Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä
vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla
auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa
suupielessä ja levollinen hymy huulilla.
Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen
suunsa ja sanoi:
-- Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon
siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin
siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin
vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla.
-- Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? -- kysäisi poika epäillen.
-- Ei, ei koskaan enää, -- vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa,
naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa.
Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli
puikahtanut peitteen alle.
He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen
oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli
pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa.
Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan
tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä.
-- Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, -- virkkoi setä Frans,
tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä.
Päätään pyörittäen Kaija vastasi:
-- Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli
ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua,
ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta,
silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas
meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan
kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme
toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne
ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat
minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on.
Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa.
-- Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! -- puheli hän. -- Te olette
minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa.
-- Kaikkeako? -- virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän
katseensa. -- Oletko varma siitä?
Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen,
nyt olen varma siitä."
Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen
kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle
ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt
riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni... kautta kaikkien
ajatusten... kautta kaikkien tunteitten... jok'ainoassa säikeessäkin
minun sisintä, henkivää olemustani!
Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt on
Kaija _kokonaan_ hänen omansa.
-- Se on melkein liikaa, -- jupisi hän. -- Se on melkein liian suuri
onni!
Mutta Kaija naurahti.
-- Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä?
-- virkkoi hän. -- Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut.
Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen
tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole
seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni
sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin!
Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla... hän
suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä.
-- Mun omani! -- kuiskaili hän vain.
Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin
vakuuttavasti, niin sydämellisesti:
-- Niin, sinun omasi!
Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää,
joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen.
He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika
kuului olevan aivan valveilla.
-- Halloo! -- huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se
on Helle!"
-- Mitähän se poika siellä hommaa? -- huudahti Kaija, kavahtaen ylös.
Setä Frans nauroi vaan.
-- Hän telefoonaa kaiketi unissaan, -- virkkoi hän. -- Tuonottain
kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun
telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa
toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja -- ala soitella
sitten. Tules katsomaan... No, mutta poikahan on ihan valveilla!
He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle
seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa.
-- Halloo! -- kuului taas. -- Onko Jumala kotona?... Jaha...
Kiitos... Hyvä on... Niin... tuota... Pyytäkääs, että hän lähettäisi
tänne jonkun: Hellen on niin ikävä.
Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa.
-- Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. -- Onko se
Herra Jumala!... Jassoo... Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän
valoa; täällä on niin pimeä.
Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja
menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja
sytytti pöydälle pienen yölampun.
Mutta Helle ei siitä välittänyt.
-- Halloo! -- telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. --
Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä... valoa tuli... Kiitos! Hyvästi!
Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin
ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui
täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina
rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin
monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa
lapsen tähden.
-- Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat
toisilleen.
17.
Joill' yhteiset kevätlaulut soi,
Sinis lehdet kuin kellastuvat,
Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi --
Heill' on siitä selvät kuvat...
Metsäkin tuo joka vuos vihannoi.
Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin
nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan
katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee
sitä joka päivä.
Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä
milloinkaan joudu?
Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin
tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet
avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä.
Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä
vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle
sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen
krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin
rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia.
Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren
valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla
viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko
sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat
kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään.
-- Muistatko tällaista kevättä? -- sanoi hän, kohottaen kukkasia
hänen nähdä. -- Ei lumen hiutalettakaan missään, vihantaa vaan nousee
maasta kaikkialla. Saattaako ajatella tämän suloisempia värejä!
Katsos näitä keltaisia ja valkoisia tässä, ja noita sinerviä, jotka
vivahtavat punaiseen! Katsos, kuinka ne ovat reheviä ja solakoita!...
Mutta, laps, ethän sinä katsokaan niitä!
Kaija ei vastannut. Hän oli kietonut kädet hänen kaulaansa ja vetänyt
hänen päänsä luokseen.
-- Minä katselen kevättä sinun silmissäsi, -- virkkoi hän vaan...
* * * * *
Frans sedällä oli koko tänä talvena ollut kiire, jo marraskuusta
ruveten. Hänen asuntonsa oli ollut kuin hyväkin rihkamapuoti: niin
hän oli ahtanut sen täyteen uutta ja vanhaa esinettä.
Siinä oli hienoja, vanhan-aikaisia huonekaluja... siinä peruja
vaarin ja mummon ajoilta... siinä pieniä kapineita hänen omilta
nuorenmiehen päiviltä, -- mutta kaikki ne oli puhdistettu ja putsattu
ja kiillotettu setä Fransin omalla kädellä.
Ei ihmekään, että kun Kaija joskus käkesi hänen luokseen, setä Frans
aina estelemään: "Ei vielä. Siell'on niin paha siivo."
Työhuoneesta oli tullut puusepän-paja. Hän oli pian huomannut, että
jos mieli hankkia sellaisia harvinaisia esineitä, joilla hän tahtoi
"pesää untuvoida", niin pitää ne ostaa rikkinäisinä ja rappeuneina
ja itse laittaa ne kuntoon. Mutta Köpenhaminan nikkarit vaativat
korjaustöistä niin suunnattomia summia, että Frans sedällä oikein
pintaa karmi. Hän astui huoneessansa muutamia tunteja pysähtymättä ja
sitten hän äkkiä teki päätöksensä.
Huomenissa hän meni erään puusepän luokse kaupungin laidassa.
-- Otatteko opettaaksenne minulle veistoa? -- kysyi hän.
Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin.
-- Mitäs siitä lähtis? -- virkkoi hän.
-- Minä maksan, minkä vaaditte, -- jatkoi setä Frans. Ja sitten ne
oppitunnit alotettiin.
Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi
ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta
hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran,
että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin
puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä
haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja
-- hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli
määrä käydä huoneita siivoamassa.
-- Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä
tällaista ole nähnytkään! -- puheli matami kädet puuskassa. -- Ja jos
sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on
synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen
roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta,
mustuneesta romulaatikosta? -- Matami viittasi ylenkatseellisesti
erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset
laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät.
-- Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! -- vastasi setä Frans,
ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän
oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän
laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille
valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi
sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä
jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona,
menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen,
näpelehtimässä näitä jonkin joutavia... Ja jos minä vaan saisin
päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki
niillä oikein olla mahtaa?"
Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta
oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta.
-- Sanonko ma? -- puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta
loistavin silmin. -- Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden.
Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi
hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa
oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain
juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa...
Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois.
Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä
jäähyväisiksi:
-- Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina
koviksi.
-- Niinkö? -- Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä.
-- Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt
veistokoulua.
-- Sinäkö? Ja miksi?
-- Muutoin vaan, huvikseni.
Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa
työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän
ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja
niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että
häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei
liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian
kelloonsa ja virkkoi:
-- Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä,
ett'en saata mitenkään enää viipyä.
Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja
kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo
hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt.
-- Miks isä meni pois? -- tiedusteli Helle. -- Ja miks äiti itkee?
Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi
ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen
jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin
kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee."
Yks kaks hän oli sedän sylissä.
-- Milloinka äiti itkee?
-- Kun sinä lähdet pois.
Helle oli heti lattialla jälleen, ja setä Frans astui sisään,
kasvoilla syvä katumus.
Kaija istui ikkunan ääressä neuloen. Setä Frans meni suoraan hänen
luoksensa ja otti häntä kädestä.
-- Sin'et saa olla pahoillasi minuun, -- virkkoi hän. -- Ymmärräthän,
että minä juuri sinua varten teen työtä. Se oli oleva yllätystä
sinulle.
-- Niin, niin, -- vastasi Kaija, koettaen salata kyyneleitä, joita
kiilsi pitkäin silmäripsien alla, -- mutta minun mielestäni on synti
ryöstää päiviä meiltä. Ja minä... minun on kauhean ikävä sinua, --
puhkesi häneltä äkkiä.
Setä Frans näytti yht'aikaa niin sanomattoman katuvaiselta ja niin
ylenpalttisen onnelliselta, että Kaijan täytyi purskahtaa ääneensä
nauramaan, ja hänen iloinen naurunsa tarttui Helleenkin, vaikk'ei
poikanen ensinkään käsittänyt, mille tässä nyt nauretaan.
Viimeksi rupesi setä Franskin nauramaan.
Hänestä näytti, kuin olisi huone äkkiä tullut täyteen
päivänpaistetta, vanhasta, hänen lahjoittamastaan venetialaisesta
kynttiläkruunusta ruveten, joka riippui katosta, ja jossa valo
tuhansissa väreissä taittui pieniin prismoihin, hamaan kaukaisimpaan
nurkkaan, jonne päivän säde ei milloinkaan päässyt.
Mutta sen iltapäivää hän oli Kaijan luona, kuten ennenkin, ja sinä
iltana Kaija lauloi, setä Fransin seisoessa hänen takanaan ja
vihellellen mukaan:
Puna rosmariini pieno,
Oma armahani vieno!
Viikon verran vuotat kun,
Olet minun, minä sun!
Puna rosmariini pieno,
Oma armahani vieno!
Ja sellainen raikui riemu hänen äänessään, että setä Fransin täytyi
taivuttaa hänen päänsä taaksepäin, kesken hänen lauluansa, ja katsoa
häntä syvään noihin herttaisiin, loistaviin silmiin.
* * * * *
Mutta nyt oli huhtikuu ja hääpäivän aatto-ilta... tuo kummallinen
ilta... siihen kätkeytyy niin monta hentoa tunnelmaa ja niin paljo
valoisata kaihoa... aina sitä sittemmin muistaa jonain nuorena,
vavahtelevana, joka päättyy suureen säihkyvään valonsäveleesen.
Aurinko oli koko päivän lämmittäen paistanut huoneisin... nyt se
oli mennyt mailleen Frederiksbergin puutarhan taakse ja laskiessaan
lähettänyt kokonaisen sädehulmeen keltaista ja punaista ja
karmosiinia Söndermarkin puitten latvoihin.
Helle nukkui makeasti pienessä vuoteessaan.
Setä Frans oli vienyt Kaijan katsomaan "yllätystä". Käsikkäin he
astuivat ylös portaita tulevaan kotiinsa.
Setä Frans pysähtyi oven eteen ja otti taskustaan avaimen... Silloin
he äkkiä katsahtivat toisiinsa ja muistivat kumpikin sen illan,
jolloin Kaija oli sulkenut häneltä oven siihen kotiin, joka oikeutta
myöten oli Frans sedän koti. Kaikki entis-ajan muistot palasivat ja
hiljaa kuiskuttivat heille. Mutta sitten laski setä Frans kätensä
hänen hartioilleen.
-- Nyt me unohdamme kaikki, mitä takana on, -- virkkoi hän, -- ja
muistelemme sitä vaan, mitä on edessäpäin.
Hän kiersi lukon auki.
-- Astu kynnyksesi yli, oma armaani! -- lausui setä Frans, hänen
epäröidessään, ja hehkuvin poskin astui Kaija sisään.
Setä Frans oli lähtiessään pitänyt huolta, että huoneet olisivat
valaistut heidän tullessansa.
Pienessä somassa eteisessä paloi keltainen amppeli, ja arkihuoneesta
loisti kirkas valo vanhoissa messinkilampeteissa.
Kaija ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, astuttuaan sisään
ja nähdessään tuon "yllätyksen". Loistavat silmät ne hyväilivät noita
vanhan-aikuisia, leikkauskoristeisia huonekaluja vuoroin kutakin.
-- No niin, enkös minä ole käyttänyt aikaani hyvin? -- kysyi setä
Frans. -- Katsopas, en minä niitä huonoimpiakaan puuseppiä liene.
-- Sinäkö! Sinähän olet täysi mestari! -- myhähti Kaija, katsahtaen
häntä silmiin. -- Tiesin sinun pystyvän moneen asiaan; tätä en olisi
osannut odottaa.
-- Et maar.
-- Ja kuinka koko huone on kauttaaltaan sinua... jospa minuakin!
Totta kai! Et väinkään ollut ajatuksistani poissa, kun näitä
laittelin.
-- Entäs ruokasali! Vanhat hyllyt poslineja varten pitkin seiniä, ja
tuo hauska, pullea teekeittiö pöydällä!
Hän kääntyi ympärinsä.
-- Meillekö kahden todellakin tämä satumaisen sievä koti, meidänkö
kahden asua!... Emmeköhän me ole liian onnellisia, Frans? Luuletko
todellakin tätä onnea pysyväksi? -- Näin hän sanoi äkkiä, tuska
äänessään, ja setä Frans tunsi, kuinka tuo hento ruumis vavahti hänen
pidellessä sitä.
-- Nyt sinun pitää olla iloinen vaan, -- virkkoi hän. -- Iloinen ja
varma.
Kiireesti kuin auringon säde sävähti hymy Kaijan kasvoilla.
-- Äiti parkaa! -- virkkoi hän. -- Hän ei saanut prinssiä koskaan.
Mutta minulla on tässä prinssi ja valtakunta ja kaikki! Tämä on
melkein liikaa minulle. Min'en ansaitse kaikkea tätä. Muistatko,
kuinka minä, Hellen sairaana ollessa, uhrasin sinut hänen tähtensä?
