kummallista. Minä luulin, että kaikki ihmiset osaavat
runoilla, nimittäin -- liitti hän verkalleen -- erityisinä hetkinä
elämässään. -- Kas vain! Kokemuksestako sinä puhut?
-- Niin, älä luulekaan, -- vastasi Kaija, veitikkamaisesti myhähtäen,
-- älä luulekaan, ett'en minäkin osaisi runoilla joskus.
-- Vai niin! Milloinka painoon pannaan?
-- En minä ensinkään sellaisia tarkoita, tiedäthän sen. Enhän minä
koko iässäni tule kirjoittaneeksi niin paljoa, että siitä koituisi
sataakaan sivua, mutta liianpa hyviä ne runot painoon ovatkin, ei
muitten mielestä, ymmärräthän, vaan minun. En kirjoita mitäkään,
jota en ensin olisi _laulanut_. Siinä on aina pisarainen oman
sydämeni verta, enkä minä sallisi vieraan käden käydä penkomaan minun
sydämessäni.
Setä Frans nauroi hänen hassunkurista lauseparttansa, mutta samalla
hän kumartui Kaijan puoleen ja virkkoi:
-- _Minun_ käteni ei ole vieras, senhän tiedät. Kaija ymmärsi hänet
heti.
-- Sin'et niitä pääse lukemaan, -- virkkoi hän, -- sillä useimmat
niistä ovat paperille panematta, mutta illoin minä joskus laulan
niitä sinulle.
Ja niin se kävikin. Aamupäivin he istuivat yhdessä vanhan
kastanjapuun alla; Kaija neuloi, setä Frans luki ääneen. Iltasin
Kaija lauloi hänelle vanhoissa tutuissa sävelissä omia vavahtelevia
sanojansa, ja setä Frans kuunteli, pehmeä, leveälierinen hattu
painettuna syvään otsalle. Auringon laskiessa he astuivat pitkin
apilasmaata punertavain kyläkellukkain ja keltamatarain keskitse, ja
Kaija se silloin enimmäkseen puhui. Hän haasteli lapsestaan; koko
hänen sielunsa oli yhtä ylistysvirttä lapselle. Ei hän odottanut
äidiksi tulemista, hän _oli_ jo äiti. Hän eli ja hengitti yhtenä
sen pikku sydämen kanssa, jonka tykytykset hän tunsi oman sydämensä
alla, ja pyhä oli tämä tunteminen hänelle. Hän haasteli lapsen
ensimmäisestä myhäyksestä ja sen ensimmäisestä askeleesta.
Hän vakuutteli Frans sedälle, että hän on oleva varsin ankara
vaatimuksissaan, sillä hänen rakkautensa on niin voimallinen. Hänen
lapsestaan kasvaa kerrassaan ihmelapsi, mitä tottelemiseen tulee.
Setä Frans myönsi kaiken tuon, eikä Kaijan suinkaan tarvinnut
peljätä, että toinen hänet ymmärtää väärin. Setä Frans otti vaarin
jok'ainoasta vivahduksesta hänen tunnelmissaan, hän asettui Kaijan
hienoimpain sielunliikutusten tilaan, milloinkaan väsymättä. Välisti
tuntui Kaijasta kuin setä Frans piteleisi hänen sydäntänsä käsissään,
tuntien jok'ainoan nopean, vavahtelevan sykäyksen siinä. Ja silloin
hänen mieleensä muistui tuo vanha laulu:
Hän taisteli ikänsä kaiken,
Vain kultaa kootaksehen,
Mut onni se ain' yhä petti:
Se on ystävä vilpillinen.
Yks sydän se hälle sykki
Ilossa ja surussa ain',
Ykskolmatta sykki vuotta
Se hälle yksin vain.
Kätensä sen sydämen päälle
Hän pani nyt murheissaan, --
Ja kas hetipä silloin kulta
Kävi silmissä loistamaan.
Kuukauden viimeisenä päivänä saapui Pietari Dam. Hän oli iloisella
tuulella ja puhua laverteli paljon. Aamulla hän tuli ja läksi illalla
jälleen pois.
-- Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä lähden erään
hyvän ystävän kanssa pienelle retkelle Bornholmaan? -- virkkoi hän.
-- Onhan sinulla setä Frans.
-- Niin, -- vastasi Kaija, myhäillen hiljaista, onnellista myhäilyä,
-- onhan minulla setä Frans.
Pietari Dam oli niin kiitollinen tästä hänen suopeudestansa, että
alkoi ensi kertaa haastella hänen kanssaan lapsesta. Mutta äkkiä hän
taas vaikeni.
Hän läksi samana iltana, mitä hilpeimmässä mielentilassa.
Setä Frans hengitti helpommin, Pietari Damin lähdettyä, mutta Kaija
oli kauan aikaa ääneti ja apealla mielin. Vaikk'ei hän hetkeäkään
ikävöinnyt häntä, oli hänestä kumminkin tuntunut katkeralta,
nähdessään hänen lähtevän. Kaijasta tuntui, niinkuin hänen miehensä
olisi siten tehnyt kavalluksen -- ei häntä, vaan lasta kohtaan. Onhan
se hänenkin lapsensa. Hänen mieltänsä kirveli, nähdessään, kuinka
kylmäkiskoisesti mies saattaa ajatella tuota asiata.
Mutta Pietari Dam viipyi koko kesäloman Bornholmassa, ja niinpä
tapahtui, että juuri setä Fransista -- henkisesti puhuen -- tuli
lapsen isä: hänellehän Kaija siitä haasteli omalla lämpimällä,
hiljaisella tavallaan, äänessä hely, joka saattoi olla niin
salaperäinen, ja silmissä ilme niin merkillisesti sisäinen.
Hänellehän Kaija näytti pienen kätkyen, ja kuinka äärettömän
juhlallisesti hän osasikaan vetää syrjään nuo vaaleansiniset
silkkiuutimet! Ei hän millään muotoa olisi näyttänyt sitä kellenkään
muulle kuin juuri Frans sedälle.
Setä ei siitä pitäin milloinkaan unohtanut, kuinka Kaija oli
kuiskaissut hänelle: "Tules katsomaan!" ja sitten varpaillaan
kulkenut hänen edellänsä portaita ylös.
Setä Frans oli yllättänyt itsensä siinä, että itsekin astuu
varpaillaan.
Kaija pysähtyi pienen ullakkokamarin oven eteen ja avasi sen...
varovasti, voi kuinka varovasti! lykkäsi sedän edellänsä sisään ja
sulki nopeasti oven.
Keskellä lattiata seisoi kätkyt, pehmoinen ja rauhallinen, niin siro,
sininen -- pieni kuningaskunta, joka vaan valtijaansa vuottaa! Ja
sen vieressä seisoi Kaija, kädet ristissä, pää hiukan kallellaan ja
pyhän hartauden ilme nuorilla kasvoillansa. Ohimoilla kiemurteli
kullanruskea tukka, ja veri vuoroin hulvahti hennoille poskille,
vuoroin pakeni jälleen pois.
Frans sedästä tuntui kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut Kaijaa
niin palavasti kuin nyt, jolloin se, mikä syvintä ja naisellisinta
hänessä oli, astui niin täydessä voimassaan esille. Mutta sitten
hänet jälleen valtasivat nuo kummalliset harhaluulot, joihin hän oli
joutunut muutama viikko ennen häitä: silloin oli hänestä tuntunut,
että se on hänen ja Kaijan koti, jota hän laittelee kuntoon; nyt
hänestä tuntui tuokion aikaa, että se on hänen ja Kaijan lapsi, jota
he odottelevat. Tietämättänsäkin hän pyyhkäisi kädellään kätkyen
laitaa, ja niin paljo oli hellyyttä tuossa liikkeessä, että Kaija
ehdottomasti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Ja sitten hän hiljaa avasi oven ja hiipi varpaillaan takaisin
portaita alas.
9.
Kuni tekstinä kesäisen tarun,
Aiheina yön fantasioitten,
Tulikukkaset suorina loistaa
Tuoll' äärillä sammalsoitten...
He kulkivat yhdessä apilasmaan poikki. Rehevänä, sankkana kasvoi
apilas, täyttäen ilman sulotuoksuisilla tuulahduksilla.
Alempana oli heinä jo niitetty, ja suuret ru'ot kutsuivat kulkijata
levähtämään. He astuivat metsänrinnettä ulos niitylle.
Vanha paimenmuija niiasi heille.
-- Nyt kai on rouvan hyvä mieli, kun herra tuli kotia! -- sanoi hän,
vilaisten setä Fransiin ja myhähtäen niin leveästi kuin suinkin osasi.
Kaija nyökäytti vain päätään ja kulki edelleen, mutta veri hulvahti
hänelle poskiin. Ensi kertaa häntä hävetti olla laiminlyöty aviovaimo.
Eikös juuri Pietari Damin olisi ollut velvollisuus uhrautua näinä
aikoina hänen tähtensä? -- Eikös se ole aivan nurinpäistä, että setä
Frans on täällä osallisena kaikkien näitten päiväin ja viikkojen
odotukseen?... Kaija huokasi niin syvään ja niin katkerasti, että
setä Frans pysähtyi ja kävi hänen käsivarteensa. Tapansa mukaan hän
jälleen taittoi kirpeältä kivulta kärjen.
-- Teitpä oikein kiltisti, kun kutsuit minut tänne maalle, -- puheli
hän. -- Olen ollut sun elämässäsi mukana niin monessa asiassa siitä
saakka kuin maailmaan tulit, ett'en saata ajatellakaan, kuinka
en olisi mukana tässäkin. Ja tiedäthän sitä paitsi, että minun
on mieluisinta viettää loma-ajat maalla hiljaisuudessa. Sinun
miehesi sitä vastoin tarvitsee sitä virkistystä, mikä on saatavissa
tuollaisista pienistä huviretkistä ystäväin seurassa.
Kaija oli kiitollinen hänen hienosta huomaavaisuudestaan.
-- Niin, -- virkkoi hän, -- ihmisethän ovat niin erillaisia.
Hän ei tahtonut mainita, että tänään on ummelleen kolme viikkoa siitä
kuin hän oli saanut tietoja Pietari Damista, silloinkin vain pari
riviä avonaisella kirjekortilla. Ei hän Damin kirjeitä kaivannut,
mutta sittenkin häntä loukkasi se, ett'ei kirjeitä tullut.
Itse hän oli kirjoittanut kolmekin kirjettä, jotka joka kerralta
olivat käyneet yhä lyhyemmiksi.
-- Eiköhän levähdetä tuolla? -- virkkoi setä Frans, taluttaen häntä
istumaan vanhalle puunrungolle, joka oli omituisesti kätkeynyt tuonne
korkeaan heinikkoon puron varrella. Laulellen juosta lirisi puro
sammaltuneitten kivien välitse, ja hiljaa sitä kuuntelivat niityn
kukkaset kummallakin reunalla.
Valkoinen mesiyrtti nyökäytteli päätään keltaherukalle. Pyöreät
maitiaiset suutelivat punaisia kurjenpolvia. Hiirenherneellä oli
niin paljo haastelemista valkoisen tähtimön kanssa, ja kieruruoho
kimmurteli puunrungolta alas mehuisan linnunherneen luo, siepaten
sitä muitta mutkitta vyötäisistä. Sininen tädyke kuiski jotain
keltaiselle kyläkellukalle. Viheriäinen krassi koetti turhaan päästä
solakan kuusen latvalle asti. Mutta yli kaikkien näitten kohoilivat
tulikukat, hienovartiset, pehmeämuotoiset. Ei ollut muitten
yrittämistäkään niitten tasalle.
Tuli tuulenpuuska silloin tällöin ja viskasi kukkasen puroon.
Ja kukkasista kukin oli kuin punainen perho, joka uiskentelee
hopeankirkkaalla veden pinnalla, ja missä ikinä sen kulki tie, siellä
laulut ilmassa raikui.
Kahden he siinä istuivat, kuunnellen. He ajattelivat toistensa
ajatuksia syvällä heimolaisuuden tunnolla, joka aina oli heissä
asunut, ja sillä herkällä toistensa käsittämisellä, minkä rakkaus
synnyttää.