Tuskallinen ilme elähti Frans sedän kasvoilla.
-- Miksikäs siihen kajoat nyt? -- sanoi hän. -- Olethan luvannut olla
enää milloinkaan ajattelematta sitä.
-- Älä ole pahoillasi, -- pyysi toinen. -- Se tulee siitä vain,
ett'en minä rohkene uskoa onneani. Tuntuu kuin se olisi liian suuri
minulle. Pitäisi olla kokonainen elämä, sen mahtua siihen.
-- Sittenpä onkin hyvä, ettäs olet nuori, ja että sulla on vielä
vuosia edessäsi, -- virkkoi setä Frans, kaataen viiniä laseihin. --
Saanko sanoa vaimoani tervetulleeksi?
He kilistivät... suutelivat lasien ylitse toisiansa ja kilistivät
jälleen ja astuivat käsikkäin koko asunnon halki. He koskettelivat
kaikkea, he tutkistelivat kaikki. He istahtivat sohvaan, "nähdäkseen,
kuinka pehmeä se on", ja he istuivat pöytään vastapäätä toisiansa,
koettaakseen, "miltä tuntuu, kun on oma jalka pöydän alla". He
olivat olevinaan vieraisilla toistensa luona ja sytyttivät useampia
kynttilöitä. Heidän ajatuksensa kohtasivat toisiaan säihkyvin
säväyksin... heidän sydämensä nauroivat... heidän silmänsä loistivat.
Mutta viimeksi he istuivat ihan ääneti arkkulavitsalla kaakeliuunin
edessä, ja tämän illan kummallinen tunnelma valtasi heidät: sen
syvä kaihomielisyys... sen hiljainen odotus... sen valtava, suuri
kirkasloistoinen juhlallisuus!...
18.
Jos tahdot elossa
Olla osakas ain',
Niin surut ja ilot
Ota _ehjinä_ vain...
Huhtikuun neljäs päivä tuli... Uhkuen tulvehti auringonpaiste sisään,
kullaten Hellen puuhevosen ja näkyville paljastaen sen monen monet
puutteet; se hiilui nurkkiin, missä tina-sotamiehet vahtia pitivät,
se luisui leveänä, kirkkaana juovana mattoja myöten...
Kaijan matkapuku -- se oli samalla oleva hänen morsiuspukunsa -- oli
saapunut ja sen mukana suuri orvokkivihko, raunioisen haituvilla
harsotettu. Hänen ei tarvinnut arvailla, kenenkä se on lähettämä.
Hän puki päällensä tuon silkillä vuoratun, tummansinisen leningin,
joka niin hellästi verhosi hänen solakan ruumiinsa muodot. Nyt
hän oli parhaillaan kiinnittämässä kukkavihkoa rintaansa. Helle
juoksenteli edestakasin, ja hehkumalla hehkui tyytyväisyys hänen
kasvoillansa.
-- Meill'on tänään häät! -- riemuitsi hän. -- Isä ja äiti ja Helle
viettävät häitä tänään!
Poikanen oli tottunut olemaan mukana kaikessa, mikä koski noita
kahta. Itsestäinen asia siis, ett'ei tässäkään tulla toimeen ilman
häntä.
Setä Frans tuli hakemaan Kaijaa suljetuissa landoissa, ja itse
kevät-aurinkokin himmeni sen loiston rinnalla, mikä hänen silmistään
välkähteli. Suu ei ollut milloinkaan ollut niin lauseva eikä juonteet
pielissä niin lienteät kuin tällä aamuhetkellä; otsa ei ollut
milloinkaan ennen väikkynyt niin kirkkaana.
Ensin piti setä Fransin pysähtyä arkihuoneesen, ihmettelemään Hellen
kiiltäviä kenkiä ja ankkurinappeja nutussa. Vihdoin hän pääsi irti
ja meni Kaijan luo, joka seisoi solakkana ja hentona, kiinnittämässä
orvokkivihkoa rintaansa.
Ja setä Frans otti kultasormuksen ja pani sen Kaijan sormeen. Ja
myhäillen pani Kaija samallaisen hänen sormeensa. Mutta ensin
hän nosti molemmat sormukset valoa kohti ja luki, mitä niitten
sisäpuolella oli kaiverrettu: "Seitsemän vuotta Rakelin tähden."
Kirkkaasti sävähtäen heidän katseensa kohtasivat toisiaan... eihän
ollut ensi kertaa heillä sama ajatus kummallakin.
Helle oli kovasti loukkautunut siitä, ett'ei hänelle annettu
sormusta. Mutta setä Frans otti hänet syliinsä ja kantoi vaunuihin,
ja siellä kohosi mielihyvä heti oikein monta astetta. Ja kun he
kolmisin olivat nousseet rautatie-vaunun kupeaan, rupesi poikanen
laulamaan täydellä äänellä.
He kiitivät vihannoivain ketojen poikki ja alastomain metsäin halki.
Kaikkialla paistoi kevät-aurinko, ja puissa silmukat puhkeilivat.
Karviaispensaat puutarhoissa olivat vehreissään, ja vuokot kutoivat
silkkikangastaan lakastuneitten lehtien välissä metsän pohjalla.
Krokus ja hyasintti heloitti kaikkialla, leivoset livertelivät, ja
kottaraiset viheltelivät virsiään... Koko tuo lämmin, ihana kevät
lausui heille tervetuliaisiansa.
-- Katso! -- puhui setä Frans. -- Kaikki tuo on kuin riemukulkua
sinun kunniaksesi! Ei mointa kevättä ennen ole milloinkaan ollut.
Saatat olla tyytyväinen häämatkaasi, niin lyhyt kuin se onkaan.
Kaija istui avonaisen akkunan ääressä ja veti syvin hengähdyksin
rintaansa kevään raikasta ilmaa.
-- Kuinka herttaista! -- sanoi hän, -- että saamme olla täällä viisi
päivää! Onneksi tänään onkin pääsiäislauantai; mistäpä sinä muutoin
olisit lomaa saanut!
Toinen myhähti.
-- Nyt on riemuvuosi, muista se, -- virkkoi hän, -- ja silloinhan
kaikki käy parhailleen.
-- Niin, _riemuvuosi_, -- toisti Kaija verkalleen, -- se on sattuva
nimi. Emme toista sellaista koskaan näe.
-- Eikös se juna pian vihellä? -- tiedusti Helle, nenä ruudussa
kiinni ja vilkkaasti tarkastellen ulos.
Samassa pisti konduktöri päänsä ikkunasta sisään ja julisti
verkkaisella äänellä:
-- Pysähtyy vasta Rödvigissä.
Astuessaan kymmenen minutin perästä ulos vaunusta ei voinut kumpikaan
käsittää, mihinkä ne kolme tuntia olivat joutuneet.
Asemalla heitä odottivat umpinaiset vaunut. Niissä oli heidän määrä
ajaa kirkolle.
-- Pappi odottaa meitä puoli yksi, -- sanoi setä Frans; --
päivällisen olen tilannut kello kahdeksi.
Maantietä lähdettiin ajamaan kovaa vauhtia. Aurinko hyppi koko ajan
heidän edellään, leivoset lauloivat heidän päänsä päällä, niinkuin
olisi niillä olleet kokonaiset urut hennossa pienessä kaulassaan, ja
varpuset ne myötäänsä sirkuttivat pitkin tien varsia.
Mutta pienten talojen ulkopuolella istui kottaraisia, räpytellen
kiiltävän tummia siipiään, ja pellon vakoa myöten astui haikara
edestakaisin, viisas pää pitkän kaulan varressa myötäänsä liikkeessä.
Pieni, valkoinen kirkko loisti häikäisevän kirkkaassa valossa. Vaunut
pysähtyivät sen eteen. He astuivat kirkonkäytävää, Helle keskellänsä.
Virttä veisatessa Helle katsoa tuijotteli heihin, suu puoleksi
avoinna ja kädet ristissä, ja heidän astuttuansa alttarin eteen, hän
asettui heidän taakseen ja seurasi niin innokkaasti kaikkea, mikä
tapahtui, että tietämättänsäkin kahdesti sanoi amen! Sitten hän sai
istua heidän välissään, ja kirkosta hän astui kaula kenossa, pienillä
käsillään lujasti pitäen kumpaakin kädestä kiinni.
Kirkolta ajettiin kotia Höistrupin rannalle, siihen taloon, jota setä
Frans vähillä varoillaan oli puolen vuotta koettanut koristella.
Hän tiesi, kuinka rakkaita kukkaset ovat Kaijalle. Krokuksia ja
hyasintteja olivat akkunat täynnään, ja yhdessä nurkassa seisoi upea
viuhkapalmu.
Makuuhuoneessa riippuivat siniset uutimet vuoteitten ympärillä, ja
jalkopäässä seisoi Hellen pieni rautasänky.
Ikkunoihin oli pantu puhtaat kattunakartiinit, oven eteen oli
ripoteltu hienoa, puhdasta rantahietaa. Kalastaja, talon isäntä,
oli sitonut köynnöksen oven yläpuolelle; sen keskellä oli suurilla
kirjaimilla: "terve tultua!"
Enemmän se oli hyvää tarkoittavaa kuin somaa, mutta ylenpalttisen
iloisina ja kiitollisina kaikesta he puristivat kumpikin isännän
kättä.
Ja sitten he astuivat tuohon pieneen taloon, joka oli oleva heidän
ensimmäisen, sanomattoman onnensa todistajana.
He kävivät juhla-asuiseen, katettuun pöytään ja rupesivat
aterioimaan, mutta tunnelma oli omituisen juhlallinen: ruoka ei
ottanut maistuakseen. Helle se oikeastaan yksin antoi ruuille täyden
arvon ja kunnian: hän söi sellaisella ruokahalulla, etteivät he
mointa ennen olleet hänessä nähneetkään.
Kun paisti oli tuotu sisään, helisti setä Frans lasiansa.
Ensi kertaa elämässään hän nyt oli pitävä pöytäpuhetta, mutta eihän
hän tällä kertaa mihin päässyt.
-- Jaakob palveli seitsemän vuotta Rakelin tähden, -- lausui
hän. -- Min'en ole palvellut sinun tähtesi kuin kolme, mutta ne
ovat olleet niin pitkät kuin seitsemän muuta. -- Minulla ei ole
omaisuutta tarjota sinulle, ei kullankiiltoisia oloja... on vaan
vuosikausia vanha uskollinen rakkauteni... se, että olen sinun hamaan
kuolemaan... jopa kauaksi sen toisellekin puolen. -- Mutta sinä!
Sinä olet rikas kuin itse kevät. Sinulla on niin paljo annettavaa
nuoresta, iloisesta yltäkylläisyydestäsi; sinulla on se, että tahdot
olla omani, ja sinulla on Helle...
Helle, kuultuaan nimeänsä mainittavan, kavahti heti pystyyn ja yritti
kilistämään lasillaan, jonka pohjalla oli hiukan viiniä, mutta
läikäytti senkin vähän pöytäliinalle. Siitä hän ei kumminkaan ollut
millänsäkään.
-- Hellellä on häät ja! -- sanoi hän, voitonvarma riemu äänessään.
-- Niin onkin. Tules, niin kilistetään! Ja vallattomassa ilossa sitä
kilisteltiin.
-- Metsän pienen karhunpojan malja! -- sanoi setä Frans ja joi kerran.
-- Sadun pienimmän prinssin malja! -- liitti hän ja joi kerran vielä.
-- Ja kaikkein somimman, pienen, mustan, vallattoman kikkarapään
malja! -- puuttui Kaija puheesen ja kilisti.
-- Ja pienen kerubin malja paratiisin ovella! -- virkkoi setä Frans.
Mutta silloin hän katsoi niin lämpimästi Kaijaan, että Hellenkin
pienessä sydämessä alkoi tuntua hiukan mustasukkaisuutta.
Kaijan lasi oli koholla; hänen katseensa olivat hellittämättä kiinni
Frans sedän katseessa.
-- Me naiset luulemme välisti, että meillä on jotain annettavaa, --
virkkoi hän, -- mutta pohjimmalta katsoen, me otamme kaikki siltä,
jota rakastamme...
* * * * *
Kun Helle oli jo nukkunut vuoteesensa... kun aurinko oli mennyt
mailleen... kun kirkonkellot kumahtelivat kaukaa, silloin nuo kaksi
menivät yhdessä Höistrupin lehtoon.
Niin pehmeätä oli metsän sammal heidän jalkainsa alla, ja niin
keveästi he astuivat, ikäänkuin peljäten polkevansa elämää, jota
kaikkialla huokui. Valkovuokot ja sinivuokot pistivät päätään
näkyviin vehreistä mättäistä. Setä Frans poimi niitä muutamia
ja kiinnitti ne hänen rintaansa, hänen lämpimään, aaltoilevaan
rintaansa, joka suojaansa otti kukan kylmät varret.
-- Keväimen huomenlahjaa nuo! -- sanoi setä Frans leikillään.
Ja laskeneen auringon viimeinen rusko valoi tulipunaansa meren
tyynelle pinnalle... vihanta korsi ja tuore multa levitti
tuoksuaan... kottaraiset viheltelivät hyvääyötä, rastaat vastasivat
siihen pitkillä, pehmeillä sävelillä syvältä metsän sylistä.
-- Laula sinäkin! -- puhui setä Frans. -- Sinun ääntäsi vain on
vailla tämä keväinen kuoro.
Ja Kaija lauloi, lauloi melkein huiman iloisesti:
Hy-it! sanoi kottara
Katon harjalla laulellen
Pitkin kesää:
Nuorikot tuolla
Laittavat lämmintä pesää.
"Elon tragediaa tuo!"
Niin huuhkaja huus.
"Eipäs!" sanoi virkut sirkut,
"Elon komedia uus!"
Kyllä! Nuo yhtyi
Vain erotaksensa...
Saas nähdä, kuin käykään
Heidän toiveittensa.
Käs kädessä niin
He istuivat.
Poski poskessa kiinn'
He valitsivat
Nyt vapain mielin
Ja riemukielin:
Niin kaksois-onnetkin
Kuin kaksois-murheetkin.
Jos tahdot elossa
Olla osakas ain',
Niin surut ja ilot
Ota _ehjinä_ vain!
Kaikki kuin loistaa
Maan tämän pinnalla,
On varjoa vainen
Heidän onnensa rinnalla!
Ja päivät umpeen
Ne lauleli vielä...
Hy-it! sanoi kottara
Katonharjalla siellä.
-- Kummallista! -- virkkoi Kaija, heidän vihdoinkin seisoessaan
asuntonsa ovella, juuri astumaisillaan sisään. -- Minusta tuntuu
kuin en olisi koskaan ennen ollut morsianna. Ja enhän oikeastaan
ollutkaan... sillä silloin nainen vasta morsian on, kun seisoo
vastapäätä sitä miestä, jota rakastaa...
Setä Frans ei vastannut. Hän nosti vaan morsiamensa käsivarsilleen,
keveästi niinkuin tämä olisi ollut pikkuinen koulutyttö vain, ja
hänen silmänsä hakivat hänen katsettaan.
-- Katso! -- puhuivat nuo silmät. -- Tässä minun valtakuntani! --
Ja hän vihelteli... hiljaa kuin kottarainen, joka mielitiettyänsä
maanittelee... kutsuen kuin rastas, joka pesäänsä laittaa...
Ja varovasti hän kantoi sisään morsiamensa... tuo Jaakob, joka oli
palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden.
* * * * *
Kun setä Frans seuraavana aamuna herätessään näki Kaijan seisovan
akkunan ääressä, sininen aamumekko yllään kammaten pitkää
kullanruskeata tukkaansa, "Maria Stuartin tukkaa", joksi setä Frans
sitä leikillään aina sanoi, -- ja kun Kaija kääntyi häneen, posket
lämpöisinä, punaisina, veitikkamainen ilme loistavissa silmissään,
silloin hänen oli vaikea uskoa, että kaikki tämä on täyttä totta.
Hän kohosi kyynäspäänsä varaan ja hengitti syvään, myötäänsä seuraten
häntä silmillään.
-- Iloista juhlaa! -- toivotti Kaija.
-- Iloista juhlaa! -- vastasi setä Frans, vaieten jälleen.
-- Sano jotain! -- virkkoi Kaija, kiertäen paksua tukkaansa sormensa
ympärille.
-- En voi.
-- Miks'et?
-- Olen niin onnellinen.
-- Vai niin!
Kaija juoksi hänen luokseen, kävi polvillensa vuoteen ääreen ja
kietoi kädet hänen kaulaansa, ja setä Frans puristi häntä lujasti
rintaansa vasten. Päästettyään hänet, hän asetti hänen päänsä
pielukselle viereensä... Kaijan tukka yhtyi ohimoilla hänen
hivuksiinsa... Ja siinä he katsoivat toisiinsa niin syvään, kuin
olisivat tahtoneet imeä itseensä toisensa sisimmän olemuksen, ja
heidän huulensa yhtyivät pitkään, palavaan suudelmaan.
Jos ken vieras olisi heidät nähnyt tällä hetkellä, olisi hän
hämmästynyt tuota yhdennäköisyyttä heidän kasvoissaan. Samallaista
yhdennäköisyyttä tapaa välisti vanhoissa pariskunnissa, joissa
aviopuolet ovat yhdessä eläneet pitkän, onnellisen elämän... ja yksi
on heillä ajatus, ja yksi on heillä myhäilykin.
-- En tiedä itsekään, miten tätä selittää, -- virkkoi setä Frans,
-- mutta tuntuu kuin onni salpaisi minulta henkeä. Se panee
minussa jok'ainoan hermosäikeen värähtelemään ilosta ja jok'ainoan
veripisaran suonissani laulamaan... mutta minusta tuntuu kuin
täytyisi sen imeä minusta sydänveret, saadakseen sijaa.
Kaijan silmässä välähti. Hän aikoi sanoa jotain, mutta samassa heräsi
Helle, nousten istualleen vuoteessaan ja hiejoen silmiään. Hänen
mielestänsä se oli niin hassua, että setä Frans makaa täällä.
-- Helle tulee sinne! -- puhui poika ja alkoi kiivetä laidan yli
isoon vuoteesen. Mutta tiellä hänet sieppasi Kaija selkäänsä ja läksi
hyppimään ympäri huonetta, kunnes hengästyneenä laski hänet vuoteen
jalkopäähän. Siitä kiipesi poikanen Frans sedän jalkain ja rinnan
yli, kunnes pääsi pielukselle. Siihen hän istui ja alkoi pöyhötellä
Frans sedän tukkaa.
-- Vai sinä siellä, vekkulimatti!
-- Tuoll'on kottaraisia, Helle!
Kaija oli vetänyt uutimet syrjään ja näytti kahta mustaa kottaraista,
jotka istuivat vanhassa, ontossa omenapuussa, laulaen täyttä ääntä.
-- Joudu nyt pukemaan, niin pääset niitten luokse ulos!
Helle hyppäsi heti sängystä ja nousi tuolille akkunan ääreen. Hän
painoi nenänsä ihan litteäksi ruutuun, paremmin nähdäkseen...
ja iloisesti leikkiä laskien Kaija puki poikaansa, kyyhkysten
kuherrellessa ulkona ja kottaraisten katsellessa heitä kirkkailla,
suurilla silmillään.
Puolen tunnin kuluttua he astuivat kolmisin ulos, nuo kolme iloista
ihmistä, joihin aurinko melkein kadehtien paistoi.
Kostea, lempeä ilma leyhähti heitä vastaan. Yöllä oli hiukan satanut,
ja he luulivat oikein näkevänsä, kuinka ruoho talon ympärillä oli yön
aikana käynyt vihannaksi.
Kolme kalastajaa tuli rannalta, korit seljässä. He pysähtyivät
väkisinkin ja nostivat käden silmilleen, niinkuin aina tehdään, kun
aurinko häikäisee.
-- Saanee sitä kai toivottaa onnea kans! -- sanoivat kalamiehet,
ojentaen kolmea parkittua kättä, joita vastaukseksi lujasti
puristettiin.
Yksi heistä nosti Hellen ylös:
-- No kappas vaan, mitenkä pitkäksi tämä pikku herra on venynyt siitä
kuin viimeksi nähtiin! -- virkkoi hän.
-- Niin, -- liitti toinen ihastellen ja muuttaen mälliä toiseen
poskipieleen, -- ja rouva se on niin nätti, kuin olis vast'ikään
päässyt rippikoulusta.
-- Jaa-a! -- virkkoi kolmas, vilkaisten setä Fransiin. -- Sopii maar
tuon herran tuossa iloinen ollakin. Ei kummakaan, jos hiukan henkeä
salpaa.
Mies oli huomannut Frans sedän hengittävän lyhyeen.
-- Niin no, onnea vaan ja lykkyä! -- puhelivat miehet, jäähyväisiä
sanoessaan.
Jonkun matkan päässä yksi heistä kääntyi ympärinsä ja katsahti tuohon
pieneen taloon, joka välkkyi auringon paisteessa.
-- Lysti niitä on katsella, noita tuossa, on niinkin, -- lausui
hän pitkäveteisesti. Hän ei saattanut vetää silmiään pois kolmesta
olennosta ovella tuolla.
-- On maar, -- myönsi toinen; -- on sillä miehellä syytä iloinen
ollakin.
Ja sitten he läksivät liikkeelle, sylkäisivät poikki tien ja kulkivat
edelleen. Tietämättänsäkin he sitten huokasivat kukin.
Mutta setä Frans pani kätensä Kaijan vyötäisille ja katsoi hänen
silmiinsä, ilosta loistaviin.
-- Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo
onnea, ett'en enää elämäpäivinäni voi köyhäksi tulla, -- virkkoi hän.
-- Isä! -- huudahti Helle, huomattuaan riemuisan helyn hänen
äänessään. -- Onko sitä aina niin iloinen, kun naimisiin menee?
Setä Fransilta pääsi nauru, heleä ja sydämellinen.
-- Tietysti, poikaseni! -- sanoi hän ja veti Kaijan mukanansa sisään.
-- Sitten menee Helle naimisiin ja, -- julisti piltti sanomattoman
arvokkaasti, tepastellen kädet housujen taskussa perässä.
Kalastajan emäntä oli sillä välin koristanut tuvan yltä yleensä
keltanarsisseilla, joita kansa sanoo pääsiäisliljoiksi. Niitä
oli ruukuissa pöydillä ja akkunalaudoilla, niitä oli seppeleenä
valkoisella pöytäliinalla ja suurissa, keltaisissa kimpuissa
öljytaulujen ympärillä.
-- Ne tuoksuavat melkein liian väkevästi, -- sanoi Kaija, lykäten
hihallaan muutamia syrjään. -- En ole milloinkaan nähnyt niin paljoa
pääsiäisliljoja yhdessä paikassa.
-- Minä pidän niistä, -- virkkoi setä Frans, -- ottaen muutamia
kappaleita käteensä. -- Niistä johtuu mieleeni muuan kummallinen,
pieni hautuumaa, jonka näin poikana. Se oli Jyllannissa, ylämaassa,
jonne olin joutunut kesälomalla kerran. Pieni se oli ja autio,
mutta seurakuntalaisten oli tullut tavaksi istuttaa pääsiäisliljoja
kaikille haudoille. Niitä oli kirjavinaan joka paikassa. Pääsiäisenä
siellä haudat yhtenä kultana kellersivät, ja auterena nousi tuoksu
ilmaan tuhansista kukanteristä. Kaikki ne siellä veisasivat
pääsiäisvirttä. Usko minua: en ole ikinä kuullut ihanampaa
pääsiäishymniä.
-- Sinä kuulet aina niin paljon ihanaa...! -- virkkoi Kaija,
myhähtäen, hajamielisenä. Hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä tuntui
niin painostavalta. Mitään ajattelematta, hän otti kukkaset setä
Fransin kädestä. Tuokion kuluttua hän nousi ja kokosi kaikki kukkaset
pöydältä ja pani ne akkunalaudalle.
-- Miksikä noin? -- kysyi setä Frans kummastellen.
-- En tiedä, -- vastasi Kaija, -- iski mieleeni vain.
Heti aamiaisen jälkeen aikoi Kaija lähteä merenrannalle, mutta setä
Frans sanoi ensin kirjoittavansa kirjeen. Lähteköön Kaija vain
edeltäkättä pojan kanssa; hän tulee vähän ajan perästä.
Hän suuteli Kaijan kättä, sormuksen kohtaan juuri, ja myhähtäen
painoi Kaija lämpöiset huulensa samaan paikkaan.
Ovella seisoi setä Frans, katsellen heidän tanssiansa
päivänpaisteista tietä myöten, -- sillä astuneet he ei, vaan
tanssivat: Kaija kevein, iloisin askelin, poika lyhyin hypyin, ja
kun hän siinä ajatteli, että nuo kaksi ovat nyt hänen omiansa koko
elinajan, -- silloin hänet valtasi onnentunne, niin voimallinen, että
hän ehdottomasti otti sydämestään.
Niinkuin on olemassa suruja, niin kirpeän tuskallisia ja niin
raastavan epätoivoisia, ikäänkuin olisivat saaneet armon iskeä
uhrinsa heti kuolijaksi, samoin on ilojakin, niin valtavia, että
luulisi niitten repäisevän rinnan kahtia.
Setä Frans oli vähitellen niin tottunut äkillisiin iskuihin, että jos
hänen päällensä tällä hetkellä olisi kova suru sälytetty, niin hän
olisi sen kantanut voimakkailla harteillaan kautta koko elämänsä,
mutta tämä nyt hänelle suotu onni oli yht'aikaa niin suuri ja niin
uusi, ett'ei hän kestänyt sitä.