Kun kuulee tarumaista musikkia, silloin tuntuu, kuin koko elämän
runous säveliin sulautuisi. Niinpä tuntui heistäkin, kuin koko
heidän elämänsä sulautuisi lirisevän puron lauluun. Ajattelivat he
tuossa kaiketikin, kuinka elämä oli raunioiksi raastanut heidän
tuulentupansa, kaatanut kuin korttikartanon. Ajattelivat kaiketi,
kuinka he olisivat saattaneet istua tässä kahtena onnellisena
ihmisenä, ellei toinen heistä olisi käynyt välipuheille oman itsensä
kanssa.
Mutta sanaakaan he siitä eivät puhuneet; vaistomaisesti he välttivät
kaikkea sellaista, mikä olisi aiheuttanut selityksiä heidän keskensä.
-- Setä Frans! -- virkkoi vain Kaija. -- Täällä tulee olemaan niin
yksinäistä, kun sinä lähdet pois.
Setä Frans ei vastannut heti kohta. Hän ajatteli, ett'ei siihen enää
ole kuin kaksi päivää, ja hänen sydäntänsä kouristi. Hän ei tiennyt,
miten lohduttaa itseänsä ja häntä.
-- Minä pistäyn täällä sunnuntaisin, -- sanoi hän sitten, -- jos
sallit.
Kaija ojensi hänelle molemmat kätensä.
-- Niinpä minä sitten päivät umpeen ikävöitsen sunnuntaita, --
vastasi hän.
Setä Frans tunsi, ett'ei hän tällä hetkellä, nuo sanat kuultuaan,
uskalla katsahtaa Kaijaan. Hän kumartui, ja kovin hänen tuli kiire
saada pelastetuksi muuan kovakuoriainen hämähäkin verkosta.
-- Niin, niin, -- puheli hän, ikäänkuin saadakseen ajatuksia
toisaanne, -- sinä kaipaat kumppalia, kenen kera haastella, ja
tiedäthän, että vanha setä Frans on uskollinen ystävä. Saat luottaa
häneen.
Kaija ymmärsi heti, miksikä hän oli sanonut "vanha". Setä tahtoo
kaikin mokomin, että heidän keskinäinen luottamuksensa yhä edelleen
pysyisi voimassa; hän ei tahdo milloinkaan asettua sille kannalle,
että puhuisi hänelle sanoja, joita Kaija ei uskaltaisi kuulla. Ja
äkkiä kävi Kaijalle selväksi, kuinka miehen rakkaus saattaa olla niin
voimallinen, että se pitää hänen polkunsa puhtaana koko elämän-iän.
Kaija istui, tuijottaen eteensä valppailla silmillään, ja lämpöiseksi
kävi äkkiä hänen katseensa ja kirkkaaksi. Hän alkoi hyräillä. Ja
hienot sydänheinät huojuivat hänen jalkainsa juuressa... ja puro
lirisi... ja tulikukat ne loistivat.
-- Muistatko pientä laulua tulikukista, jota lauloit monta vuotta
sitten? kysyi setä Frans.
Kaija nyökäytti päätään, myhäillen.
-- Itsehän sinä sen minulle opetit, -- vastasi hän.
Ja hän lauloi sydämellisellä, pehmeällä äänellään:
Kuni tekstinä kesäisen tarun,
Aiheina yön fantasioitten,
Tulikukat suorina loistaa
Tuoll' äärillä sammalsoitten.
Voi jos saisin ne koota kaikki
Surun lohduksi vaisun milloin,
Sinut vitasi peitteleisin
Punalehdillä aamuin illoin --
Kukiks' saisi ne syömessäs silloin.
* * * * *
Setä Frans muutti kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä, ja Kaija jäi
yksin.
Sedän lähdettyä, entinen pelko palasi jälleen, mutta nyt se sai uuden
muodon: nyt se oli pelkoa Frans sedän tähden.
Kaijan valtasi sama tuska, jonka ahdistusta hän oli tuntenut jo
takavuosina, seisoessaan pikku tyttönä setänsä oven takana ja
kuunnellessaan, kuinka hänen oma sydämensä sykkii, niinkuin olisi
pakahtumaisillaan hurjasta pelosta, että setä Frans on kuollut
tuolla sisässä. Tuskin hän nyt uskalsi yöksi ummistaa silmäänsäkään,
sillä heti hän oli näkevinään hänet kuolleena tai saattavinaan häntä
hautaan. Hän kuuli ruumiskellojen soivan ja oli astuvinaan arkun
perässä niin verkalleen, voi niin verkalleen! Ja tuntui kuin ei
jaksaisi jalkaansakaan liikuttaa tuolta painostavalta yksinäisyyden
tunteelta, joka hänet täyttää. Herätessään hän sitten vienosti
kuiskaili ulos pimeään yöhön:
-- Lapsi parka! Poloinen lapsi!... Mitenkä sinun käy, jos hän kuolee!
Ja aamuisin hän istui kirjoittamaan hänelle kirjettä. Hän kirjoitti
lapsesta, niinkuin he olivat lapsesta haastelleetkin, ja setä Frans
vastasi samaan tapaan.
Hän kertoi Kaijalle tilanneensa uuden painoksen Andersenin satuja, --
se oli aiottu sille pienokaiselle.
Kaija puolestaan ilmoitti, mitenkä hän, maalta palattuansa, sisustaa
arkihuoneen viereisen pikku suojan lapsenkamariksi, niin että kätkyt
on aina hänen näkyvissään, sillä lapseen ei saa koskea kukaan muu
kuin hän itse. Yöt päivät hän aikoo olla lapsen luona. Ja setä Frans
se piloillaan kyseli, mahtaakohan hän ylimalkain milloinkaan päästä
armollisen prinssin puheille, vai ulkonako sitä vaan pitää seista ja
veisata: "Ach du lieber Augustin!"...
Tuntui kuin jo pelkästään sedän käsialan näkeminenkin olisi
rauhoittanut häntä. Ahdistava tuska häipyi pois.
Pietari Damilta tuli kirje, jossa hän tiedustelee, milloinka Kaija
aikoo tulla kotia. Itse hän on harjoituksissa päivät umpeen, -- niin
hän kirjoitti.
Kaija vastasi aikovansa jäädä maalle, kunnes lapsi on syntynyt.
Kaupunkiin hän palajaa kaiketi lokakuussa.
Siihen tuli vastaus heti seuraavassa postissa: Pietari Dam kirjoittaa
pitävänsä vaimonsa päätöstä varsin järkevänä ja hyväksyvänsä sen
kaikin puolin.
Kaija luki rivien välitse, kuinka mielissään hänen miehensä on siitä,
ett'ei hän vielä palaja kaupunkiin. Tuo koski häneen kipeästi. Hän
oli jo kauan aikaa sisimmissään epäillyt miehensä uskollisuutta,
mutta näinä aikoina hän oli kernaasti salannut sen omalta
itseltään... hän ei ollut päästänyt epäluulojaan valtaan... koko
hänen luontonsa nousi sitä vastaan.
Silloin hän sattui illalla kerran lukemaan sanomalehdissä uutisen,
että Pietari Dam ja näyttelijätär, neiti S., vietettyänsä loma-ajan
Bornholmassa, olivat palanneet pääkaupunkiin... Säihkyvänä
tulikielenä sävähti silloin viha hänen sielussaan. Mutta seuraava
tunne oli häpeätä oman itsensä tähden: kuinka olikaan ollut
mahdollista, että hän edes hetkiseksikään elämässänsä oli niin
lumoutunut tuon miehen ulkonaisesta kauneudesta, että oli kokonaan
unohtanut kysyä, millainen hän on sisältä! Ja kuinka hän oli
saattanut valita Pietari Damin, kun hänellä rinnallaan oli sellainen
mies kuin setä Frans!... Miks'ei hän ollut pelastanut itseänsä,
seisoessaan alttarin edessä ja ensi kertaa ymmärrettyään omat
tunteensa! Ja kuinka hän on saattanut luulotella itseänsä, todellakin
rakastavansa Pietari Damia, saanut koko tahtonsa pakotetuksi
tähän rakkauteen ja sulkenut silmänsä näkemästä tyhjyyttä heidän
yhteis-elämässään!... Hamaan siihen päivään, jolloin Pietari Dam oli
syvimmin loukannut häntä hänen tunteissaan lasta kohtaan, hamaan
siihen päivään hän oli _tahtonut_ uskoa rakastavansa häntä.
Räikeän selvänä oli nyt hänen edessään se silmänräpäys kirkossa,
jolloin hän ensi kertaa elämässään oli huomannut, että setä Frans
saattaisi olla hänelle jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä hän
siihen asti oli ollut. Hän painoi päänsä alas, ja kuumia kyyneleitä
valui hänen syliinsä _Häntä_, niin _häntä_ vastaan hän oli rikkonut!
Oikeudenmukaista niinmuodoin se mikä häntä nyt oli kohdannut.
Kauan hän istui, kädet yhteenpuristettuina sylissään. Verkalleen ja
sanomattoman katkerina kulkivat nämä säkeet hänen sielunsa kautta:
Ja lehdelle kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi
Mut valkoiset lehdet
Kaikk' irti kiskoi...
10.
Tää laki ilman
On muuttelutta:
On maassa niitä,
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
Eräänä päivänä syyskuun lopulla, jolloin leivoset lauloivat
sänkipellon kohdalla, -- jolloin ensimmäisiä muuttolintuja läksi
etelään, -- jolloin metsät alkoivat kellastua ja järvet käydä
sinisemmiksi, -- jolloin ilma oli niin äänetön ja puro juoksi niin
hiljaa, että olisi luullut sen seisovan yhdessä kohdin korkeassa
heinikossa, -- silloin hänen pikku poikansa näki päivänvalon.
Hänen tulonsa oli vähällä viedä äidiltä hengen. Tajutonna oli äiti
yhä silloinkin vielä kuin poika jo ensi kertaa potki kylpyammeessa ja
katsoi suurin, oudostelevin silmin tähän kummalliseen maailmaan.
Mutta kun hänet vedestä nostivat, silloin hän parkaisi tuommoisen
vähäisen, läpitunkevan lapsenparun, ja siihen äitikin heräsi. Hän
käänsi päätään ja katsahti lapseen, ja säteilevä hymy elähti silloin
hänen kasvoillaan... mutta pian hän sulki silmänsä jälleen, ja
kyyneleitä alkoi yksitellen herahdella pitkäin ripsien alta: ei
ketään, kelle riemunsa ilmaista, ei ketään, kenen kanssa ilonsa tasan
panna.
Osan-ottavasti katseli lääkäri häntä.
-- Lähetetäänkö sana miehellenne? -- kysyi hän. Päätänsä puistellen
äiti vastasi:
-- Mieheni ei pääse; hän näyttelee tänä iltana.
Hän huomasi itsekin, kuinka naurettavalta tuo kuuluu, ja hento puna
lensi hänen kalpeille poskilleen.
-- Eikö ole ketään muuta, jolle...?
-- Ei, kiitos, ei tänään. -- Ja väsyneenä hän painoi silmänsä umpeen.
Seuraavana päivänä oli hänessä kuume.
-- Jos minä nyt kuolen, -- sävähti hänen sielussaan tuskallisena
ahdistuksena, -- kuinka lapsen käy? -- Vaikeroiva, äänekäs huokaus
pääsi hänen rinnastaan.
-- Setä Frans ottakoon hänet huostaansa, -- niin hänen omat
ajatuksensa vastasivat melkein koneen-omaisesti.
-- Mutta -- ajatteli hän sitten -- ensin pitää minun saada tietää,
onko hän antanut minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen
hänelle tehnyt. En saata kuolla, ennenkuin tiedän saaneeni häneltä
anteeksi, en millään muotoa. -- Ja hän kohotti polttavan kuuman
päänsä ja pyysi, että setä Frans kutsuttaisiin sähkösanomalla tänne.
Hän tulikin parin tunnin perästä. Aivan hiljaa hän astui huoneesen.
Kaija näki hänen kasvojensa kalpeudesta, kuinka levoton hän oli
ollut, näki käden vavahtelusta, kun hän nosti tuolin aivan vuoteen
viereen ja istahti hänen lähellensä. Mutta ei aavistanutkaan nuori
äiti, kuinka ankarassa jännityksessä setä Frans oli ollut. Silloin
hän sen vasta huomasi kuin setä Frans painoi päänsä pielukselle hänen
päänsä viereen ja purskahti itkemään.