Hän astui verkalleen tupaan. Tuo kirjeen kirjoittaminen oli ollut
pelkkä tekosyy. Oikeastaan hän oli tuntenut tarvitsevansa lepoa.
Hän istahti tuvan nurkassa pienen pulpetin ääreen, joka toimitti
kirjoituspöydän virkaa. Ja välittömästi, ilman varsinaista aikomusta,
hän otti povitaskustaan esiin vanhan säästöpankki-kirjan ja alkoi
hajamielisenä selailla sitä.
-- Hyvä on, että aikoinani panin pojankin varalle jotain, -- luuli
hän ajattelevansa. -- Tästä puolin ei säästöistä puhettakaan.
Hän myhähti ja selaili edelleen, ajatellen jotain aivan toista...
Kirja oli asetettu Hellen nimelle.
Monen vuoden kuluessa hän oli uskollisesti pannut säästöön Kaijan
varalle, mutta Hellen syntymästä saakka oli kaikki siirretty pojan
nimiin. Uusi kontto oli avattu sinä päivänä, jolloin Kaija ensi
kertaa oli puhunut lapsesta.
Hän pani kirjan pulpetille ja nousi ylös. Hän tunsi äkillisen
puistutuksen; häntä vilutti... Hän astui akkunaan. Lämpimänä, leveänä
juovana hulvahti päivänpaiste häneen.
-- Sinä ihana aurinko! -- lausui hän välittömästi. Hän kuuli jotain
räpytystä ruutua vasten: perhonen leyhytti siinä siipiään. Heti sen
jälkeen hän kuuli kottaraisten vihellyksiä. Hänen mieleensä johtui
vanhasta aamulaulusta se säe, jossa puhutaan linnuista:
"he elosta, valosta kiittävät riemuisin kielin."
-- Kun kerran itse siivet saan, -- mietti hän, -- niin ensi työkseni
lennän Jumalan valta-istuimen juureen kiittämään riemuisin kielin
Kaijasta ja pojasta.
Hän myhähti niin omituisesti. Ei hän itsekään tiennyt, miksikä hän
nyt juuri tuota ajattelee... se oli tullut muutoin vaan.
Hänestä tuntui jotain nousevan hänen otsalleen, jotain hikipisarain
tapaisia, ja hän aikoi vetää nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen ne
pois.
Samalla hän otti taskustaan pienen paperinkin esille. Se oli muuan
kirje, jonka hän vuosi sitten oli kirjoittanut Kaijalle, ja jota hän
siitä pitäin oli taskussaan säilyttänyt.
-- Nyt minä sen revin rikki, -- arveli hän; -- saatanhan nyt kaiken
sen sanoakin hänelle. -- Mutta äkkiä hän päätti toisin ja pisti
kirjeen säästöpankki-kirjan lehtien väliin.
Samalla hän oli kuulevinaan Kaijan äänen hänen vieressään kuiskaavan
hänelle, niinkuin eilenkin illalla: "Voi, kuinka minä rakastan
sinua... rakastan... rakastan sinua, Frans!" Hän oli näkevinään
hänen kulkevan kapeata metsäpolkua, taluttaen Helleä kädestä ja
toistaen uudestaan ja yhä uudestaan noita sanoja sillä hehkuvalla
äänen helyllä ja sillä syvällä tunteellisuudella, joka ainoastaan
_hänen_ äänessään asui: "Voi, kuinka minä rakastan sinua... rakastan
sinua...!" Ja tuo ajatus teki setä Fransin niin onnelliseksi, niin
sanomattomasti, niin riemullisesti, niin täydellisesti onnelliseksi!
Hän oli kuulevinaan Kaijan kutsuvan häntä ja nousi ylös, mennäkseen
häntä vastaan. Mutta samassa jalat pettivät. Hän horjahti takaperin,
löi päänsä kovasti pulpetin laitaan ja kaatui sitten raskaasti
lattialle. Verta tirskahti moniahta pisara pienestä haavasta
niskaan... mutta sitä hän ei tuntenut enää... hänen sielunsa liiteli
loittona jo... korkealla yli polkujen kaikkein... kaukana maailmasta,
kaukana...
Hymy oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja siinä se yhä oli jäljellä
todistamassa sitä runsasta onnea, jota hän oli tuntenut.
Ei ole tässä ihanassa maailmassa, tässä kärsimysten maailmassa kukaan
kuollut suloisemmin kuin setä Frans:
Hänen sydämensä pakahtui onnesta!
* * * * *
Kaija ja Helle kävelivät metsässä, kevään kukkia poimien.
Niitä olikin heillä jo suuri kimpullinen. Kaija haki varsinkin
sinivuokkoja, sillä "niistä isä niin paljon pitää".
-- Mutta näistä kans! -- sanoi Helle, nostaen korkealle muutamia
suuria voikukkia.
-- Niin kyllä, poimi vaan.
Ja he poimivat, posket lämpöisinä, punaisina ja loistavin silmin.
He vierähtelivät paksussa, pehmeässä sammalikossa ja hyppelehtivät
hennossa, vehreässä ruohikossa, välittämättä siitä, että se oli
märkää. Väliin he löivät nenänsä vastakkain pulleain mättäitten
yli, tavoitellessaan samaa kukkaa. Helle nyki koko ajan vai lyhyitä
varsia ja sai usein pelkän terän, ja kun hänen sitten piti kerätä
kukat käteensä, putosivat ne hienojen hyppysten välitse maahan yhtä
nopeasti kuin olivat maasta nousseetkin. Mutta äidin kukkavihko
suureni suurenemistaan ja kävi yhä moninaisemmaksi.
-- Tämä pannaan pöydälle hänen eteensä; se saa katsella kevättä hänen
silmissään, -- ajatteli Kaija. Ja hän poimi poimimistaan uutterin
sormin, laulellen:
Sisässä mustan maan,
Sisässä mustan maan
_Yhden_ sielun luo käyn asumaan.
Maasta kauas pois,
Maasta kauas pois
_Yhden_ kanssa mielein lentää sois.
Mutta viimeisessä värsyssä hän äkkiä pysähtyi ja alkoi tähystellä
metsän rinnettä kohti, kädellään suojaten silmiään: pitkääpä hän
kirjoittaakin kirjettä, koska yhä viipyy!
Selittämätön levottomuus valtasi hänet... se on kaiketi vaan
tuommoinen äkillinen ikävän puuska.
-- Isä kirjoittaa liian kauan, -- virkkoi hän Hellelle. -- Nyt
paistaa päivää häneen akkunasta. Minä kadehdin aurinkoa. Lähdetäänpäs
ja kopautetaan akkunaan.
Ja he läksivät käsi kädessä kiitämään taloa kohti. Kaija pysähtyi
pienen arkihuoneen akkunan alla. Toinen puolikas akkunaa oli auki.
Hiekka narahteli hänen jalkainsa alla, senvuoksi hän astui varotellen
ja viittasi Helleäkin kulkemaan varpaillaan.
Ensin hän kävi piloillaan kyyrysilleen ja kopautti päivänvarjollaan
ruutuun... sitten hän pani hattunsa täyteen vasta poimimaansa kevään
ihanuutta ja pisti sen akkunasta sisään.
"Minä ruusuja tielles kylvän nyt."
Niin hän laulahti.
Mutta kun ei vastausta kuulunut, nousi hän varpailleen ja kurkisti
matalasta akkunasta sisään.
Helle ei enää milloinkaan elämässään unohtanut sitä parahdusta, joka
nyt äidiltä pääsi! Se soi hänen korvissaan kauan aikaa vielä... hän
heräsi siihen unestaan vielä vuosia jälkeenpäin.
-- Äiti! -- huudahti poika, tarttuen häntä hameesen. -- Äiti, mikä
tuli?
Mutta äiti ei voinut vastata. Huuliaan myöten kalmanvaaleana
hän syöksi poikansa ohitse tupaan, ja niin huimat olivat hänen
liikkeensä, että poika, yhä pidellen hameesta kiinni, kaatui kumoon
portaille.
Hän parahti kovasti huutamaan, ei niin paljoa kivusta kuin
säikäyksestä, mutta äiti ei hänestä välittänyt. Hän nyyhkytti
lattialla ruumiin päällä ja huusi yhä rajummin ja rajummin:
-- Frans, Frans! Etkö kuule minua? Vastaa, Frans, vastaa! _Ethän_ ole
kuollut, sehän on mahdotonta nyt, kun meille elämä vasta alkoi! Minä
en voi antaa sinua pois... en tahdo, en _tahdo!_... Mutta jos olet
mennyt pois... voi!... niin ota edes minut mukaasi! Osoita minulle
sen verran laupeutta, että otat minut mukaasi!
Mutta vastausta ei kuulunut.
-- Yksin! yksin! -- nyyhkytti hän. -- Koko elämänajaksi yksin!... Ei
iloa enää! Ei iloa milloinkaan enää!
Helle tuli onnahdellen avonaisesta ovesta tupaan ja oli
juoksemaisillaan äitinsä luokse, mutta pysähtyi äkkiä ja alkoi kädet
seljän takana äkkiä astua takaperin tuon hengettömän olennon ohitse
lattialla.
-- Hirvittää, -- virkkoi hän vain, -- hirvittää. Mutta äiti kävi
kiihkoihinsa ja kääntyi häneen hehkuvin silmin:
-- Mikä sinua hirvittää, poika? -- kuiski hän. -- Hänkö, joka osoitti
sinua kohtaan enemmän kuin äidinrakkautta. Mene!
Ja Helle hiipi kaukaisimpaan nurkkaan ja itki katkerasti. Mutta
hetken perästä hän uskalsi jälleen tulla esille ja pysähtyi äitinsä
viereen.
-- Ei Helleä hirvitä enää, -- sanoi hän.
Elämällä on synnynnäinen kammo kuolemaa vastaan, ja tietämättänsäkin
oli poika tupaan tullessaan tuntenut samaa. Nyt oli hänen pelkonsa
hälvennyt.
Hän seisoi aivan ruumiin ääressä ja toisti luottavalla, hennolla
äänellään:
-- Ei Helleä enää hirvitä.
Vihdoin hän pani pullean kätensä setä Fransin käteen, mutta hätkähti,
tuntiessaan, kuinka kylmä se on.
Kaija ei huomannut häntä ensinkään. Hän oli painanut päänsä vainajan
rintaa vasten, kuullakseen sydämen tykytystä, mutta turhaan.
Hänestä tuntui kuin olisi hän koko ajan huutanut kovalla äänellä,
mutta todellisuudessa olivat huulet lujasti puristuneet yhteen. Ei
äännähdystäkään niistä.
-- Äiti! -- virkkoi poika, vetäen häntä hameesta. -- Kutsu isää!
Mutta silloin äiti rupesi nauramaan niin kovaa ja rajusti, että
poikanen kauhistuneena juoksi ovelle, ja emäntä tuli ulkoa, kaikki
säikähtäneet lapset perässään.
-- Herra siunatkoon! -- huudahti emäntä, tehden ehdottomastikin
ristinmerkin. -- Lyhyet oli hää-ilot!
Raskaita, määränperäisiä askeleita kuului samassa ulkoa. Kalastajat
ne siellä palasivat takaisin. Emäntä juoksi avonaiseen akkunaan ja
viittasi heille:
-- Tulkaa, hyvät ihmiset, auttamaan!
Miehet tulivat verkalleen ja pysähtyivät ääneti ovelle. Salavihkaa
he pyyhkäisivät kyyneleet, joita tipahteli alas ruskeille,
päivettyneille poskille... Kaksi heistä nosti sitten ruumiin
varovasti ylös, niin keveästi kuin olisi ollut lapsen ruumis vain.
Kolmas nosti Kaijan ja kantoi hänet hellästi makuuhuoneesen, laskien
hänet vainajan viereen. Ääneti he sitten jälleen hiipivät pois. Ei
tehnyt heidän mieli puhua.
Emäntä, joka seisoi Helle sylissään, yritti varotellen huomauttamaan:
eiköhän rouva ottaisi poikaa viereensä, tämä kun on niin kovin
suruissaan. Mutta Kaija ei kuullut hänen sanojaan.
Tällä hetkellä ei pojassa ollut hänelle lohdutusta..., syytöstä
pikemminkin: olihan hän kerran ennenkin uhrannut setä Fransin hänen
tähtensä! Olihan hän huutanut silloin Herran tykö: Pelasta poika!
Pelasta hänet, maksoi minkä maksoi!... Ehdottomastikin hän käänsi nyt
silmänsä pojasta pois joka kerta kuin tämä läheni. Vihdoin vei emäntä
Hellen omalle puolelleen, ja puolen tunnin perästä poika kuului jo
telmivän siellä muitten lasten kanssa.
Kaija istui kyyrysillään vuoteessa koko päivän, yhä tuijottaen noihin
hienopiirteisiin, kalpeihin kasvoihin vieressään. Hän näki, kuinka
juonteet kangistumistaan kangistuvat... kuinka iho pingoittuu ja
kellastuu... huulet käyvät sinisiksi.
Hän kietoeli sormensa ympärille pehmeätä hivuskihermää, joka oli
pudonnut vainajan ohimolle, ja uudestaan, yhä uudestaan hän painoi
suunsa noita kylmiä huulia vastaan, jotka hän eilen oli suudellut
niin lämpöisiksi.
Hän vietti nyt surun juhlahetkeä... keskellä kuoleman kamalan
hiljaista ylevyyttä... kaikki muu maailmassa tuntui hänestä nyt
niin pieneltä. Itse Hellekin, joka hamaan tähän päivään asti oli
rajattomasti hänen olemuksensa täyttänyt ja ollut kuin osa häntä
itseänsä, -- Hellekin oli hänen mielestään nyt niin pieni, niin
kaukainen.
Tuntui kuin ei hänellä enää olisi mitään tekemistä Hellen kanssa,
istuessaan tuossa ja katsellessaan lempeänsä kadonnutta.
On aikoja naisen elämässä, jolloin lapset ovat hänelle pääasia... hän
on kärsinyt tuskia heidän tähtensä... he ovat tarvinneet häntä... he
ovat tyydyttäneet hänen rakkautensa janon, hänen pyrkimyksensä saada
osoittaa hellyyttä ja uhrautuvaisuutta... mutta kun kuoleman suuri
hetki lyö, silloin mies ja vaimo jäävät jälleen kahden kesken, ovat
yhtä kuin ennenkin... kaikki muu jää syrjään... ja silloin nainen
huomaa, kenenkä omana hänen sydämensä on ollut.
Jotain tällaista lienee Kaija tuntenut, vaivalloisesti noustessaan
ylös ja lukitessaan kummatkin ovet, sekä arkihuoneen että eteisenkin,
jott'ei kenkään, ei edes Hellekään, pääsisi sisään.
Hän ei tiennyt itsekään, mikä kalvava katumuksen tunne hänen
sisimpiänsä jäyti, hänen istuessaan tuossa, vainajata katsellen ja
tajuttomasti huojutellen ruumistansa. Mutta äkkiä hän huomasi, mitä
se on, ja silloin hän parkuen heittäysi hänen päällensä.
-- Minähän olen sinut surmannut! Minä olen sinut surmannut! --
vaikeroi hän. -- Ensin minä kavalsin sinut toisen miehen tähden, ja
kun minun sitten oli valittava sinun ja pojan välillä, minä valitsin
pojan! Nyt on Jumala rangaissut minua!
Ja tuo ajatus hirvitti häntä niin, että hän istui kokonaisen tunnin,
kyyneltäkään vuodattamatta, kädet polvensa ympärillä, eteensä
tuijottaen.
Äkkiä hän tunsi ruumiissaan vilunväreitä ja tietämättänsäkin nousi
ylös kävelemään lattiata edestakaisin.
-- Äiti! Äiti! Päästä sisään! -- kuului hento ääni ulkoa, ja hän
avasi hiljaa oven, mutta sulki sen jälleen heti, kun poika oli tullut
sisään.
Helle kulki ääneti lattian poikki. Hänellä oli pieni esiliina täynnä
kevään kukkasia.
-- Isän kukkasia! -- virkkoi hän, ojentaen tuoksuavaa tukkua äitiä
kohti. Kaija sieppasi ne joutuisasti ja pisti vainajan pääpuoleen.
-- Huomenna poimitaan lisää, -- virkkoi hän, -- joka päivä me
poimimme näin paljon. Sun leposijanasi on oleva kokonainen meri
kevättä täynnä.
Mutta kukkain tuoksu se jo yksistään valtasi hänet: hän kätki
kasvonsa vainajan kylmiin käsiin ja hyrähti itkuun.
Helle hiipi hiljalleen hänen viereensä. Ensin hän arkaillen katseli
isää. Mutta hymyn huomattuansa, hän rohkaisi mielensä. Hyvilläänhän
isä on tuossa, koskapa noin hymyilee. Ja ymmärtäväisesti nyökäytti
poikanen päätään hänelle... kerran ja toisenkin... Ja sitten hän
nykäisi äitiä hihasta... hieman hän pelkäili äitiä tänään, mutta
koetti olla miestä ja nykäisi vielä kerran, niin että äiti vihdoin
kohotti päätään.
-- Katsos, -- sanoi poikanen, -- isä hymyilee!
Äiti loi silmänsä hänen katseensa suuntaan, ja nyt hänkin huomasi
sen. Hän näki, kuinka hymy täyttää koko kasvot. Hän näki, kuinka se
heiastaa kangistuneilta huulilta, ikäänkuin vastalauseena kuoleman
kammolle, kuni suojana kuolon kylmyydeltä... hän näki sen loistavan
valona keskellä pimeyttä.
-- Jumalan kiitos, sinä kuolit iloisena! -- kuiskasi hän, --
näkemättä, mikä tuleva oli, sillä _nyt_ sinä tuskin olisit
jaksanut sitä kestää, vai olisitko? Et olisi jaksanut kestää sitä,
tietäissäsi, että ero sinusta on palasiksi repivä minun sydämeni...
repivä verkalleen, mutta varmaan.
Hänen äänessään oli jotain niin epätoivoista, että Helleltä mieli
masentui.
Miks'ei isä vastaa mitään?
Hän hiipi pääpuoleen ja nousi varpaisilleen, paremmin nähdäkseen isää.
Hänestä tuntui niin omituiselta, hänen teki mieli kuulla isän ääntä.
"Isän pitää leikkiä Hellen kanssa!" puhui hän vakuuttavasti, tarttuen
isän kankeaan käteen, joka oli hervahtanut alas sängystä. Mutta pian
hän päästi sen jälleen irti.
-- Isän pitää leikkiä Hellen kanssa, -- toisti hän itku kurkussa.
Mutta Kaija sysäsi hänet kiivaasti pois. Puukkoina pojan sanat häntä
vihloivat.
-- Turha on isää huudella, -- virkkoi hän; -- ei isä voi kuulla sinua.
Silloin alkoi suuria, pyöreitä kyynelkarpaloita vieriä Hellen
poskille: niin kauas kuin hänen muistonsa ulottui taaksepäin, ei
koskaan ollut sitä hetkeä eikä sitä paikkaa, ett'ei isä olisi voinut
häntä kuulla... ja nyt äiti tuossa sanoo, ett'ei maksa huudellakaan.
-- Isä ei voi kuulla Helleä! -- niin hän vaikeroitsi pienessä
sydämessään, ja itki niin, että olisi luullut sen pakahtuvan.
Mutta silloin hän äkkiä tunsi äidin ottavan hänet syliinsä ja
puristavan häntä lämmintä rintaansa vastaan.
-- Voi Helle, Helle! -- haasteli hän hiljaa lapselleen! -- Emme me
kyllin sittenkään saa itkeneeksi häntä, joka tuossa on.
Ja poikanen tunsi kuumia kyyneleitä myötäänsä putoilevan hänen
kiharaiseen päähänsä... tuntui kuin polttaisivat oikein...
Ei Helle tiennyt, mitä kuolema on, ei ollut hänellä aavistustakaan
siitä, kuinka armottomasti se ihmisiä toisistansa erottaa, mutta...
tuossa isä makaa niin kamalan hiljaa eikä tahdo vastata, kun häntä
kutsuu, -- siksi Helle itkee.
Kaija kantoi hänet viereiseen huoneesen.
Pöydällä oli setä Fransin kello. Hän vilkaisi siihen ja hämmästyi:
kello jo oli lähemmäs seitsemän... Minnekä oli saanut koko päivä?
Oliko hän istunut tuolla sisässä vainajan luona kuusi pitkää tuntia?
Hän kutsui emännän ja nosti hänen avullaan Hellen vuoteen
arkihuoneesen. Senjälkeen hän rupesi verkalleen riisumaan poikaa.
-- Miks'ei Helle saa nukkua isän luona? -- kysyi Helle.
-- Siks' että pitää antaa isän olla rauhassa. Kirkas hymy elähti
lapsen kasvoilla.
-- Herääkö isä aamulla?
-- Ei, ei... Älä kysele enää, -- hän hillitsi väkivoimalla itkun, --
olehan hiljaa vain.
Emäntä seisoi hetkisen, katsellen rouvan kalpeita, rasittuneita
kasvoja. Sitten hän meni ulos, mutta palasi jälleen, tuoden
tullessaan suuren kupillisen höyryävää kahvia ja vehnäleipää.
-- Rouvan pitää syödä hiukan, -- virkkoi hän, -- muutoin te tulette
kipeäksi.
Kaija puisti vaan päätään, tuskin katsahtaenkaan ruokaan.
Silloin emäntä pikastui, niin että posket hehkuivat.
-- Mitäs te luulisitte hänen arvelevan tästä tämmöisestä? -- kysyi
hän, viitaten päällään makuuhuoneesen. -- Ei ikinä hän sitä hyvänä
pitäisi, että te surette itsenne kuolijaksi, niin kauan kuin teillä
on tuo tuossa, mistä huolta pitää, -- emäntä osoitti Helleä, joka
seisoi yöpaita sylissään, nyyhkien äskeisen kovan itkun jälkeen.
Kaija katsahti ylös, herättyään emännän kiivaasta äänestä. Näytti
kuin tämä ääni olisi pudistellut häntä, niin että hän toipui kuni
horroksista.
-- Emäntä on oikeassa, -- arveli hän itsekseen, -- emäntä on
oikeassa. Vieraanpa vainenkin piti tulla sanomaan minulle, mikä minun
velvollisuuteni on.
Sanaakaan virkkamatta hän meni pöydän ääreen, otti tuon suuren
kahvikupin käsiinsä ja joi sen lämpöisen, höyryävän sisällyksen
loppuun, mutta lykkäsi sitten inholla tarittimen luotansa.
-- Kiitos hyvästä tahdostanne, -- sanoi hän. -- Viekää loput pois;
min'en jaksa muuta.
Emäntä ymmärsi, ett'ei tässä pakottelemiset ensinkään auta. Hän oli
tyytyväinen, että oli rouvan saanut edes juomaan kahvia, ja hiipi
tyytyväisenä pois.
Kaija oli sillä välin pannut Hellen jo vuoteesen.
-- Äiti laulaa Hellelle! -- sanoi poika, pannen tapansa mukaan
kätensä ristiin iltarukoukseen.
-- Ei äiti voi laulaa tän'iltana, Helle. Ymmärtämisen ilme välähti
pojan kasvoilla.
-- Ettäkö isä siitä herää?
-- Ei, ei, mutta... -- hän oli ymmällä, mihinkä kätkeytyä kaikilta
näiltä lapsen-omaisesti hellittämättömiltä kysymyksiltä, joita
myötäänsä uudistui, ja jotka armottomasti raastoivat hänen syviä
sydänhaavojansa...
Hän luki hiljaa iltarukouksen. Ennen hän oli tavallisesti laulanut
sen. Helle oli ilmeisesti tyytymätön.
-- Huomenna sinun pitää laulaa, -- sanoi hän.
Äiti nyökäytti myöntyvästi: hänestä tuntui hyvältä saada
pitennys-aikaa edes huomiseksi.
Hän istahti tuolille vuoteen ääreen, mutta Hellen ei tullut unta
silmiin.
-- Kuka huomenna Hellen kanssa leikkii, kun ei isä voi? -- kysyi
poika, nousten istuvilleen vuoteessa. -- Kuka Hellen kanssa Blankkaa
köröttää? Ja kuka auttaa äitiä ja Helleä, kun ei isä enää kuule?
-- Olehan hiljaa nyt! -- kehoitteli äiti. -- Huomenna puhutaan siitä.
Vastenmielisesti paneusi Helle maata jälleen, mutta ajatukset ne yhä
työtänsä tekivät pienissä aivoissa.
-- Helleä isä ainakin kuulee. -- Noin lohdutteli poikanen itseään,
kunnes pienet, raskaat silmäluomet vihdoinkin painuivat kiinni.
Huomattuansa pojan nukkuneen sikeästi, Kaija nousi ylös. Samassa
sattuivat hänen silmänsä säästöpankki-kirjaan pöydällä. "Hellelle"
-- niin oli kanteen kirjoitettu, ja hän huomasi sen päivätyksi juuri
sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa puhunut setä Fransille
lapsesta. Hän tiesi nyt, mitä tuskaa setä Frans mahtoi silloin
tunteakaan, -- Kaija tunsi sen, kuin olisi tulisilla pihdeillä hänen
omaa rintaansa revitty... Ja näitten tuskain tuloksena oli ollut
neljän vuoden taistelu toisen tähden!