Ensi kertaa elämässään Kaija näki hänen itkevän ja säikähti tuosta
niin, ett'ei tiennyt mitä tehdä. Hiljaa hän vain laski käsivartensa
hänen kaulaansa.
-- Rakas setä Frans! -- kuiski hän vain. -- Rakas, armas setä Frans!
Äänen painosta setä kuuli, kuinka heikko hän on, ja hillitsi itsensä
heti. Ripeästi hän nousi ylös, pitäen Kaijan kättä omassaan.
-- Se oli vaan ilosta, kun sain nähdä sinut, -- virkkoi hän,
ikäänkuin anteeksi pyytäen. -- Jumalan kiitos, että olet näin
pitkällä jo; nyt on pahin vaara vältetty.
-- Ei vielä, -- vastasi toinen, päätänsä puistaen. -- Siksihän panin
sinua hakemaan. Minun oli mahdoton ajatella kuolemaa, ennenkuin
sinä saisit tietää kaikki sydämeni sisimmät tunteet... sinä, jolle
minä pienestä pitäin olen ilmaissut jok'ainoan ajatukseni. Minusta
tuntui välttämättömältä saada tietää, että sinä olet antanut minulle
anteeksi.
-- Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, -- kuiskasi setä
vapisevin huulin.
Kaija katsahti häneen kuumeisilla silmillään.
-- On kyllä, -- virkkoi hän. -- Minä olen tehnyt suuren rikoksen
sinua kohtaan... ja... itseäni kohtaan myöskin. Muistatko, kuinka
sinä kerran sanoit minulle: "Älä milloinkaan käy välipuheille
rakkautesi kanssa!" Mutta minä kävin.
-- Tietämättäsi, -- kiiruhti setä Frans lisäämään. Mutta Kaija ei
säästänyt itseään.
-- En, vaan tieten, -- vastasi hän. -- Silloin kuin minä seisoin
Pietari Damin kanssa alttarin edessä, silloin minä äkkiä ymmärsin
rakastavani juuri sinua. Mutta minä tukautin äänen rinnassani ja
väkivallalla pakotin itseni luulemaan muuta.
Setä Frans puristi hänen kättään niin kovaa, että hän oli vähällä
parahtaa.
-- Voi, miksikäs teitkään niin? -- virkkoi hän, äänessään niin paljon
katkeruutta, että Kaijan sydäntä vihiäsi.
-- Niin, miksikä teinkään niin! -- puheli hän itsekseen; --
Tietänenkö sitä itsekään?... Sinä olit kauttaaltasi jotain koeteltua,
vanhaa, täysiarvoista... hän uutta... pettävää... Hän se oli, tuo
elämänkokemus! -- liitti Kaija katkerasti. -- Voi, mutta älä pidä
minua silti vähemmin rakkaana! -- Näin hän rukoili, ja ääni tuli
pohjalta tuskaisen sielun.
Silloin myhähti setä Frans... myhähti hiljaa ja niin sisäisesti.
-- Olen antanut sinulle kerran _koko_ rakkauteni, -- virkkoi hän, --
enkä koskaan ota lahjojani takaisin.
Kaija ei kyennyt vastaamaan. Hän painoi sedän käden kiinni poskeensa
ja vei sen ikäänkuin sattumoisin huulilleen.
-- Ja vielä yksi asia, -- kuiskasi Kaija.
Toinen kumartui lähemmäs, paremmin kuullaksensa.
-- Jos minä kuolen, otatko pojan?
-- Et sinä kuole.
-- Mutta _jos_ kuolen.
-- Niin minä otan pojan, -- vastasi setä Frans, vaistomaisesti
kääntyen lapsen puoleen.
-- Malta, -- virkkoi Kaija, yrittäen nostaa päätänsä, -- minä näytän
hänet sinulle. Mutta minä tahdon itse... itse!
Setä Frans lykkäsi kätkyen aivan kiinni vuoteesen, niin että äiti
yletti kädellänsä siihen. Ja hiljaa, juhlallisesti, niinkuin mihin
pyhään esineesen kajoten, hän veti vaaleansiniset silkkiuutimet
syrjään.
-- Katsos, kuinka hän on sinun näköisesi! -- sanoi hän.
Setä Frans kumartui kätkyen yli ja säpsähti. Ei ollut tuo tavallista
yhdennäköisyyttä sukulaisissa, minkä hän siinä näki, ei! Nuo pienet
kasvot kaikkine yksityiskohtineen: kuoppa leuassa, silmien muoto,
nenän kaarevuus -- kaikki oli uskollista jäljennöstä hänen omista
kasvoistansa.
Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka
Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän
lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut
hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan
muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen
hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut
sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut
milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä.
Ja hänet valtasi mahtava onnentunne... ihmettely... toivo...
ylpeys... sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui
katkeruudeksi.
Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, _ainoastaan_ setä
Frans?
Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun... olla
kasvatus-isä eikä isä... ystävä eikä puoliso?
Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista,
mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa
itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei?
Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja
hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, -- niin
ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi.
Nyt hän tahtoo elää...! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa
onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen... hän ei tyydy
vähempään.
Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne
ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa:
Tää laki ilman
On muuttelutta:
On maassa niitä,
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle
tuttavalle... ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä
Fransiksi.
Tyynesti hän kääntyi Kaijan puoleen, joka tuskaisena oli seurannut
hänen jokaista liikettänsä ja terävällä silmällään lukenut jok'ainoan
ajatuksen hänen eloisista kasvoistansa.
Samassa huomasi setä Frans, kuinka ilme Kaijan silmissä äkkiä oli
muuttunut: Kaija oli houreissaan.
-- Älkää päästäkö häntä sisään! -- puheli hän, tuijottaen ovea kohti.
-- Hän ei saa kajota lapseen! Hän sanoi itse, ett'ei sillä väliä,
vaikka lapsi kuoleekin. Min'en unohda sitä milloinkaan.
Hän vaipui takaisin pieluksille, syvästi huoahtaen. Otsa ja kädet
kävivät äkkiä jääkylmiksi.
Kolme vuorokautta kesti kovaa kuumetta. Kolme vuorokautta istui setä
Frans hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, pidellen hänen polttavaa
kättänsä ja muutellen jääpusseja hänen otsalleen.
Neljäntenä aamuna Kaija tuli tuntoihinsa. Hän avasi silmänsä ja
katsahti setä Fransiin.
-- Kuinka herttaista, että sinä tulit! -- virkkoi hän. -- Nyt minä
kaiketi paranen, kun sinä olet täällä.
Hän kätki pienen kätensä sedän käteen, niinkuin lapsi kätkee
kätösensä sen käteen, johon hän luottaa. Ja sitten hän sulki silmänsä
jälleen.
Ja kasvot setä Fransiin päin hän nukkui tuossa nyt ensimmäistä syvää,
tervettä, rauhallista untansa.
* * * * *
Viimeisinä päivinä lokakuussa, jolloin illat jo olivat käyneet
sateisiksi ja kolkoiksi, jolloin kellastuneita lehtiä myötäänsä
kahisten putoili akkunaruutuja vastaan, -- silloin Kaija muutti
kotiansa kaupunkiin.
Pietari Dam otti hänet vastaan ilmeisesti hämillään, puheli
ponnistuksella senkin seitsemästä asiasta yhtä haavaa, tehden
kömpelöitä yrityksiä, näyttääkseen kiinnittävänsä huomiota lapseen.
Mutta Kaijan silmissä oli jotain, joka ilmoitti Pietari Damille, että
hän on tarpeeksi paljastettu. Ja niinpä hän lakkasikin näyttelemästä
komediaa kotonansa.
Kaija nostatti kätkyen vierashuoneen viereiseen suojaan, ja siellä
hän myötäänsä istui kätkyen ääressä yötä päivää. Kadulla hän
lykkäsi poikaansa pienissä korivaunuissa, ja silloin hän mielestään
oli kuin etana, jolla on talo seljässään, sillä poikanenhan oli
hänen "kotinsa". Ja kun hän aamuisin kylvetti lastaan, pehmoisella
kädellään kannatellen pientä päätä, poikasen potkiessa ja
loiskutellessa vettä ympärilleen, silloin hän tunsi sydämessään
sellaista onnea, jota yksin se tuntee, joka itse on pitänyt pikkuista
lapsen päätä ja samalla kokonaista maailmaa pehmoisessa kädessään!
Harvoin oli Pietari Dam läsnä lasta kapaloitaessa. Silloin hän seisoi
vain ovella ja läksi heti pois, kun poika rupesi huutamaan.
Kaija huomasi kummaksensa, kuinka paljon Pietari Dam oli
näinä kuukausina muuttunut: tukka oli harvennut, katse käynyt
karttelevaksi, astunta raskaaksi. Kaijan ei tarvinnut mitään
tiedustella, eikä hän koskaan tiedustellutkaan, hän pysyi loitolla
hänestä. Pietari Dam olisi tehnyt viisaasti, jos olisi edelleen
säilyttänyt ne kylmät, vieraat välit, jotka heidän keskinäisissä
suhteissaan olivat päässeet vallalle, mutta sen sijaan hän rupesi
vaatimaan, että Kaija olisi hänelle jotain muutakin ja panisi piian
hoitamaan poikaa.
-- Minullahan on ensimmäinen oikeus sinuun, -- väitti hän.
Lujatahtoisena nousi Kaija silloin häntä vastaan.
-- Sinulla ei ole mitään oikeutta, -- sanoi hän. -- Sinulla oli
oikeus, mutta sinä olet sen menettänyt.
-- Tuopa merkillistä puhetta, -- vastasi Pietari Dam, yrittäen
esiintyä mahtavasti, mutta punastui ja käänsi katseensa toisaanne.
Kaija katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Etkö muista, missä olit silloin, kuin minä olin odotuksillani?
-- Minäkö?... -- änkytti toinen, -- niin, minäkö...?
-- Sinä olit matkoilla toisen naisen kanssa. Teillä oli omat välinne
silloin, niinkuin oli ollut sitä ennenkin. Oletko milloinkaan tehnyt
itsellesi oikein selväksi, mikä suunnaton solvaus avioliiton aatetta
kohtaan tällaisen tosiasian pohjana on?
Hän puhui niin suurella varmuudella, että Pietari Dam huomasi
mahdottomaksi ruveta puolusteleimaan. Sen sijaan hän puikahti toista
tietä.
-- Kyllä kai sinä pian lohdutuksen löysit, -- virkkoi hän. --
Sinullahan oli setä Frans...
Kaija olisi saattanut lyödä häntä tällä hetkellä, niin halpamaiselta
Pietari Dam nyt näytti hänen silmissään, ellei raakamaisuus tuon
miehen ajatuksen kulussa olisi lamauttanut häntä.
Pietari Dam käsitti hänen vaitiolonsa väärin ja lisäsi, vilaisten
syrjästä poikaan:
-- Ei suinkaan tuo yhdennäköisyys ole satunnaista vain...
Silloin puristi Kaija nyrkkinsä yhteen, vihasta kalveten.
-- Jos sinä, -- lausui hän, -- jos sinä kerrankaan vielä mainitset
hänen nimeänsä tuolla tavalla... sinä, joka et ole mahdollinen
hänen kenkänsä pohjaakaan suutelemaan, niin minä jätän tämän talon.
Ymmärrätkö? En hetkeäkään silloin ole enää täällä!
Pietari Dam säikähti hänen kiivauttansa, säikähti tuota jäätävää
kylmyyttä hänen äänessään. Ja äkkiä valtasi hänet se pelko, että
Kaija panee uhkauksensa toimeen ja todellakin lähtee pois.
Hän käsitti kyllä, mikä etu hänellä on olla naimisissa Kaija
Hallingin kanssa. Ylhäiset, vanhat talot pääkaupungissa olivat
käyneet hänelle avoimiksi hänen vaimonsa kautta, ja koko hänen
yhteiskunnallinen asemansa oli kohonnut. Tosin hän oli jo kuluttanut
puolet vaimonsa omaisuutta, mutta runsaasti oli vielä jäljelläkin,
ja sitä paitsi hän piti vaimostaan yhä vieläkin -- tavallaan hän oli
valmis huvittelemaan muitten kanssa, mutta vaimokseen hän ei olisi
saattanut ottaa ketään muuta. Vaimokseen hän tahtoi Kaijaa. Ja niinpä
hän äkkiä kävi nöyräksi.
-- Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi, -- virkkoi hän. --
Minä tiedän tehneeni pahoin sinua kohtaan enkä tahdo yrittääkään
puolustamaan itseäni. Sinulla on täysi syy olla vihoissasi minulle...
mutta täytyyhän sinun myöntää, ett'et sinäkään ole sanottavaksi minua
ajatellut tämän viimeisen puolen vuoden kuluessa.
-- Myönnän kyllä, -- vastasi Kaija vilpittömästi. -- Min'en pelkää
olla suora sinua kohtaan. Minä luotin sinuun ensi alussa, mutta sinä
sysäsit minut luotasi. Sinä loukkasit minua hellimpään kohtaani.
Minua ahdisti pelko ja vavistus silloin, ja minä sain lohdutusta
Frans sedältä! Minä olin sitten iloisissa odotuksissa, ja setä Frans
oli silloin ilossani osallinen! Lasta me ajattelimme jo ennen kuin
se syntyi, ja meidän ajatuksemme yhtyivät toisiinsa. Me puhelimme
lapsesta, me kirjoitimme toisillemme lapsesta. Ei nainen milloinkaan
olisi saattanut osoittaa minulle suurempaa hellyyttä ja hienompaa
ymmärtämystä kuin hän. Ei siis kummakaan, jos lapsesta tuli hänen
näköisensä.
Hänen poskensa olivat punaiset liikutuksesta, ja tuossa katseessa oli
jotain niin puhdasta ja ylevää, että Pietari Dam ehdottomastikin loi
silmänsä maahan.
-- Mutta kuinkapa sinä voisitkaan ymmärtää, -- jatkoi Kaija, --
kuinkapa voisitkaan ymmärtää, että kaksi ihmistä saattaa rakastaa
toisiaan, syntiä tekemättä! Ja setä Frans ja minä, me _rakastamme_
toisiamme... tiedä se nyt! Ja vaikka näin on, ei ole meidän
kumpaisenkaan johtunut mieleenkään pettää sinua. Silloinkaan, kuin
sain selväksi, kuinka pohjattoman uskoton sinä olit ollut, en
silloinkaan edes hetkistäkään ajatellut lähteä pois sinun talostasi.
Vapaasti olen tehnyt, minkä tehnyt olen, ja siksipä olen tekoni
seurauksetkin kantanut... Mutta _yhtä_ minä myös tahdon, -- hän
oikaisihe ja kenautti ylpeätä niskaansa, -- minä tahdon tehdä niin,
että voin itseäni naisena kunnioittaa... Minä olen hoitanut sun
taloasi ja vaalinut sun lastasi, mutta vaimonasi en tahdo olla,
kosk'en vaimosi ole. Ja minä toistan sen, mitä äsken sanoin: jos sinä
vielä kerrankaan mainitset setä Fransin nimeä tuolla tavalla, niin
lähden empimättä tästä talosta pois.
Hän oli niin kaunis tällä hetkellä, seisoessaan tuossa Pietari
Damin edessä, että vanha rakkaus leimahti miehessä jälleen täyteen
liekkiin, ja samalla heräsi luulevaisuuskin.
-- Tuossa piilee jotain, -- tiuskasi hän äkisti.
-- Siinä ei piile mitään, -- vastasi Kaija tyynesti. -- Minä en
vilpistele, sen tiedät varsin hyvin.
Pietari Dam tiesi sen, ja ääni kävi jälleen pehmeäksi ja pyytäväksi.
-- Minä lupaan, -- lausui hän, -- että tämä oli viimeinen kerta kuin
sinulla oli syytä valituksiin. Siedätkö minua sitten?
-- Kyllä, -- vastasi Kaija, -- sitten siedän sinua. Mutta
säikähdyttyänsä kerran, Pietari Dam tarttui kaikkiin saatavina
oleviin aseisin.
-- Sitä paitsi, -- sanoi hän, -- avioero on kahden asia, niinkuin
avioliittokin, sen kaiketi tiedät. Minä puolestani en milloinkaan
siihen suostu. Jos sinä sittenkin minut jätät, niin minä pidän pojan,
sillä siihen on minulla oikeus.
Hän näki Kaijan kalpenevan, niin että huuletkin kävivät valkoisiksi.
-- Luullakseni, -- virkkoi Kaija vain, -- luullakseni, on ensimmäinen
oikeus sillä, joka on pannut henkensä alttiiksi lapsen tähden.
-- Sinä erehdyt. Kun kysymyksessä on poika, silloin on isällä oikeus
vaatia hänet omakseen. Sinä saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti,
mutta tiedä, että sinun on valitseminen joko hänet ja minut tahi ei
kumpaakaan.
Pietari Dam meni kiivaana ulos, ja Kaija kuuli, kuinka hän paiskasi
eteisen oven kiinni perässään.
Hän istui tuossa yksin nyt, nuori rouva, sydämessä tuskallinen tunto
siitä, että hän on kahlehdittu elämän-iäkseen... Hän painoi päänsä
syvälle kätkyen pieluksiin ja hyrähti itkuun.
11.
"Nukkuvan linnan prinsessa".
Seuraavina päivinä Kaija käveli rauhatonna huoneesta huoneesen, lepoa
missään saamatta. Ja silloin tuli hänen jälleen ikävä äitiä, jota hän
ei ollut nähnyt vuosikausiin.
Nuo kalpeat kasvot vaunun-ikkunassa astuivat jälleen ilmielävinä
hänen eteensä. Heidän välisensä siteet vetäysivät entistä lujemmalle,
nyt, kun hän itsekin oli tullut äidiksi.
Hän antoi lapsenpiialle tarkat määräykset pojasta, käskien hänen
lakkaamatta pitämään kätkyttä silmillä, niin kauan kuin hän itse on
poissa. Sitten hän läksi ensimmäisellä pikajunalla Vordingborgin
asemalle.
Tultuaan Oringen laitokseen, hän pyysi päästä ylilääkärin puheille.
-- Miksikä te oikeastaan tahdotte nähdä äitiänne nyt, niin monen
vuoden perästä? -- kysyi ylilääkäri, katsoen terävästi häneen.
-- Siks'että... -- hän tapaili hetken aikaa soveliasta sanaa, mutta
ei osannut vastata muuta kuin vilpittömästi: -- siks'että minun tuli
niin kovin ikävä häntä.
Ylilääkäri heitti pikaisen silmäyksen nuoren rouvan kalpeihin,
vakaviin kasvoihin. Päätään puistellen hän virkkoi sitten: --
Tiedättehän, että hän on parantumaton nyt?
Toinen nyökäytti vain ääneti päätään.
-- Tiedättekö senkin, -- jatkoi lääkäri, -- että hän on viime vuosina
ollut aivan sekaisin, niin ett'ei tunne lähimpiänsäkään?
-- En, sitä en ole tiennyt.
-- Eiköhän sitten olisi parasta olla näkemättä häntä? -- taivutteli
lääkäri.
-- Voi, ei, ei! -- Ja Kaija katsoi niin rukoilevasti häneen.
-- No niin, kuinka tahdotte, rouva. Minun täytyy ensin kumminkin
tutustuttaa teitä oloihin. Teidän on nimittäin mukautuminen hänen
ideoihinsa, Vastustaminen tuottaa hänelle tuskia. Katsokaas,
hän luulee olevansa nukkuvan linnan prinsessa... hän odottelee
vaan prinssiä. Olen kumminkin pannut tähdelle, että hän käy aina
levollisemmaksi, kun kotoa joku käy hänen luonaan. Silloin hän on
iloinen ja tyytyväinen monta päivää peräkkäin; mutta sitten alkaa
levottomuus taas. Vuosi sitten minä kirjoitin isällenne, eikö hänen
olisi mahdollista käydä täällä kerran viikossa, mutta hän vastasi,
ett'ei hän toimiltaan mitenkään jouda; hänen on mahdoton tulla.
Kaija loi silmänsä maahan: terävä katse silmälasien yli oli sattunut
häneen, ja kertonut ylilääkärin ajatelleen samaa kuin hänkin tällä
haavaa, istuessaan tuossa ja hävetessään isänsä tähden.
-- Eikö... eikö hän ole ensinkään käynyt täällä? -- kysyi hän
änkyttäen.
-- Ei... mutta hän lähettää tänne veljensä, -- kuului kuiva vastaus.
-- Adjunkti tuli eräänä päivänä kysymään, enkö minä luulisi hänestä
olevan yhtä paljon hyötyä kuin hänen veljestäänkin. Ääni on
heillä osaksi yhdenlainen, ja -- lisäsi puhuja myhähtäen -- muuta
yhtäläisyyttä en minä heissä ole huomannutkaan. Adjunkti käy täällä
melkein joka sunnuntai ja, sen minä vakuutan teille, rouva, hänellä
on aivan erinomainen tapa kohdella sairasta. Hänellä on hyvin tarkka
psykologinen huomiokyky, ja lisäksi hän on hieno luonne. Sairas
luulee häntä prinssin adjutantiksi, joka kerran viikossa tuo hänelle
tärkeitä sanomia. Merkillisen rauhoittavasti tuo adjunkti osaa
vaikuttaa sairaasen. Lääkäriksi sen miehen olisi pitänyt ruveta,
mielisairaitten lääkäriksi eikä opettajaksi.
Kaija oli käynyt tulipunaiseksi lääkärin puhuessa.
Vai setä Frans!... Niin, tietysti. Kukapa muu olisi tehnyt sen?
Uhrata lomahetkensä mielisairaalle ihmiselle eikä olla tietävinään
koko asiasta! Mutta ainahan hän almujansa hiljaisuudessa antaa...
ainahan hän lahjansa lähettää köyhille nimettömästi, itse milloinkaan
niistä kiitosta saamatta...
Tuossa nyt istuessaan Kaija tunsi itsensä niin pieneksi ja hänet niin
suureksi. Lämmin kiitollisuuden tunne hulvahti hänen sydämessään.
Hänen oli iloista ajatella setä Fransia. Hän oli ylpeä hänestä!
-- Niin, hänessä on jotain erikoista, -- virkkoi hän, puhuen
huomaamattansakin ääneensä.
-- Sitä minäkin, -- sanoi lääkäri, katsahtaen häneen ja myhähtäen.
Hän vilkaisi sitten kelloansa. -- Tahdotteko, että saatan teidät
sairaan luokse?
-- En, kiitos; menen mieluummin yksinäni. Hän nousi, mutta pysähtyi
käsi oven rivalla.
-- Sanokaa vain yksi asia, -- virkkoi hän; -- olihan tässä muutamia
vuosia sellainenkin aika, jolloin hänen olisi pitänyt olla kotona,
tullaksensa terveeksi?
Toinen viivytti vastausta. Olkapäitään kohauttaen hän sitten vastasi:
-- En uskalla sanoa mitään varmaa. Ei ainakaan lausuttu siihen
suuntaan toivomuksia -- kodin puolelta.
Kaijan sydämessä tuntui niin tuskallisen raskaalta. Tuntui kuin
vajoisi hän maahan sen painon alla. Lääkärin kävi häntä sääli.
-- Minä huomaan, -- virkkoi hän, -- ett'ei teillä ole ollut asiasta
täyttä selvää, mutta sen verran on varmaa: nyt hänen on mahdoton
olla missään muualla kuin täällä. Ja luulenpa, että hänellä
niinäkin aikoina, joita te tarkoitatte, olisi täällä ollut vähemmin
kärsimyksiä kuin kotona. Varsin epätietoista on, tokko kotia
palajaminen niissä oloissa olisi parantanut hänen tilaansa. Hän ei
ole ensimmäinen, jonka on täytynyt kärsiä miehensä tähden.
Hiljaa hän lykkäsi Kaijan ovesta eteiseen ja käski
sairaanhoitajattaren saattamaan hänet rouva Hallingin huoneesen.
Kaija tunsi polvensa vapisevan, seisoessaan sairaan ovella; sisään
astuttuaan hän puhkesi itkemään.
Sairas seisoi peilin edessä, suurella huolella sovitellen jotain
koristusta tukkaansa.
Kuultuaan oven aukeavan ja heti kohta sulkeutuvan, hän kääntyi ja
astui sangen arvokkaasti lattian poikki.
-- Kuka sinä olet? -- kysyi hän, luoden silmänsä ovella seisovaan,
hyyristyneesen olentoon.
-- Vai niin, kerjäläinenkö? -- vastasi hän itse. -- Maltas, saat
rahaa. Prinssi lähettää minulle runsaasti rahoja.
Hän otti esille kukkaron, joka oli täynnään vaskirahoja ja haeskeli,
kunnes löysi suurimman.
-- Kas tässä! -- sanoi hän. -- Paraskaan ei ole liian hyvä sinulle.
Mutta Kaijan silmät olivat niin täynnä kyyneliä, ett'ei hän nähnyt
mitään.
-- Äiti!... Armas, kultainen äiti parka! -- siinä kaikki, minkä hän
sai sanotuksi.
Sairas oli astunut ihan lähelle häntä.
-- Olethan sinä kerjäläinen? -- kysäisi hän, käyden äkkiä
epäluuloiseksi.
Kaija tarttui hänen laihoihin käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.
-- Niin, -- sanoi hän, -- kerjäläinenhän minä olen: minä kerjään
rakkautta, jota elämä ei ole minulle antanut. Ja minusta tuntuu elämä
niin kauhean raskaalta.
Välittömästi hän painoi päänsä sairaan rintaa vastaan ja kietoi kädet
hänen kaulaansa. Näytti kuin hän olisi tahtonut antaa äidilleen tässä
ainoassa silmänräpäyksessä kaiken sen hellyyden, mitä oli säästänyt
kokoon monen pitkän vuoden kuluessa.
Sairas ymmärsi, että nyt hänen tulee lohduttaa, ja rupesi hiljaa
taputtamaan Kaijaa poskelle.
-- Minä pidän sinusta, -- kuiskasi hän. -- Oli minullakin
ennen tytär, sinun näköisesi. Mutta hän oli paljoa kauniimpi,
ymmärräthän... hän oli prinsessa. Hänkin osasi suudella minua
niinkuin sinäkin ja ottaa minua kaulasta yhtä kovaa...
Kaija tuskin uskalsi hengittää, vielä vähemmin nostaa silmiänsä.
-- Muistatko häntä vielä? -- kysyi hän liikutuksesta vapisevalla
äänellä. -- Kerro jotain hänestä.
Mutta sairas pani kätensä otsalleen.
-- En muista, -- sanoi hän; -- siitä on jo niin pitkä aika.
Hän astui lattiata pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten.
-- Tytön isä ei ollut hyvä minulle, -- puhui hän, -- ja siitä minä
sairastuin. Minä näin niin pahaa unta... mutta herättyäni minä olin
muuttunut. Nyt minä olen nukkuvan linnan prinsessa... minä vain
prinssiäni vuottelen. Hänen adjutanttinsa käy täällä joka sunnuntai
tuomassa häneltä terveisiä ja tietoja... Kävi hän eilenkin täällä ja
sanoi, että prinssi saattaa tulla minä päivänä hyvänsä... siksihän
minä tässä laittelen itseäni... Tules katsomaan, mitä prinssi minulle
lähetti.
Hän meni jälleen peilin luo ja otti esille uuden koristeen.
-- Eikös tämä sovi minulle, vai mitä? -- kysyi hän, pitäen sitä
rinnallaan. -- Tulepas katsomaan!
Mutta Kaija ei liikahtanutkaan. Hän oli vaipunut tuolille ovensuuhun
ja istui siinä, eteensä tuijottaen... Hän katseli aikakautensa suurta
syöpähaavaa: hillitöntä intohimoa... suunnatonta itsekkäisyyttä...
uhrautumisen puutetta...
Ja syynä kaikkeen tuohon oli hänen mielestänsä se, että ihmiset
käyvät välipuheille oman itsensä kanssa: nainen ihanteittensa,
mies kunniansa kanssa... Entäs hän itse? Eikös hän ollut käynyt
välipuheille rakkautensa kanssa ja saa siitä nyt kärsiä ikänsä kaiken?
Oli yksi ainoa luja kohta, josta hänen ajatuksensa toki hetkeksi
kykenivät pitämään kiinni, ja se oli setä Frans. Ajatella häntä -- se
oli samaa kuin saada jalkansa kalliolle, sittenkuin kauan aikaa on
seisonut lentohiekassa.
Hän oli viimeisen puolentunnin kuluessa tuntenut olevansa niin
kummallisesti runneltu, melkein rikkirevitty... nyt hän taas sai
lohdutusta: niin kauan kuin Frans sedän kaltaisia miehiä on, niin
kauan on suuria selkiä vastapainona heikoille... niin kauan on lujia
tahtoja, jotka eivät anna perää... niin kauan on olemassa sitä, mitä
aika kipeimmin kaipaa: eläviä, ehjiä luonteita, miehiä, jotka eivät
välipuheille käy...
Hän heräsi ajatuksistansa, kun sairas, innokkaasti koeteltuaan uutta
koristettansa, jälleen astui hänen luokseen:
-- Tunnetko sinä minun adjutanttiani? -- kysyi hän. -- Hän on
kerrassaan gentleman. Hän on koko olennossaan niin hieno ja
arvokas... Hänen äänensä on niin pehmeä... min'en osaa niin kuvailla,
millainen hänellä on ääni.
-- Etpä suinkaan, -- sanoi Kaija myhähtäen. -- Ei sitä osaisi kukaan.
Hänellä on semmoinen sadun-ääni.
Sairas katseli häneen kummastellen.
-- Lienet tavannut hänet portilla, -- sanoi hän; -- kenties hän on
antanut sinulle lahjankin?
Kaija nyökäytti päätään.
-- Kyllä, -- virkkoi hän hiljaa ja sydämellisesti; -- hän on antanut
minulle kaikki, mitä hänellä oli.
-- En ymmärrä... -- Sairas kävi äkkiä levottomaksi; hänen kasvoillaan
ilmeni pelkoa ja epätietoisuutta. -- Kuka sinä olet? -- jatkoi hän.
-- Kerjäläinen sanot olevasi, mutta kädet on sinulla niin pienet
ja hennot. Ja sinä tunnet minun adjutanttini, joka jakelee sinulle
lahjoja! Sano, kuka olet, kuuletko!
Hän seisahtui Kaijan eteen ja tuijotti häneen mielettömällä
katseellaan.
Silloin ymmärsi Kaija, että hänen täytyy astua sairaan ajatuspiiriin,
ja että sairas on ennen kaikkea saatava rauhoittumaan.
-- Minä olen prinssin palvelija, -- puhui hän; -- tulin tuomaan
terveisiä häneltä.
Kirkas väläys elähti sairaan kasvoilla, ja koko hänen olentoonsa
asettui arvokas rauha.
-- Johan minä aattelin, -- sanoi sairas, oikaisten itsensä. -- Hän
tietää velvollisuutensa minua kohtaan. Käskikö hän sinun sanoa mitä
muuta?
Hetken mietittyänsä Kaija vastasi:
-- Hän käski sanoa, että sinä olisit iloinen ja varma. Sairas meni
hiljaa naurahdellen peilin luo ja katseli kuvaansa.
-- Iloinen ja varma... -- puheli hän, päätään nyökytellen. -- Sano
hänelle, että niin minä olenkin.
Kaija tunsi kulkkuansa kuristavan... hän yritti sanoa jotain, mutta
samassa hän huomasi hoitajattaren raottavan ovea ulkopuolelta ja
viittaavan hänelle, sormi huulella. Hän ymmärsi, että hänen pitää
lähteä pois, jäähyvästiä sanomatta. Hän totteli ääneti.
Viimeinen, minkä hän ovessa vielä näki äidistään, oli ylpeä,
toivorikas hymy, joka leijui hänen huulillaan. Sellaisena hän siellä
seisoi, kiinnittäen uutta koristetta mustaan tukkaansa, nyökäytellen
päätä kuvallensa peilissä ja hiljaa haastellen:
-- Iloinen ja varma... iloinen ja varma.
* * * * *
Kotia tultuansa Kaija näki Frans sedän seisovan lapsen kamarissa ja
vilkkaalla harrastuksella katselevan pojan potkintaa kylpyammeessa.
Hän piteli helisevää rämyä pojan edessä, roiskutteli vettä hänen
kasvoilleen ja sai ilmi ensimmäisen hymyn lapsen huulille.
Kynnykseltä Kaija katseli heitä kumpaistakin. Hän tunsi
tässä silmänräpäyksessä olevansa sanomattoman rikas... rikas
äidinrakkaudesta... rikas siinä tiedossa, että hänellä on ystävä,
johon hän täydellisesti voi luottaa.
Mutta samalla oli hänen nyt näkemänsä idylli niin räikeä vastakohta
sille, mitä hän vast'ikään oli nähnyt, että kyyneleitä kiertyi
hänelle silmiin.
Hän astui sisään, suljettuaan oven perässään. Setä Frans kuuli sen ja
kääntyi ympärinsä.
-- Mutta Kaija! -- huudahti hän ja katseli tuskaisesti tutkistellen
noita kasvoja, jotka olivat niin täynnä mielenliikutusta. -- Missä
sinä olet ollut?
Kaija pyöritti päätään, sanaakaan sanomatta, ja lähetti palvelijan
hakemaan keittiöstä lämmintä pyyhettä. Varovasti hän nosti lapsen
ylös ammeesta, kuivasi huolellisesti tuon pienen, lämpöisen ruumiin,
ja suuteli suutelemistaan sen pehmoisia jäseniä.
-- Kuinka onnellinen minä olen siitä, -- puhui hän itku kulkussa
pojallensa, -- että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan
tarvitse olla äitiä vailla...
Huolestuneena katseli häntä setä Frans.
-- Sinä olit siellä, -- virkkoi hän hätäisesti. Toinen nyökäytti
päätään.
-- Miks'et ottanut minua mukaasi? Minä olisin säästänyt sinut
pahimmalta näkemältä, -- virkkoi hän.
Kaija katsahti ylös, omituinen loisto silmissä.
-- Olet tarpeeksi säästänyt minua, -- vastasi hän. -- Tekisi mieli
sanoa, että olet liiankin paljon minua säästänyt. Minä vaan en
koskaan kykene kylläksi sua kiittämään.
-- Etkä saakaan kiittää, -- virkkoi setä Frans, kääntyen toisaanne.
-- Minä tein kaikki sille, jota rakastin.
-- Ja kumminkin... Kun aattelen, millä tavoin minä olen palkinnut
sinua! -- huudahti hän. -- Kaikelta sinä olet minut säästänyt...
jopa siltäkin, mitä kodissani on tapahtunut. Ja siellä on tapahtunut
jotain, nyt sen tiedän... Äiti olisi ollut pelastettavissa, jos olisi
tullut takaisin oikeaan aikaan... eikö niin?
Setä Frans kääntyi ympärinsä.
-- Ei niissä oloissa, -- lausui hän verkkaan.
Kaija oli laskenut lapsensa kätkyesen... katsoi tarkkaan, oliko se
oikein nukkunut, ja siirtyi sitten sohvaan Frans sedän viereen.
-- Kerro minulle äidistä, -- virkkoi hän. -- Selitä kaikki tyyni.
Toinen nyökäytti päätään.
-- Ei hän syyttä myötäänsä puhu prinssistä, -- sanoi setä Frans. --
Hän on niitä naisia, jotka koko elämän ikänsä prinssiä odottelevat.
Useimmat odottelevat kenties -- enemmin tai vähemmin tietämättänsä --
miestä; mutta ne, joista minä puhun, odottelevat "prinssiä". Hänen
pitää olla kuninkaallista sukua, -- henkisesti puhuen, ymmärräthän...
Heidän ajatustensa harso on niin hentoa, heidän unelmansa niin
utuisia... hän, jota he odottelevat, hän on kuteena heidän hienossa
kankaassaan... Näitten naisten yli leijailee aina jotain omituista,
mikä ilmenee heidän sisäänkohdistuvassa katseessaan; heidän olentonsa
ympärillä on nuoruuden ikuista tuoreutta, silloinkin kuin nuoruus jo
on lakastunut.