Ja tuo uhri se oli kannettu setä Fransin omalla hiljaisella
tavalla: ei siinä ollut vähintäkään melun nostamista, ei rahtuakaan
hempeämielisyyttä, aina vaan hienosti huomaavaa menettelyä. Nyt
Kaija ymmärsi, miksikä setä Frans viime vuosina oli niin laihtunut,
vaikka hän näennäisesti oli iloinen ja reipas: hänhän oli niukasta
palkastaan käyttänyt vain puolen omiksi tarpeikseen.
Hänet valtasi äkillinen luulevaisuus: Oliko setä Frans rakastanut
tätä lasta, joka ei edes ollut hänen omansakaan, rakastanut enemmän
kuin omaa elämätänsä, enemmän kuin häntä? Pitihän toki setä Fransin
tietää, että katkerin suru, mikä saattaa Kaijaa kohdata, on se, että
setä Frans otettaisiin häneltä pois.
Ja päästyään tämän ajatuksen päähän, hän pysähtyi, ääneensä
vaikeroiden: "Enkös minä itse ilmoittanut hänelle, että silloin kuin
minun oli valittavana jompikumpi heistä, minä valitsin lapsen!"
Katkeria kyyneliä virtasi hänen sormiensa lomitse kirjalle... tällä
hetkellä hän ei niitäkään muuta kerjännyt kuin kuolemaa.
Silloin hän huomasi kellastuneen kirjeen pistävän esille kirjan
lehtien välitse...Omalle armaalleni, oli kirjoitettu kuorelle Frans
sedän selvällä, rohkealla käsialalla. Ja hän tarttui kirjeesen, kuni
hukkuva tarttuu laudanpalaseen.
Hän luki kirjeen ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan, ja yhä
lievemmin ja lievemmin kyynelet vuotivat. Tuntui kuin olisi raskas
paino nostettu pois hänen rinnaltaan: setä Frans oli hänelle anteeksi
antanut! Näin luki kirjeessä:
"Oma Armaani! Jos minä sattuisin lähtemään pois ennen Sinua, ja Sinä
jälleen vaipuisit niihin raskaisin ajatuksiin, jotka Sinua ovat niin
kovasti vaivanneet aina Hellen taudin ajoilta asti, niin tahdon
sanoa Sinulle: älä anna niille milloinkaan valtaa. Jokainen äiti
olisi tehnyt samoin. Vai etkö usko minun näkevän, _nyt_ näkevän,
että Sinun rakkautesi minua kohtaan on suurempi kuin mikään muu!.
Tiedän kyllä hetken olleen, jolloin mieleni löi pahaksi, jolloin minä
joissain määrin tunsin olevani loukattu siitä, että Sinä ikäänkuin
panit Hellen minun edelleni... mutta minä olen sen koommin oppinut
ymmärtämään, ett'ethän Sinä toisin _saattanutkaan_ menetellä. Äläkä
koskaan luule, että se olisi ollut Sinun mahdollistakaan. Silloin et
olisi se, mikäs olet. Nyt tiedän, että nainen on _suurin_ vaimona
vasta sitten kuin _ennen kaikkea_ on äiti. Vai etkö luule minun
tietävän, että todellisuudessa me kaksi olemme aina yhdessä, niin
korkeissa kuin syvissäkin? Etkö luule minun tietävän, että meistä
kahdesta kerran tulee yksi, siinä merkityksessä nimittäin, että
kaikki ympärillämme käy pieneksi meidän rakkautemme voiman rinnalla,
sen riemun rinnalla, että tämä rakkaus elää, ja sen tiedon rinnalla,
ett'ei se milloinkaan kuole!"
Hiljalleen luisui kirje hänen syliinsä, hänen itsensä laskiessa
sydämensä sykintää. Ja hän ymmärsi, että ellei hän olisi saanut lukea
tätä kirjettä, lukea juuri tällä hetkellä, niin hänen mielensä olisi
käynyt sairaammaksi kuin hän olisi jaksanut kestääkään.
Setä Frans oli pelastanut hänet kaikesta pahasta --
mielensairaudestakin.
Kaija meni vainajan luokse jälleen, haluten nähdä hänen kasvojansa.
Hän laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja painoi päänsä hänen
kylmää rintaansa vasten. Niin rakas oli setä Frans hänelle, ett'ei
hänessä ollut rahtuistakaan kuolemankammoa.
Hän kavahti pystyyn, kuullessaan kirkonkellojen soivan. Hän
muisti äkkiä, että nythän on pääsiäinen. Varpusten sirkutuksen ja
kottaraisten vihellyksen kautta raivasi maalaiskirkon kellojen kumu
tiensä Kaijan luokse, täyttäen puoli-avonaisesta akkunasta sisään.
Eilen ne soivat hääkelloina; tänään ne soivat ruumiskelloina.
Kaija katsahti hymyä Frans sedän kasvoilla, ja silloin hänen
mieleensä johtuivat nämä säkeet:
"... niin riemuista meidän on muistaa nyt,
Että taivaissa kellot soivat."
Hänestä tuntui tällä hetkellä niin luonnolliselta, että setä Frans
kuoli juuri pääsiäispäivänä. Kauan hän istui, pidellen vainajan kättä
omassaan. Sitten hän laskeutui vaatteet päällä hänen viereensä ja
vaipui syvään uneen. Vasta päivän sarastaessa hän heräsi, tuntien
painostusta, raukeutta, niinkuin ainakin suuressa surussa.
Hän nousi ylös. Silloin hän huomasi muutoksen noissa kasvoissa, joita
hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja nopeasti
hän veti hurstin niitten ylitse. Hän muisti, mitä setä Frans itse oli
sanonut, heidän seisoessaan äiti vainajan ruumiin ääressä: "Miksipä
katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista."
Ei! hän ei tahdo nähdä häntä enää, kädestä vain häntä vielä pitelee,
tuosta suuresta, lujasta ja sittenkin pehmeästä kädestä, johon hän
niin usein oli turvallisesti omansa laskenut.
Nyt hän pani kätensä Frans sedän käteen, ilman vähintäkään
kuolonkammoa, ja niin hän jälleen vaipui uneen... Kottaraiset tuolla
ulkona heräilivät jo... varpusilla oli puuhaamista pesissään...
aamuruskon ensimmäiset säteet alkoivat pukea purppuraan kalastajan
tuvan pikkuruutuisia akkunoita.
19.
Sen on jäljissä verta,
Sydänverta, näät,
Kuin kastetta joi se...
Voi, aurinko tuo,
Jok' _ois_ paistanut, sammui
Ja pimeän toi se.
Kolmen päivän perästä läksi vähäinen saattue verkalleen kulkemaan
Höistrupin rannasta Rödvigiä kohti. Eellimmäisenä oli ruumisarkku,
kevään kukkasten ja talvikkojen verhossa, sen jäljessä vanhat
maalaisvaunut, joissa istui nuori nainen pienen pojan kanssa.
Hiljaista käymäjalkaa ajettiin tietä myöten, ja raskasta oli kulku,
raskasta, niinkuin surun pitkät hetket, ja hidasta kuni kyynelvuo,
joka ei milloinkaan lakkaa juoksemasta.
Nainen istui vetäyneenä vaunujen kolkkaan ja muisteli heidän
häämatkaansa.
Tätä, juuri tätä samaa pehmeähiekkaista tietä myöten he olivat
ajaneet moniahta päivä sitten, yhdessä... niin yhdessä... luvattuun
maahan! Tässä paikassa, harmaan virstanpatsaan kohdalla, setä Frans
oli syleillyt häntä ja kuiskannut: "Nyt päästiin rajan yli." Ja
tuolla metsänveräjällä hän oli kumartunut eteenpäin ja kaikkein
kirkkaimmalla hymyllään sanonut: "Luuletko, että koko avarassa
maailmassa missään on kahta niin onnellista kuin me?"
Ei, ei; tietysti ei missään.
Ja nyt hän palajaa yksin siihen kotiin, jota toinen niin suurella
huolella oli laitellut häntä varten! Ei, ei yksin... onhan hänkin
mukana... saattaahan tästä nähdä arkun, kun kallistakse vaunuista
ulos... nähdä, kuinka siellä vuokot päätään nyökyttelevät ja orvokit
sinisinä siintävät ja hyasintit päätään kohottelevat lyhyissä
varsissa. Kaija tiesi hänen lepäävän tuolla keskellä keväimen elämää
ja myhäilevän kuolemalle...
-- Missä isä on? -- kysyi Helle äkkiä.
Poika oli istunut koko matkan, pienet kädet kiinni äidin kädessä,
sanaakaan sanomatta. Nyt hän katsahti äitiä tutkivasti silmiin ja
kysäisi uudestaan:
-- Äiti, missä isä?
-- Isä läksi edeltä, -- vastasi toinen, kääntyen pois.
Äiti ei tahtonut säikäyttää lapsen mielikuvitusta, selittämällä,
mikä merkitys arkulla on. Sen vuoksi ei poika ollut saanut nähdäkään
sitä, kun se tuotiin. Emäntäkin oli kielletty puhumasta siitä pojalle
mitään.
Mutta Helle oli pikkuinen, uskollinen sielu... hän oli koko ajan
mielessänsä aprikoinut, että on se sentään väärin lähteä pois ja
jättää isä yksikseen tuonne tupaan. Hän ei voinut ymmärtää, että
se tapahtuu äidin tahdosta, ja vaikka niinkin olisi, niin ei Helle
ainakaan sitä tahdo, sillä eipä isäkään koskaan jättänyt Helleä
yksikseen, ei milloinkaan.
-- Helle ei tahdo lähteä pois isän luota, -- sanoi hän päättävästi.
-- Ei sinun tarvitsekaan... isä läksi edeltä, kuulethan!
-- Minne?
Tuskastuneena äiti katsahti noihin lapsenkasvoihin: eikö noista
kyselyistä viimeinkin jo tule loppua? Mutta silmät ne katsoivat
häneen niin vakavasti ja niin ehdottomasti vastausta vaativina, että
äiti huomasi mahdottomaksi kierrellä.
-- Minnekö? -- vastasi hän verkalleen ja ikäänkuin väkisin. -- Niin,
mistä minä tiedän? Ylös tuonne kohti aurinkoa... ja kauas maailmasta,
kauas!
-- Maailmasta kauas!... -- toisti Helle. Tuohan kuuluu ihanalta,
aivan kuin saduissa, joita isä oli kertonut. Toistaiseksi hän tyytyi
tähän selitykseen. Mutta hetken kuluttua hän taas nykäisi äitiä
kädestä.
-- Noin se isä aina teki, kun junassa kuljettiin, -- sanoi poika,
vetäen henkeänsä nopeasti ja raskaasti.
Kaija tuijotti häneen, sanaakaan sanomatta. Onko mahdollista,
että lapsi oli huomannut jotain, mitä hän itse ei ollut ensinkään
nähnyt?... Olinko minä ollut niin kokonaan hää-iloni vallassa, niin
kokonaan onneni huumauksissa, ett'en ollut nähnyt enkä käsittänyt
mitäkään muuta? Minä, joka puoli vuotta sitten tuskissani valvoin
öitä, peljäten Frans sedän kuolevan!
-- Kuinka minä viime aikoina vainenkaan olin saattanut olla niin
käsittämättömän huoleton? -- ajatteli Kaija.
Ei hän osannut edes aavistaakaan, ei suunnillekaan, että ihminen
saattaa kuolla onnesta! Surusta ja kaipauksesta kyllä, sen hän
saattaa käsittää, mutta -- onnesta! Mahdotontahan on kuolla onnesta.
Äkkiä johtui hänelle mieleen se pieni runo, jolla oli ollut niin
salaperäisen suuri merkitys hänen elämässään:
Ja elämä kirjan
Nyt lehdille piirrot
Veripunaiset viskoi.
Hän muisti, kuinka hän kerran oli himoinnut elämän kokemuksia...
olkoot ne sitten valoisia tai synkkiä, kunhan vaan kaikki valkoiset
lehdet tulisivat täyteen... Ja nyt ne olivat täyteen kirjoitettuja
kaikki! Hän näki ne kaikki edessään: takana oleviin oli piirretty
suruja ja pettymyksiä, toivoa ja odotusta ja hehkuvaa iloa... ja
edessä oleviin katkeraa itkua ja sanatonta tuskaa!...
Mitä arvoa onkaan hänen elämällään nyt? Eikö olisi paljoa parempi,
jos hänkin makaisi setä Fransin kanssa kirstussa, kevään kukkain
keskellä, joita hän nyt tuskin sietää ajatellakaan...
Eikö hän kaipaa Kaijaansa niin voimallisesti, että se saisi
Jumalankin tahdon taipumaan, niin että hänenkin suotaisiin kuolla?...
Niin... Hän kuuluu kutsuvan Kaijaa.
Tiesihän Kaija ilonsa nyt kuolleen pois... miksipäs setä Frans ei
kutsuisikaan häntä?
-- Isä pitää Hellestä, -- virkkoi hento ääni hänen vieressään,
hitaasti ja juhlallisesti, ja Kaija säpsähti, sillä niin
ihmeellisesti nämä kolme sanaa olivat vastanneet hänen kysymykseensä.