"Ja hänellä oli juuri tuota nuoruuden tuoreutta... ja sitä on
hänessä nytkin. Mennessään minun veljeni kanssa naimisiin, hän luuli
miestänsä prinssiksi, mutta erehtyi. Mies sysäsi hänet syrjään
omain harrastustensa tieltä, tuli välinpitämättömäksi, ei ollut
tietääkseenkään, että toinen siitä kärsii... Sinun syntymisesi
jälkeen hän sairasteli monta vuotta, vuoteen omana enimmäkseen.
Ota huomioon, että miehen ei ole helppo olla, kun vaimo myötäänsä
sairastaa. Ajattele, etköhän osaksi voi antaa isällesi anteeksi..."
Kaija pani kätensä hänen huulilleen.
-- Pitääkö minun antaa sekin anteeksi, että hän oli uskoton vaimoansa
kohtaan? -- kysäisi hän.
-- Ei, sitä sinun ei tarvitse tehdä.
-- Uskoton hän oli, ja se se äidin mursi, -- jatkoi Kaija. -- Kun
ajattelen, että _isäkin_ on ollut sellainen! -- Ja hän puristi
kätensä yhteen, huomaamattansakaan, että hän tuolla pienellä
lisäkkeellä _isäkin_ oli ilmaissut salaisuutensa setä Fransille.
Setä Frans oli tähän saakka ollut epätiedossa siitä, tienneekö Kaija
miehensä väleistä. Nyt hän sai siitä varman tiedon, ja helpotukselta
se hänestä tuntui. Mutta sillä hienotuntoisuudella, joka oli ytimenä
hänen luonteessaan, hän samalla huomasi, että Kaija tahtoo taistella
taistelunsa yksinään loppuun, ja siksi hän käänsi puheen jälleen
äitiin.
-- Hän on onnellisempi nyt kuin oli moneen vuoteen, -- virkkoi hän.
Kaija oli hetken aikaa ääneti ja kysäisi sitten:
-- Mitä sinä puhut hänelle, käydessäsi hänen luonaan?
-- Prinssistä tietysti. Minä kuvailen mielessäni, kuinka hyvä, kuinka
nuori, kuinka kaunis hän on... kerron sitten pieniä piirteitä hänen
hienosta luonnostaan... minä tuon esiin valtavia todistuksia hänen
sydämensä hyvyydestä.
Kaija katseli häntä hymysuin.
-- Sinä osaat kyllä sellaista, -- virkkoi hän, ylpeä ihmettely
äänessään.
Hän otti pienen rämyn, joka vielä oli sedän polvilla ja alkoi leikkiä
sillä.
-- On se vaan merkillistä, että sinä se hänelle ensimmäisen lelunkin
toit, -- puheli hän, Frans sedän noustua sohvalta, lähteäkseen pois.
Ojentaen kätensä Kaijalle hän virkkoi:
-- Ensi kerralla, kun lähdet sinne, otat minutkin mukaasi, lupaatko?
-- Lupaan.
Kaija laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä niin
uskollisella luottamuksella silmiin.
-- Hyvästi, setä Frans, ja kiitos _kaikesta_...! Sedän mentyä, hän
seisoi vielä kauan aikaa, katsoa tuijottaen rämyä kädessään. Sitten
hän suuteli sitä äkkiä... suuteli kerran... suuteli toisen... ja
kätki sen sitten pienen poikansa kehdon jalkopäähän.
12.
Elo -- se on kärsimistä.
Tahto -- taistelua on.
Pietari Dam ja Kaija karttelivat seuraavina kuukausina toisiaan
mikäli mahdollista. Kaija kiintyi kokonaan poikasensa hoitamiseen ja
pakottamalla pakotti ajatuksensa pois kaikesta muusta.
Mutta sitten tapahtui eräänä päivänä -- se oli ensimmäisiä
pakkaspäiviä tammikuussa -- että Kaija, käveltyään ripeästi lampien
rannoilla, äkkiä pysähtyi ja katsahti luistinradalle. Vaikea
hänen oli käsittää, että hän vasta kaksi vuotta sitten oli tuolla
luistellut, nuorena ja iloisena hyräillen:
Pane piirteitäsi, Elon armaan käsi, Minkä hyväksi näät...
Hän pysähtyi, nojaten kättään vanhaan puuhun lammen rannalla, ja
silmillään seurasi ohitse kiitäviä.
Tuossa tuli muuan nuori mies, keveästi kaaria lyöden. Lyhyt takki
istui tiviisti solakan vartalon ympärillä, ja pitkä silkkinen
kaulahuivi liehui tuulessa. Hän kiiti suhisten kuin raikas tuuli, ja
ihaillen kääntyivät ihmiset katsomaan häntä.
Näin hän oli tullut silloinkin, kaksi vuotta sitten, Kaijan istuessa
ja kiinnittäessä luistimia jalkaansa, ja oli ottanut Kaijan käden
omaansa, ja yhdessä he sitten olivat liukuneet lammen välkkyvällä
iljangolla... liukuneet luistinradalta ulos elämän suurelle,
röyhyiselle radalle, jossa on jouduttava lyhyin askelin yhtä hyvin
kuin pitkinkin, ja missä ei kysytä: käsikkäinkö käydään? vaan:
sydämetkö ovat rinnatusten, jos mieli yhdessä kulkea?...
Peter Dam näytti tällä hetkellä yhtä somalta kuin silloinkin. Raikas
tuuli oli nostanut punan hänen poskilleen, ja lakki oli painettu niin
syvälle otsaan, ett'ei hänen harvaa tukkaansa huomannutkaan.
Hän piirsi luistimillaan notkeasti muutamia numeroita ja kiiti sitten
nuoren, kävelypukuun verhotun, vaaleaverisen naisen luokse... Kaija
tunsi tuon naisen; se oli muuan hänen entisiä koulutovereitaan.
Kainostelematta kietoi Pietari Dam käsivartensa tytön vyötäisille,
ja Kaija kuuli heidän hiljaisen naurunsa, kun he kiitivät hänen
ohitsensa. Kuiskutellen ihmiset katselivat heitä.
Kaija lymysi puun taakse ja odotti heidän palajamistaan. Hän teki sen
koneen-omaisesti, ei siksi, että hän nimenomaa olisi tahtonut niin
tehdä, vaan siksi, että hänen jalkansa olivat kuin naulitut siihen
paikkaan.
He tulivat suhisten takaisin ja pysähtyivät kyynärän päähän Kaijasta,
seljin häneen. Hän kuuli selvään Pietari Damin sanovan: "Minä tulen
siis noutamaan sinua kello yksitoista". Ja hän kuuli tytön vastaavan:
"Ole varovainen tullessasi".
Silloin kääntyi Kaija äkisti ja läksi takaisin kaupungille päin. Pari
kertaa hän matkalla pysähtyi, syvään hengittäen, ikäänkuin vetääkseen
keuhkonsa ilmaa täyteen.
Hän tunsi tulista, ankaraa suuttumusta itsessään. Ja sitten hän astui
jälleen kiivaasti ja tarmokkaasti, niinkuin konsanaankin se, joka on
tehnyt lujan päätöksen. Hän meni suoraa päätä setä Fransin luo.
Setä Frans lienee vast'ikään tullut koulusta, koskapa vielä seisoi
eteisessä, ripustamassa päällystakkiansa naulaan.
-- Setä Frans! -- sanoi Kaija muitta mutkitta. -- Min'en tahdo enää
olla päivääkään hänen kattonsa alla. Tuntuu loukkaukselta pelkkä
oleminenkin siellä! Minä tahdon ottaa eron hänestä, kuuletko?...
Eron, maksoi mitä maksoi!
Setä Frans otti häntä kädestä ja saattoi sisään. Siellä hän pani
Kaijan istumaan sohvaan ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kaikki oli
tapahtunut niin äkkiä, että hän menetti tavallisen mielenmalttinsa.
Salamoina sävähteli ajatuksia hänen päässään! Mihinkä kimaltelevaan
onnen maahan hän nyt äkkiä saikaan katsahtaa! Mikä riemuitseva
vapauden tunne hänet valtasikaan tällä hetkellä!
Hän katsahti alas Kaijaan: tuossa hän istuu, lämpöisenä ja punaisena
astunnasta ja kovasta mielenliikutuksesta.
-- Maksoi mitä maksoi! -- toisti Kaija.
Setä Frans katsoi häneen tutkistellen.
-- Entäs jos hän vaatii lapsen omakseen?
-- Sen hän kyllä tekee, -- vastasi Kaija katkerasti. -- Hän on sen
ennenkin sanonut. Mutta hän ei voi kieltää minua näkemästä lasta niin
usein kuin vaan tahdon. Ja ennen kaikkea: nyt en enää kauempaa kestä.
En tahdo tästä puolin sietää enempää kuin jo sietänyt olen. En tahdo
lopulti ruveta halveksimaan omaa itseäni siitä, ett'ei minussa ole
ollut rohkeutta luopua hänestä!
Setä Frans ei ollut milloinkaan nähnyt häntä noin kiihkeänä.
Kaija istui kädet lujasti yhteenpuristettuina polvillaan... hän
hengitti kiivaasti ja lyhyeen, kasvoillansa järkähtämättömän lujuuden
ilme.
Setä Frans oli vähällä sulkea hänet syliinsä, puristaa rintaansa
vastaan ja sanoa: "Jää tänne! Tiedäthän, että sinulla on aina
koti minun luonani!" Mutta sitten tuntui hänestä, kuin kuuluisi
hätähuuto jostain kaukaa. Tuntui, kuin pieni lapsi, jossa hän niin
omituisesti tunsi sukulaisensa, olisi äkkiä ojentanut pienet, pulleat
käsivartensa häntä kohti ja pyytänyt apua. Hän näki niin selvään,
kuinka se hennoilla käsillään tarttuu kylpyammeen laitoihin, pystyssä
pysyäkseen, ja suurilla silmillään katselee häntä, ikäänkuin kaikkea
häneltä toivoen. Niin juuri, _kaikkea!_ Ei pientä almua, vaan
kaikkea, kaikkea...
Pitääkö hänen tekeytyä, niinkuin hän ei ymmärtäisi... niinkuin hän
ei tietäisi, että _nyt_, juuri tässä silmänräpäyksessä, on lapsi
estettävä veteen vaipumasta...?
Hän harasi kädellään pari kertaa mustaa tukkaansa, ikäänkuin siten
selvittääkseen ajatuksiansa.
Sitten hän istahti hiljalleen Kaijan viereen. Ei hän vielä
milloinkaan elämässään ollut joutunut näin rajun myrskyn valtaan! Ja
hänestä tuntui kuin repeäisi hänen sielunsa sen käsissä palasiksi.
Kokonainen kevään elämä lauloi hänen suonissansa ja poltti hänen
sydäntään. Tuo nuori nainen, joka istuu tuossa, sehän on hänen
omansa, hän tahtoo saada omakseen tuon naisen, joka itse aikoo repiä
muurin heidän väliltänsä maahan.
Ja sitten tuli piskuinen lapsi, kehtolapsi semmoinen, ja vaati häntä
sysäämään tyköänsä pois tuon naisen... Hän tunsi itsessään jälleen
jotain, joka kapinoitsee uhrintekoa vastaan... ja hän tunsi jälleen
jotain, joka hiljaa alistuu näitten neljän voimallisen pienen sanan
alle: _Vaadi_ kaikki! _Anna_ kaikki!
-- Oletko unohtanut, mitä sanoit, palatessasi sairaan äitisi luota?
-- kysyi hän kumealla, lujalla äänellä.
Kaija säpsähti ja loi häneen melkein kivettyneen katseen. Hyvä oli,
ett'ei setä Frans kohdannut sitä.
-- Sinä sanoit pojallesi: "Kuinka onnellinen minä olen, siitä, että
sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä
vailla!" Setä Frans ei uskaltanut katsahtaa häneen, näitä sanoja
lausuessaan; hän tunsi, kuinka ne surman-iskuina putoelevat heidän
onnensa päälle.
Muutama minutti kului täydellisessä äänettömyydessä. Kuului vaan
sohvan yläpuolelta vanhan seinäkellon hitaita, säännöllisiä
lerkkauksia... Ulkona vihelteli katupoika sormiinsa.
Kaija nousi sitten verkalleen ylös.
-- Sinä olet oikeassa, setä Frans! -- Sinä olet aina oikeassa, --
virkkoi hän ja läksi astumaan ovea kohti.
-- Ethän ole pahoillasi minuun? -- kysäisi setä Frans, pyyhkäisten
hikeä otsaltaan ja turhaan yrittäen saada huuliansa myhähtämään.
Kaija kääntyi, laski tapansa mukaan kädet hänen olkapäilleen ja
vastasi:
-- Suutuksissako? Voi, setä Frans! Tiedäthän, ett'en minä voi suuttua
sinuun.
Ja hän läksi kiireesti astumaan portaita alas. Ensimmäisellä paltalla
hän pysähtyi.
-- Älä tule näinä päivinä minun luokseni, -- sanoi hän, katsahtamatta
ylös. -- Minun on... minun on... luullakseni minun on helpompi kestää
elämää, kun en sua näe.
Setä Frans ei kyennyt vastaamaan... hän kumartui vaan kaiteen yli
ja seurasi silmillään yhä poistuvaa Kaijaa. Hän kuuli alaoven
paukahtavan hänen perässään kiinni, ja silloin tuntui kuin olisi hän
karkoittanut Kaijan ainaiseksi luotaan.
Akkunasta hän näki hänen astuvan vitkaan... voi, niin vitkaan katua
alas. Ja hän tiesi, ett'ei Kaija enää milloinkaan palaja...
Mutta sillä kertaa tuli Frans sedän tukka harmaaksi yhtenä ainoana
yönä.
13.
He kulkevat nauruin ja laulelmoin...
Ken ois riemuisa noin!
Levotonna vaan katsehen' vuottava vierii,
Mut ympärillä vain usmia kierii...
Olen riemutoin!
Jos Kaija olisi tuntenut, kuinka voimallinen on hänen kaihonsa ja se
kirpeä tunne, joka runtelee hänen rintaansa, niin tuskin hän olisi
itseltään riistänyt Frans sedän lyhyitä käyntejä, joista jok'ainoa
oli kuin valonvälkäys hänen yksinäisessä olemuksessaan.
Aamuin herätessään hän tunsi sydämessään hivuttavaa ikävöimistä.
Lapsen luona hääräilemisiin se saattoi hetkiseksi unohtua, mutta
kun pikkunen oli nukkunut, silloin heräsi ikävöiminen kahta
voimallisempana... Väliin hän oli kuulevinaan hänen askeleitaan
portailla ja kavahti silloin pystyyn, mutta pian hän jälleen
karkoitti mieluisat mietteet: niinkuin Frans sedän milloinkaan
johtuisi mieleen tulla tänne, koska minä kerran olen pyytänyt häntä
pysymään poissa!... --
Päiväs-aikaan hän vielä uljaasti kesti, mutta iltasin, kun poika
oli nukkunut, ja katossa kätkyen kohdalla paloi vain pieni,
vaaleanpunainen amppeli, silloin tuntui kuin kaipaus repelisi kahtia
hänen sisimpiänsä. Silloin ei hänelle muu neuvoksi, kuin mennä
arkihuoneesen, istahtaa suuren flyygelin viereen ja laulaa tuskansa
kuuluville.
Eihän häntä täällä kukaan kuule. Kadulta vain lyhdyn valo lankesi
hänen jalkoihinsa, lymyillen hänen vaatettensa poimuihin. Ja
lyhdynvalo oli ääneti. Hiljaa se vain tuolla lattialla kiilsi,
ikäänkuin imien säveleitä itseensä. Se kuuli hänen laulavan:
He kulkevat riemuin nuo joukot pois...
Voi ken vapaa ois!
Tääll' istuvi haikea kaihoni, hurja
Eik' kahleita katkoa voi se kurja...
On vapaus pois!
He rientävät nauruin ja laulelmoin...
Ken ois iloinen noin!
Levotonna mun katsehen' vuottava vierii,
Mut ympärillä vain usmia kierii...
Olen riemutoin!
Tuolla poistavi yön sulo aamunkoi...
Voi ken kuollut ois, oi!
Ikirannoilta jos säde armas sais
Ja mun otsani kuuman vilvoittais...
Jospa kuolisin, oi!
Ja se kuuli hänen laulavan enenevällä kiihkolla:
Ja täss' on lysti poika!
Hei tiruliru-laa,
Hei tiruliru-laa!
Jos maailma käypi nurjaksi,
Minä nauran vaan, minä nauran vaan --
Heti toiseks' se kohta saa!
Ja tässä on lysti poika!
Hei turitiru-tai,
Hei turitiru-tai!
Jos maailman mullin mallin käy,
Minä nauran vaan, minä nauran vaan
Heti ehjäksi se jo sai!
Mutta se kuuli myös hänen laulavan syvällä, tummalla äänellä:
Niin metsän helmasta viileen
Käy järven rannalle viehkeä ään':
Salokyyhkyjen kuherma kulkee
Suviyöhön lempeään.
Ja heille, jotk' istuvat kahden
Nyt toisiaan silmäten, suudellen,
Se on ihana riemujen laulu
Onnen hetkellä armaisen.
Mut hälle, jok' istuvi yksin,
Salokyyhkyn on kuherma viehkeä tuo
Kuni kyynelten lampeen hiljaa
Pois kuoleva sävelevuo.
Ja usein sattui, että hän, laulunsa lopetettuaan, tuntikausin yhä
istui flyygelin ääressä suu vielä puoleksi avoinna, ikäänkuin
kuulahdellen syvältä, hyvin syvältä sieltä sisimmistä ajatuksia,
jotka yhtyvät hänen omiinsa.
* * * * *
Kaijalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Pietari Dam
viime aikoina oli muuttunut. Väliin hän saattoi istua kotvan aikaa
ja katsella vaimoansa melkein aralla kunnioituksella. Enemmin
kummastutti Kaijaa se, että Pietari Dam tuon tuostakin astui kätkyen
ääreen ja katseli poikasta. Ja joka kerta Kaija silloin huomasi
kyyneleitä hänen silmissään.
Kerran hän vastoin tapaansa jäi illaksi kotia. Hän katseli, kuinka
Kaija laittaa poikaansa yöpuulle; ja hän kuuli hänen laulavan vanhaa
tuutulaulua:
Tuuti lastani rauhaan,
Tuuti lapselta silmät kiin...
Silloin Pietari Dam hyrähti itkuun.
Hänessä oli vielä suuri palanen lasta, tuossa Pietari Damissa.
Lapsenrukouksen lapselliset sanat olivat niin syvästi liikuttaneet
häntä, että herättivät valveille sen, mikä hänessä hyvää oli.
Kaija ei tavallisesti paljoakaan luottanut hänen tunteittensa
purkauksiin: hän oli niissä liiankin usein pettynyt; mutta hän
kuulahti tuota todellista ääntä itkun takaa. Lapsen nukuttua Kaija
astui hänen luokseen ja virkkoi, laskien kätensä hänen käsivarrelleen:
-- Miksikä sinä yhä jatkat tuota kurjaa elämää? Miks'et tahdo
ponnistaa, päästäksesi jälleen kunnioittamaan omaa itseäsi?
Pietari Damin huulet vapisivat, mutta Kaijan katsetta hän karttoi.
-- Se on myöhäistä, -- sanoi hän.
-- Miksikä?
-- Siksi... no niin, parasta on, että saat sen tietää heti... siksi,
että kapteeni vaatii minua heti menemään naimisiin.
-- Kenestä sinä puhut?
-- Kapteeni Strömistä.
-- Hänenkö tyttärensä kanssa sinä käyt luistelemassa?
-- Mistäs sinä tiedät...?
-- Näin teidät eräänä iltana lammilla, -- vastasi Kaija kylmästi.
Pietari Damille selvisi nyt kerrassaan, mikä pohjaton kuilu heidän
välillensä on auennut, kuilu niin syvä kuin konsanaan saattaa olla
kahden ihmisen välillä, joilla on erillaiset mielipiteet, erillainen
toimintatapa, erillainen elämänkäsitys. -- Muistellessaan, kuinka
kirkkaana, kuinka luottavana Kaija ennen oli astunut hänen luokseen,
tunsi Pietari Dam nyt niinkuin mikä olisi pistänyt häntä sydämeen.
-- Tuskinpa sinä _nyt_ enää muuta saatat tehdäkään, -- virkkoi Kaija
samallaisella äänenpainolla kuin äsken.
-- Mitä niin?
-- Kuin mennä hänen kanssansa naimisiin.
-- Niin, kyllä kaiketi sinä siihen suostut, -- virkkoi Pietari Dam
pisteliäästä.
-- Mutta yhdellä ehdolla.
Hän katsahti kummissaan Kaijaan. Onko hänellä todellakin ehtoja? Eikö
hän halukkaasti tartu kiinni tähän keinoon, päästäkseen miehestänsä
irti?
-- En ymmärrä sinua, -- sanoi hän, vaikka samassa ymmärsi varsin
hyvin.
Kaija katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui rohkeasti:
-- Ellet sinä luovu vaatimuksistasi lapseen, niin pysyn _minäkin_
vaatimuksissani ja olen edelleen vaimonasi täällä.
Toinen ei vastannut, istui vain Kaijaa katsellen: häntä alkoi
aavistuttaa, mitä hän oli kadottanut, syöstessään luotaan tämän
naisen, joka kernaammin sallii repiä sydämensä kahtia kuin luopua
lapsestaan, jonka hän on maailmaan tuonut. Ja Pietari Dam oli vähällä
uudistaa vaatimuksensa, saadakseen sillä tavoin hänet itseensä
kiinnitetyksi. Mutta sitten hän muisti kapteenin kasvot, hänen
sanoessaan: "Minä _vaadin_ teitä naimisiin hänen kanssaan!"
Nuo kasvot ne olivat ikäänkuin polttauneet hänen tajuntaansa, -- niin
kalpeat ne olivat olleet, ja niin hurja uhka oli niissä ilmennyt.
Sitä paitsi, olihan Pietari Dam Hennylle jo luvannut ottaa avioeron.
Henny ja hän olivat yhtä mieltä molemmanpuolisesta vapaudesta, kunhan
vaan ulkonainen side on olemassa. Henny oli luvannut, ett'ei hän
milloinkaan asetu vastakynteen, niinkuin Kaija oli tehnyt. Hennyn
kanssa hän on niinmuodoin oleva vapaampi. Ja kun oikein asiata
ajattelee, niin mitäpäs epäröimisen syytä tässä oikeastaan onkaan...
Mutta Kaija seisoi yhä hänen edessään käsivarret ristissä rinnalla ja
kova jännitys kasvoissa. Hän hengitti syvään ja raskaasti... turhaan
hän ponnisteli, liikutustaan salataksensa. Ja äkkiä iski Pietari
Damiin halu, ruveta kiduttamaan häntä.
-- Niin, parasta lienee, että asiat pysyvät entisellään, -- virkkoi
hän.
Kaija hervahti koko olennossaan, niinkuin olisi saanut näkymättömän
iskun, mutta ei ruvennut väittelemään, käänsi vaan selkänsä hänelle
ja astui ovea kohti.
Yhdellä harppauksella oli Pietari Dam hänen rinnallaan.
-- Tahdoin vain kiusata sinua hieman, -- sanoi hän. -- Sinä saat sen,
mitäs tahdot. Minä annan sinulle täyden oikeuden lapseen.
Kaija hätkähti ja kääntyi ympärinsä. Hän ei vastannut, mutta tuosta
tavasta, jolla hän äkkiä nosti päänsä korkealle ja reippaasti,
huomasi Pietari Dam, kuinka vapaaksi Kaija nyt tuntee itsensä. Ja
vaimonsa katseen kohdattuaan, hänen täytyi ehdottomastikin pyhkäistä
kädellä silmiänsä, -- niin häikäisevänä päivänpaisteena se säteili ja
loisti ja loi lämmintä ympärilleen.
Tällä hetkellä seisoi Kaija, kauaksi katsellen luvattuun maahan...
tuntui kuin ei hän lainkaan huomaisi Pietari Damin läsnäoloa.
Pietari Dam tunsi saman pistoksen sydämessään kuin ennenkin ja
kääntyi pois.
-- Saanhan toki käydä lasta katsomassa? -- kysäisi hän.
-- Niin usein kuin tahdot, -- vastasi Kaija, ja lämpöä kuului äkkiä
hänen äänessään. -- Mutta, -- lisäsi hän, katsahtaen kummastellen
häneen, -- _pidätkö_ sinä todellakin lapsesta?... Voi, jos vainenkin
pidät, niin minun käy hirmuisesti sääli sinua.