-- Niin, niin, -- puheli hän. -- Isä pitää Hellestä; senvuoksi hän ei
kutsukaan; hänen käy sääli Helleä, jos hän kutsuu äidin pois.
Mutta Helle katsoi äitiinsä, käsittämättä mitään. Hän oli tuossa
seurannut omaa lapsellista ajatuksenjuoksuansa ja palannut aina
takaisin siihen, että väärin oli lähteä isän luota pois.
Siitä syystä hän oli ääneen sanonut itsekseen: "Isä pitää Hellestä",
samalla ikäänkuin huomauttaakseen, kuinka uskollinen hän tunteissansa
on. Sanoista oli tullut ikäänkuin uusi lausuntamuoto hänen omalle
pienelle, intoisalle rakkaudellensa, eikä hän lainkaan ymmärtänyt,
miksikä äiti niin kiihkeästi häntä suutelee niitten tähden. Samassa
saavuttiin asemalle, ja Hellellä oli kyllä tekemistä, katsellessaan
arkkua, jota viedään rautatie-vaunuun, ja äitiä, joka astuu jäljessä,
silmät kankeina, tuijottavina.
Vaistomaisesti ja ikäänkuin jotain tuntematonta asiata aavistaen, oli
poikanen ajatuksissaan pannut nuo kukkaset yhteyteen isän kanssa.
Ja hän päätti, että kun äiti ei ole enää niin kovin murheellisen
näköinen eikä purista häntä niin lujasti kädestä, silloin hän
tiedustaa häneltä tätä seikkaa.
Junaan tultua hän kumminkin nukkui ja makasi, monista ajatuksistaan
väsyneenä, aina siihen asti, kunnes istui ajurinvaunuissa, jotka
hiljalleen vierivät arkun perässä kappeliin. Perille tultua Helle
tahtoi hypätä maahan, mutta äiti käski hänen pysyä paikoillaan,
kunnes hän tulee takaisin, ja tämän sanoi äiti niin päättävästi,
ett'ei hän rohjennut panna vastaan ensinkään.
Äiti viipyi hänen mielestänsä peräti kauan poissa, vaikk'ei sitä
kestänyt kuin muutamia minutteja. Vihdoin hän tuli.
Ajuri käänsi päätään, kysyen, minne ajetaan.
-- Niin, minne? -- sävähti hänessä. Häntä puistutti, ajatellessaan,
kuinka kauhealta on tuntuva astua häätaloon ilman häntä... Mutta
samassa hän huomasi, että sehän on ainoa paikka, missä hän suojaa
saa. Oman kotinsa hän saattaa hävittää, mutta ei Frans sedän.
Siellä, missä setä Frans oli asunut kaikki nämä vuodet, -- siellä,
missä kaikki pienimmätkin esineet olivat Frans sedän lempeän käden
asettamia ja nyt vaan odottelevat häntä, -- siellä, missä hänestä
aina on tuntuva, että täällä setä Frans asuu, -- siellä täytyy
hänenkin olla.
-- Studiestraedelle! -- sanoi hän joutuisasti, ja vaunut läksivät
vierimään.
-- Eikö mennä kotia? -- virkkoi Helle nureissaan, kun huomasi
ajettavan aivan outoja katuja.
Äiti nyökäytti päätään, mutta ei vastannut mitään.
Ajatuksissaan hän parhaillaan ajoi Frans sedän kanssa häätaloon,
sydämessä kaikki se viiltävä kipu, mikä ihmisparan rintaa milloinkaan
on raadellut hirveinä hetkinä elämässä.
Portille saavuttaessa hän huomasi, kuinka koko huoneusto on
juhlallisesti valaistuna, ja tuokion ajan hänestä tuntui kuin olisi
tämä kaikki unta vain. Mutta sitten hän muisti, että tänä iltanahan
heidän oli määrä palatakin kaupunkiin. Setä Frans oli kaiketikin
lähtiessään käskenyt emännän sytyttämään kynttilät.
-- Jospa edes olisi unohtanut! -- vaikeroitsi Kaija.
-- Jospa edes olisivat kynttilät palaneet loppuun, meidän tullessamme!
Mutta kynttilät loistivat akkunoissa armottoman kirkkaina.
Hän maksoi ajurin ja laahusti ylös portaita, taluttaen Helleä kädestä.
-- Onko isä tullut kotia? -- riemuitsi poika, kun oli tultu tutun
oven eteen.
Äiti pudisti päätään, mutta ei voinut vastata; tuntui kuin sanat
olisivat takertuneet kulkkuun.
-- Entäs avain! -- iski hänen mieleensä. -- Onko mulla avainta?
Mutta samassa aukeni ovi sisästäpäin, ja vanha emäntä -- sama,
jonka luona setä Frans oli asunut jo kaksikymmentä vuotta -- seisoi
kynnyksellä, suuri ruusuvihko kädessä.
-- Terve tultua! -- lausui hän ja niiasi syvään, mutta nähtyänsä
kivettyneen ilmeen Kaijan kasvoissa, hän säikähti niin, että pudotti
vihkon lattialle.
-- Jes'-siunatkoon! Missä herra? -- huudahti hän.
-- Vast'ikään saatoin hänet kappeliin, -- vastasi Kaija niin kamalan
soinnuttomalla ja vieraalla, kumealla äänellä, että itsekin oudosteli
sitä.
-- Voi sitä rakasta, nuorta herraa! Hän, joka oli niin hyvä
ja lempeä, se siunattu mies! -- puheli vanha emäntä, päätään
huojutellen, kyynelten väkistenkin syöstessä ryppyisille poskille.
Silloin kietoi Kaija kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi valtavaan
itkuun.
Vanhus sulki hiljaa ulko-oven, silitti kädellään Hellen kiharaista
päätä ja avasi oven arkihuoneesen.
-- Älkää nyt, rouva kulta, suuttuko minuun, -- virkkoi matami,
ikäänkuin anteeksi pyydellen ja osan-ottavasti taputellen nuoren
rouvan kättä, -- mutta herrahan se itse tilasi... kukkaset... ja
kynttilät... ja sampanjat... ja kaikki.
Kaija ei vastannut mitään. Unissa-kävijän tavoin hän astui kynnyksen
yli. Juhlallinen valaistus, hieno kukkain tuoksu tuli häntä
vastaan. Siinä oli kaikkea: tunnelmaa... kukkain tuoksua! Ruusuja
ja orvokkeja... orvokkeja suurin osa, sillä niitä Kaija eniten
rakasti... niitä oli kaikkialla, minne vaan silmänsä loi... mutta
hän, jonka oli määrä tuoda hänet tähän luvattuun maahan, hän makaa
kappelissa kylmänä... hengetönnä! Ei, ei hengetönnä... koko minun
sieluni nousee tuota vastaan: hänen henkensä on _täällä_, näissä
suojissa.
Hän vaipui tuolille vanhan, pyöreän pöydän ääreen... siinä oli suuri
vihkollinen keltaisia la reine ruusuja, orvokkeja, myrttejä ja vihkon
ympärillä varsin ohut, valkoinen silkkinauha. "Rakelille", -- niin
siihen oli merkitty pienillä, kultaisilla kirjaimilla. Tunteittensa
valtaamana hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi -- niin Kaijasta
tuntui -- panna silmät kiinni ja olla näkemättä enempää, muutoin
sydän pakahtuu.
Samassa kuului nopeita, kiireisiä askeleita viereisestä huoneesta, ja
Helle juoksi sisään.
-- Isää ei ole missään, -- sanoi hän, ja äänessä vapisi itku. Hän
oli käynyt kaikki huoneet läpi, yhä vaan siinä mielessä, että kyllä
isä lopultikin löytyy, mutta sitten hän tuli makuuhuoneesen, missä
amppeli paloi kahden tyhjän vuoteen kohdalla. Silloin hänen mielensä
maseni, ja hän palasi takaisin äidin luo.
-- Eikö lähdetä kotia nyt? -- sanoi poika, arasti vilaisten äitiinsä.
Äiti teki väkinäisen ponnistuksen ja koetti myhähtää. Hän nousi ylös,
pitäen poikaa kädestä.
-- Kotonahan me olemme, -- virkkoi hän. -- Me olemme siellä, missä
isä asui, ja minne hän tahtoi meidänkin muuttavan. Katsos, kuinka hän
on pannut kaikki kuntoon sinua varten. Tuossa on paukkuruoska, tuossa
ohjakset! Ja täällä ruokasalissa on sinun pikkuinen lelupöytäsi ja
sen päällä uusi suuri rumpu.
Helle tarttui heti rumpuun, mutta laski sen pian pois käsistään.
-- Ei Hellen tee mieli leikkiä, kun ei isä ole mukana, -- virkkoi hän
alakuloisena. -- Tekiskö sinun?
-- Ei! -- Kaija heitti epätoivoisen katseen ylt'ympäri näitä
huoneita: kaikki siinä näytti kutsuvan häntä, joka on poissa; kaikki
ikäänkuin huutelee hänen nimeänsä ulos hiljaisuuteen. Hän astui
verkkaan ja otti esille yhden noita pitkiä merenvaha-piippuja, sen,
jota setä Frans oli polttanut, työtä tehdessään... Hyväillen hän sitä
painoi poskeansa vasten, kunnes pieni käsi kävi hänen käteensä ja
väsynyt ääni virkkoi:
-- Helleä nukuttaa. Helle menee maata.
Äiti saattoi hänet makuuhuoneesen, toi hänelle illallista ja
riisui hänet. Hän pani sitten poikansa pieneen rautasänkyyn, joka
lähtöpäivänä oli tuotu tänne.
Poika loikoi vuoteessaan, katsellen äitiänsä suurin, kysyvin silmin.
-- Missä isä? -- kysyi hän jälleen, kun äiti suuteli häntä, sanoen
hyvää yötä.
-- En tiedä, Helle,... kenties hän on taivaassa.
-- Miks'eikäs äiti ja Helle ja?
-- Siks'että... siks'että... ett'ei kukaan avaa meille ovea.
-- Miks'ei! Eikös ne kuule meitä?
-- Ei.
-- Ota sitten tuo suuri ruoska ja paukauta, niin kyllä Jumala kuulee.
-- Ei kuule, Helle!
-- Ota rumpu sitten, se isän iso rumpu! Eikös Jumala sitäkään kuule,
vai?
-- Pelkään, ett'ei Hän kuule sitäkään.
Helle huokasi syvään ja uupui uneen siinä tiedossa, että taivaasen
mahtaa olla kauhean pitkä matka, paljoa pitempi vielä kuin Höistrupin
rannalle.
Kaija palasi arkihuoneesen. Emäntä tuli sisään ja tarjosi hänelle
leivoksia.
-- Voi sentään! Voi sentään! -- puheli emäntä. -- Kaikki tuo tuossa,
kaikki se on vainaan näpelehtimää teille, rouva! Oisittepa nähnyt,
minkä näköisinä nuo myöpelit tänne tuotiin!... E-hei, mutta kyllä
rouvan nyt pitää syödä jotain, -- lisäsi hän, nähdessään Kaijan
pyörittävän vaan päätään. -- Kaa'anko ma lasin sampanjaa?
Hän tarttui ryppyisellä kädellään sampanjapulloon, mutta Kaija
pidätti hänet.
-- Antakaa olla! -- sanoi hän. -- Säästetään se, kunnes Helle...
kunnes Helle kasvaa niin suureksi, että voi olla ilman minua...
juokaa sitten minun hautajaisissani sitä... Mutta ei niistä oikeita
hautajaisia tule, matami Rasmussen, hääkemut niistä tulee, sellaiset,
ett'ette te ole niitä unissakaan nähnyt.
Matami Rasmussen loi himmeät silmänsä maahan, kohdatessaan tuon
luonnottomasti säihkyvän katseen.
-- Jumal'armahda tuon ihmis-paran järkeä! -- ajatteli hän.
Mutta Kaija oli ottanut pöydältä kukkavihkon ja katseli nyt sitä. Hän
unohti, että huoneessa on toinenkin.
-- Itse hän on tähän kukkaset valinnut, -- virkkoi hän hiljaa.
-- Itse tietenkin! Itse hän kävi puutarhurin luona viimeisenä iltana
ja määräsi tarkasti jok'ikisen kukan. Ruusuja siihen, sanoi, panna
pitää runsaasti ja myrttejä hyvin monta, mutta eniten orvokkeja,
sillä orvokeista, sanoi, Rakel enimmin pitää, sanoi.
Kaija myhäili: tuntui kuin olisi kuullut Frans sedän oman äänen
sanovan: "Rakel".
-- Ja katsokaas, rouva, tuota vaskitaritinta tuolla ruokasalissa!