Ja hän valvoi koko yön ja mietti, kuinkahan vaikea Pietari Damin
lieneekään luopua lapsesta. Oli jo vähällä tuntua hänestä, että on
synti erottaa häntä ja lasta toisistaan.
Mutta Pietari Dam nukkui yönsä rauhallisesti, kuten ennenkin. Päivä
oli ollut niin täynnä tunnelmia -- ei niitä kannattanut ottaa
yöksikin mukaansa.
Huomenissa hän puheli varsin keveästi ja luonnollisesti siitä,
mitenkä asiat parhaiten järjestettäisiin, eikä paljoa puuttunut,
ett'ei hän myhähtänyt, ajatellessaan, kuinka raskaan yön Kaija oli
viettänyt hänen tähtensä.
Neljäs osa Kaijan omaisuutta oli tallella. Sen koroilla, ja saaden
lisäksi viisisataa kruunua vuosittain, Kaija tulee huoleti toimeen
lapsen kanssa. Dam tarjoutui heti kohta suorittamaan nuo viisisataa
kruunua, mutta Kaija ilmoitti jyrkästi tahtovansa itse pitää huolta
pojasta, -- hän on oleva onnellinen, saadessaan tehdä työtä lapsensa
tähden.
Pietari Dam katsahti häneen, olkapäitään kohauttaen. Kaijan into
oli hänen mielestään jotakuinkin liioiteltua, ja pian hän lakkasi
rahojaan tyrkyttämästäkin: Jos Kaija niin jyrkästi kieltäytyy
käyttämästä noita viittäsataa kruunua -- _enfin!_ Osaa hän ne itsekin
käyttää.
Ja vihellellen hän astui portaita alas.
* * * * *
Kaija oli kirjoittanut pari riviä Frans sedälle, ilmoittaen
muutamalla sanalla, mitä tapahtunut oli, ja pyytäen häntä vuokraamaan
hänelle ja pojalle pienen asunnon.
"Niin pian kuin suinkin sopivan saat," oli hän kirjoittanut, "sillä
minä muuttaisin nyt heti."
Kirje oli saapunut perille kaiketikin jo viisi tuntia sitten, mutta
setä Fransia ei vieläkään kuulunut. Yhä vieläkin istui Kaija, korva
eteisen ovea kohti, odotellen, milloin kuuluu tuttuja askeleita
portailta. Hänet oli jälleen vallannut tuo tuskallinen pelko, joka
aika ajoin sai hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, että jok'ainoa
lyönti teki kipeätä.
Mitähän, jos hän onkin kuollut! Jos ei hän jaksanutkaan kestää
sitä sanomaa, että minä olen vapaa! Jos en enää milloinkaan saa
tilaisuutta sanoa hänelle:
"Kolme vuotta vielä, setä Frans... kolme vuotta vielä... sitten me
astumme luvattuun maahan!"
Kokonaisen tunnin oli Kaija kävellyt lattiata edestakaisin... hän
oli ottanut kätkyestä pojan ylös ja pannut hänet takaisin siihen,
vähintäkään ajattelematta, miksi hän niin tai niin tekee... Kas
tuossa poikanen kätkyessään loikoo, leikkien Frans sedän antamalla
rämyllä ja katsellen sitä silmillä niin kerrassaan sedän silmien
kaltaisilla, että Kaijan täytyi suutelemistaan suudella niitä. Poika
pudotti rämyn, ja äiti oli juuri nostamaisillaan sitä ylös, kun kello
soi. Nuolena riensi Kaija avaamaan ovea.
Niin tuskallista oli hänen pelkonsa ollut ja niin rajua hänen ilonsa
nyt, että hän teki, mitä ei ollut tehnyt hamasta siitä saakka kuin
naimisiin oli joutunut: riensi hänelle kaulaan.
Ja setä Frans sulki hänet syliinsä... kätki hänet kuin linnunpoikasen
rintaansa vasten... näytti kuin Kaija olisi kadonnut hänen poveensa.
Tämä syleily oli riemullista, sanatonta laulua! Mutta siitä
vavahtelevasta tavasta, jolla setä Frans useampia kertoja otti häntä
päästä ja suuteli häntä silmiin, Kaija kyllä huomasi, kuinka paljon
tuskaa setäkin oli kärsinyt.
Vihdoin hän päästi Kaijan irti, ja yhdessä he menivät arkihuoneesen.
Siellä pakotti Kaija hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin akkunan
luona ja otti häneltä hatun ja kepin.
-- Etkös sinäkin käy istumaan? -- kysyi setä Frans, osoittaen tuolia
vieressään.
-- En, -- vastasi toinen; -- ensin tahdon sinua katsella oikein
tarkasti.
Kaija huomasi, heti kuin valo oli kohdannut sedän kasvoja, että setä
oli muuttunut siitä saakka kuin he viimeksi olivat nähneet toisiansa.
Ensin hän luuli siihen syyksi pieniä, hienoja ryppyjä silmäkulmissa,
mutta pian hän näki hänen tukkansa käyneen harmaaksi.
-- Voi sentään! -- huudahti Kaija, vilpitön suru syvässä äänessään.
-- Sinun kaunis, musta tukkasi! Voi että minun piti ennättää tehdä
sun tukkasikin harmaaksi!
-- Sinä et sitä ensinkään ole tehnyt, -- vastasi toinen kartellen. --
Sellainenhan se on ollut jo kauan aikaa.
-- Hiukkasen harmaata ohimoilla ja niskassa, niin, mutta ei koskaan
noin paljoa kuin nyt.
-- Minkäs sille tekee? -- virkkoi setä Frans ja harasi kädellä
tukkaansa, veitikkamaisesti myhähtäen: -- Siitä sen nyt näet, että
minä alan tulla vanhaksi.
Kaija kumartui silloin varovasti hänen ylitsensä, ikäänkuin
lukeakseen kaikki näkemänsä harmaat hivukset.
-- Tiedätkös, -- puheli hän, -- minusta tuntuu kuin jok'ainoa harmaa
hivus tuossa olisi punottu minua varten.
Setä Frans katsahti häneen ja virkkoi, päätänsä nyökäyttäen:
-- Niin on, siitä saat olla varma, iloinen ja varma.
-- Iloinen ja varma, -- toisti Kaija myhähtäen ja muisti itsekin
kerran käyttäneensä samoja sanoja.
-- Mutta miksi sinä tulit niin myöhään? -- kysäisi hän äkkiä. -- Minä
pelkäsin jo sinun olevan sairaana.
Toinen naurahti, huomatessaan tuon pelvon-alaisen ilmeen, joka Kaijan
kasvoille nousi joka kerta kuin hän siitä puhui.
-- Katselin matkalla asuntoa teille, -- selitti setä Frans.
-- Sattumoisin tarjottiin erästä asuntoa, joka sinulle sopii, enkä
tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistäni. Se on koko lailla
syrjässä... huoneet valoisat, somat... ei ylen suuret... mutta
mitäpäs suurta tilaa sinä poikasi kanssa tarvitsisitkaan!
-- En suinkaan; me tyydymme varsin vähään. Ja aatteles, että kaikki
se on oleva meidän, yksin Hellen ja minun! Aatteles, kun sinä sitten
tulet meille teetä juomaan!... aivan niinkuin entisinä aikoina,
jolloin minä olin teellä sinun luonasi... ja sinä sitten luet
minulle ääneen!... Niin me nytkin luemme, -- lisäsi hän innokkaasti,
-- kaikki pitää olla aivan kuin ennenkin... täydellinen luottamus
toisiimme, ei salaisuutta toisiltamme pienintäkään.
-- Niin juuri, ei pienintäkään, -- vahvisti setä Frans.
-- Me näemme toisiamme joka päivä, eikä meidän välimme silti käy
vanhaksi. Ilo meidän rakkaudessamme on oleva uusi joka päivä, mikä
eletään... sitä minä siltä vaadin enkä vähempään tyydy.
-- Siinä juuri sinun voimasi, -- sanoi Kaija, -- ja kaikista vähimmin
minä soisin sinun olevan juuri sitä vailla.
-- Mutta kolme vuotta on pitkä aika, -- virkkoi setä Frans. -- Etkö
pelkää rakkautesi väsyvän?
Kaija naurahti hiljaisen naurun, onnellisen...
-- Etkö sinä pelkää malttisi loppuvan? -- kysyi hän vuorostaan.
Setä Frans pyöritti päätään ja naurahti niinkuin hänkin.
-- Jaakob palveli seitsemän vuotta Raakelin tähden, -- sanoi hän; --
tottahan minä jaksan palvella kolme sinun tähtesi... kolme vuotta,
jotka todellisuudessa tekevät kaksikymmentä, lisäsi hän, tuntien,
että kolme vuotta on liian kaukana.
Kaija seisoi katsellen häntä värähtelevällä hymyllään.
-- Kuinka elämä on oleva ihanaa! -- huudahti hän. -- Ja kuinka me
sitten kilvan rakastamme Helleä!
Tuntui kuin olisi poikanen kuullut nimensä. Hän rupesi samassa niin
rajusti potkimaan kätkyessään ja ilmoitti parilla voimakkaalla
parahduksella, että tahtoo muka hänkin olla joukossa. Äiti riensi
ottamaan hänet ylös, nosti olalleen ja alkoi tanssia hänen kanssaan
ympäri huonetta. Iltapäivän aurinko välkähteli hänen hameellaan,
pyhkäisi pojan hienoa hipiätä ja valoi lämmintä hohdettansa äidin
nuorekkaille, onnellisille kasvoille.
Setä Frans katseli heitä kumpaakin, ja hänestä tuntui kuin he nyt
olisivat, hänen omiansa, -- niin valtava rikkauden tunne kävi hänen
sielunsa läpi.
-- Aatteles! -- virkkoi hän puolittain itsekseen. -- Todellakin kolme
vuotta vain, niin jo saavutaan luvattuun maahan!...
Kaija pysähtyi ja katsahti häneen.
Setä Frans oli ajatellut aivan samaa kuin hän... oli pukenut
ajatuksensa samoihin sanoihinkin kuin hän!...
Setä Frans astui hänen luokseen, ja Kaija nojasi häntä, vasten, lapsi
olalla.
-- Mun maailmani pienoinen! -- lausui Kaija hiljaa ja sydämellisesti,
siirrellen katsettansa lapsesta häneen ja hänestä lapseen jälleen.
-- Ei! -- sanoi hän äkkiä, painaen päänsä takaisin Frans sedän
rintaa vasten, -- mun maailmani suuri... ihana... mun ihmeellinen
maailmani!...
14.
Ja päiviä tuli,
Nopeita kuin nuoli,
Nuo lämmön ja valon
Ja voimain päivät!...
Jos vuosi tästä päivästä ken olisi jommaltakummalta heistä kysynyt,
mihinkä aika oli luiskahtanut, niin eivät he olisi osanneet siitä
selvää tehdä itselleen eikä muillekaan, -- niin olivat hetket
ja päivät, viikot ja vuodet kiitäneet... keveämmin kuin kiitää
ensimmäinen siniperho kautta valoisan keväisen päivän, nopeammin kuin
laulakse ensimmäinen pääskynen ensimmäisen varhaisen kesähattaran
halki.
Ei kumpikaan tiennyt, mitenkä aika oli kulunut. Väliin Kaija
kumminkin virkkoi:
-- Setä Frans! Minnekä ne päivät joutuvat! Tuntuu kuin ne karkaisivat
käsistä, niin että oikein täytyy niitä pidellä. Elämä käy liian
lyhyeksi sinulle sekä minulle, jos tällaisin jättiläis-askelin sen
läpi astutaan.
Toinen se vaan nauroi häntä:
-- Niin sen juuri ollakin pitää. Muista: Lyhytkin elo on, kun se
rikas on, paremp' aina kuin köyhä ja pitkä.
Setä Frans oli nyt nuorempi kuin koskaan ennen. Veitikkamaisuus oli
palannut hänen silmiinsä, ja hänen astuntansa oli jälleen reipasta
ja notkeata. Kadulla kulkiessaan hän myötäänsä hyräili ja välisti
yllätti itsensä laulamasta oikein ääneen.