Itse hän sen omin käsin kiillotti sinä aamuna kuin läksi... "Katsokaas,
matami Rasmussen", sanoi hän, nostaen sen minun eteeni, "ettekö
luule, että hän näkee kuvaisensa tuossa?" -- "No näkee maar niinkin",
vastasin minä. "Tuo on melkein liiankin nätti." Oisittepa kuullut,
kuinka hän nauroi silloin! "Ettepä sentään tiedä, matami Rasmussen",
sanoi, "kuinka somat ovatkaan ne kasvot, jotka tässä kuvaisensa
näkee!" sanoi.
Kaija nousi. Hän ei sietänyt kuulla sen enempää.
Syntyi hetken äänettömyys... Ei kuulunut kuin seinäkellojen nakutusta.
Kaija ajatteli kylmää, pimeätä kappelia, jossa Frans sedän kirstu nyt
seisoo, ja häneen nousi raju halu saada hänet takaisin vielä tänä
iltana ja panna hänet tähän rauhalliseen huoneesen, johon hän omin
käsin oli kaikki valmistanut tuliaisiksi.
-- Luuletteko, että kirstu saisi seisoa täällä muutamia päiviä? --
kysyi hän äkkiä.
Emännällä kädet yhteen kauhistuksesta.
-- Herrainen aika, rouva! Ettehän aikone kuljettaa vainaan ruumista
paikasta toiseen? Antakaa te vaan hänen olla rauhassa siellä, missä
on. Ja mitäs sanoisivatkaan muut asukkaat talossa? Tässä kaupungissa
on tapana viedä kuolleet talosta pois; ei niitä sisään kanneta. Kaija
käänsi hänelle selkänsä.
-- Kurjia pelkureita! -- ajatteli hän. -- Te pelkäätte niin kauheasti
kuolemaa, ettekä sittenkään ole mistään asiasta maailmassa niin
varmat kuin siitä.
Hän astui muutamia askeleita ovea kohti.
-- Kas niin, matami Rasmussen, -- sanoi hän, -- menkää levolle nyt.
Hyvää yötä ja kiitoksia!
-- Hyvää yötä! Rouva kutsuu vaan, jos mitä tarvitsee.
-- Kiitos!
Hän saattoi ovelle tuon puheliaan vanhuksen ja kiersi oven lukkoon.
Senjälkeen hän alkoi sammutella kynttilöitä.
-- Upeimmat unelmani! -- ajatteli hän, sammuttaessaan ensimmäistä.
-- Koko meidän yhteis-elämämme loppumaton onni! -- mietti hän,
sammuttaessaan toista.
-- Kaikki mun pyyteeni ja odotukseni! -- vaikeroi hän, astuessaan
kolmannen luo.
-- Ja kaikki mun toiveeni kaunoisista kätkyistä, jotka keijuvat niin
hiljaa! -- viilsi hänen rinnassaan viimeisen kynttilän kohdalla.
Mutta silloin hän puhkesi itkuun, niin sydäntä särkeväiseen kuin
ainoastaan se nainen saattaa itkeä, joka tietää menettäneensä
korkeimman onnen.
20.
Hämärissä me istumme usein,
Sitä muistellen,
Sitä ystävää, joka meiltä
Niin kauas men'!
Poski poskessa istumme tässä
Me rinnakkain,
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kuljeskeli kuin unissa-kävijä
ylt'ympäri. Ei hän haastanut kenenkään kanssa eikä ajatellut muuta
kuin omaa syvää suruansa.
Tuntikausia hän käveli edestakaisin tyhjissä suojissa, missä kaikki
muistot puhuttelivat häntä _hänen_ äänellään.
-- Kuinka minä olen tyhjiin hukannut elämän meiltä molemmilta! --
Näin hänen iski mieleensä joskus, ja silloin löi sydän niin lujaa,
että jok'ainoa sykäys teki kipeätä.
Väliin hän lensi tulipunaiseksi, ajatellessaan sitä päivää,
jolloin hän oli antaunut miehelle, jota hän ei rakastanut, sillä
välin kuin se mies, jolla olivat kaikki hänen ajatuksensa, istui
hänen vieressään todistajana! Ja silloin hän oli aina kuulevinaan
piskuisten huutoja. Ne itkivät häntä, nuo hennot äänet, ne kutsuivat
häntä jostain kaukaa... ja hän ojensi käsivartensa niitten luo, mutta
hervautti ne jälleen alas, synkkää, kolkkoa epätoivoa täynnään: nyt
hän hän ei enää voi heitä saavuttaa.
Illalla hän istui Frans sedän kirjoituspöydän ääreen, mutta ei
rohjennut avata sitä. Hän pelkäsi menehtyvänsä kalvavaan ikäväänsä...
pelkäsi nähdäkään hänen käsialaansa.
Mutta kerran illalla hän tarttui hänen kynäänsä ja kirjoitti
puhtaalle lehdelle hänen luentovihkoonsa. Hän kirjoitti varsin
hitaasti ja loppuun päästyään pani vihkon kiinni, kirjoittamaansa
lukemattakaan:
Hiljaiset askelet
Täynnä surua niin!
Ei ne äännä, ei pauhaa,
Ne hiljalleen
Vain huojuen käy
Ja etsivät rauhaa.
On kuin katsois ne tänne,
Mut katseessa vain
On itku ja huoli...
Voi aatokset nuo,
Jotk' _ois_ aateltu, mutta
Ne haihtui, kuoli!
Raskahat askelet,
Haavoissa niin
Ja kaihosta hurjat!
Vailla neuvoa ne,
Tiet' ei tunne he,
Näin kulkevat, kurjat!
Ja mukana heillä
On astuissansa
Vain muistot nuivat...
Voi, puheet nuo,
Jotk' ois puhuttu, mutta
Kaikk' unhottuivat!
Kuiskivat askelet...
Niiden tie käy pois,
Se kauas johtaa.
Mut uudestaan
Ne palaa taas
Ja muiston kohtaa:
Sen jäljiss' on verta,
Sydänverta vain
Kuin kastetta joi se...
Voi aurinko tuo,
Jok' _ois_ paistanut, sammui
Ja pimeän toi se...
* * * * *
Joka päivä hän kävi Hellen kanssa hautausmaalla. Siellä hän istui
kuin marmoripatsas itseensä vajonneena, kunnes Helle, joka oli
leikkinyt hautakivien välissä, tuli saapuville ja herätti hänet,
kovalla äänellä ilmoittaen, että hänen on nälkä.
Silloin hän nousi ja meni poikansa kanssa kotia yhtä koneen-omaisesti
kuin oli tullutkin.
Hellestä alkoi tuntua yhä selvemmin, ett'ei äiti enää ole hänen
luonansa. Ei hän tiennyt, miksi, mutta niin vaan tuntui, kuin ei äiti
olisi kotonakaan. Hellen oli ikävä häntä... tuntui samallaiselta kuin
silloinkin kuin äiti oli Norjassa, vielä ikävämpikin, sillä olihan
hänellä isä silloin luonaan.
Poika huokasi oikein sydämen pohjasta ja rupesi miettimään, millä
keinoin saisi äidin takaisin kotia. Isä kyllä neuvoisi, se on vissi
se, mutta äitihän sanoo, ett'ei isä kuule, vaikka häntä huutaiskin...
ja taivaasen on niin hirmuisen pitkä matka!... Entäs jos ottaisi
ja telefonoisi! -- iski hänelle äkkiä mieleen. Hän muisti niin
selvään, kuinka hän kerran oli äkkiä ruvennut pelkäämään pimeässä ja
telefonilla pyytänyt Jumalalta kynttilää ja oli saanut sen heti.
Varminta sentään olis, niin hän mietiskeli, soittaa ensin Jumalalle,
sillä mitenkäpä sen isän muutoin löytää!... saattais Jumalakin
luulla, että Helle on unohtanut hänet... Ei, kyllä hän saa äidin
takaisin kotia... jahka tästä vaan ilta tulee, sillä Jumalan kanssa
on paras puhua illalla, kun on pimeä. Ja poikanen liikkui ja hääri
koko päivän, kasvoilla hiljainen toivo. Hän jaksoi tuskin odottaa
sitä hetkeä, jolloin oli päässyt vuoteesensa, ja äiti mennyt pois,
sammutettuaan kynttilän.
Kaija istui arkihuoneessa kattolampun alla, silmissä tuo kankea,
tuijottava, poissaoleva katse, joka viime aikoina oli käynyt hänessä
niin tavalliseksi. Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta Hellen
äänen. Hän nousi kuuntelemaan.
-- Halloo! -- kuului hento ääni ensin arjistellen, sitten kovemmin
ja rohkeammin. -- Onko Jumala kotona?... Kiitos... Kuules nyt, hyvä
Jumala! Etkö Sinä tiedä, missä isä on? Äiti sanoo, että hän on Sinun
luonasi... Halloo! Onko se isä? Auta nyt Helleä, että saatais äiti
kotia taas. Ei äiti enää ole Hellen luona...
Äiti kuunteli, hengityskään pidätellen... Kivettynyt ilme kasvoista
katosi, ja sijaan tuli syvä surumielisyys.
-- Poika on oikeassa, -- ajatteli hän. -- Enhän ole hänen luonaan
ollutkaan siitä saakka kuin Frans kuoli. Minun sieluni on ollut
kaukana täältä. Vainajalta olen unohtanut hänet, joka hengissä on.
Mutta tästä puolin on oleva toisin, toisin täytyy olla.
Ja hän riensi makuuhuoneesen.
-- Äiti tulee! -- lausui hän, käyden polvilleen pienen vuoteen
viereen. -- Äiti tulee kotia Hellen luokse eikä koskaan enää lähde
pois, ei koskaan!
Poikanen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ilosta huutaen:
-- Kuuleepas isä Helleä! -- Ja sanomaton riemu raikui lapsen äänessä.
Sen illan jälkeen Kaija otti elämäntehtäväkseen salata pojalta
surunsa, jott'ei riistäisi iloa hänen lapsuudeltaan. Hän pakotti
itsensä leikkimään pojan kanssa tuntimäärin ja teki muun osan päivää
kuumeen-omaisella innolla työtä.
Hämärissä, kun valoa katulyhdyistä tuikahteli arkihuoneesen, istuivat
he Frans sedän vanhassa sohvassa... vierekkäin; aivan lähekkäin
toisiansa, poski poskessa kiinni... selvästi tuntien, ett'ei heitä
enää ole kuin kaksi.
Hyvin usein Kaija silloin haasteli isästä, ja poikanen,
tarkkamuistinen kuin lapset konsanaankin, pisti aina väliin: "Niin
muistatkos silloin, kuin...?... Entäs silloin, kuin...!"
Mutta väliin äiti istui aivan äänetikin, puristaen häntä vain
sylissään, kyynelten hiljaa virratessa pitkin poskia. Ja silloin
tuntui Hellestä niin kummallisen juhlalliselta, ja tietämättään hän
silloin vuodatti äidin kanssa kyyneleitä.
Vasta sitten kuin äiti oli noussut ylös ja lamppu sytytetty, vasta
sitten Hellestä tuli tuo sama iloinen poika, joka päivälläkin oli
keikkunut ja juoksennellut. Ja silloin äitikin kokonaan unohti oman
itsensä ja kiintyi kokonaan poikansa leikkiin.
Pojan nukuttua, hän luki korehtuuria myöhään yöhön, kumarruksissaan
kosteitten lehtien yli, joista vielä haiskahti painomuste, ja
pakottamalla pakottaen ajatuksiansa pysymään tässä työssä. Mutta kun
työ oli päätetty, pani hän käsivartensa pöydälle, painoi kasvonsa
niihin ja antautui kiihkoisasti surunsa valtaan. Silloin hän otti
esille vanhan luentovihkon, josta Frans sedän kuoleman jälkeen oli
tullut hänen ainainen ystävänsä ja uskottunsa. Siihen hän kirjoitti:
Hämärissä me istumme usein,
Sitä muistellen,
Sitä ystävää, joka meiltä
Niin kauas men'.
Poski poskessa istumme tässä
Me rinnakkain,
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain.
Ja tuhansin mietteitä hiljaa
Nyt ennättäy,
Mut tuhansin tein ne poiskin
Taas kauas käy.
Ne kaikki on kaihoa kovaa,
Niin kiihkeää,
Tuhat yhdeksi käy, ja sydän
Sen ymmärtää.
Niin se kaiho on syvä ja korkee,
Niin pohjaton,
Ett' aikain takana rajat
Ne sillä on.
Hämärissä kun istumme kahden,
Niin useesti
Mua lapsen silmät katsoo
Tuoss' ääneti.
Isän sanoja siinä silloin
Laps' muistelee,
Ja muistoja lapsenhuulet
Ne kertoilee.
Ja lapsenkätöset luoksein
Ne kurottuu,
Ja lapsen-unia mielein
Taas uneksuu.
Näin hämäriss' istumme usein
Me rinnakkain.
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain...
21.
Suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta.
Se on yksinäisten sielujen tyyssija...
tyyssija, johon pääsee kätkeytymään...
Kaija pani tähdelle, että kenen kanssa vaan hän näinä aikoina
haasteli, aina hän sai kuulla saman lauseen mitä erillaisimmilta
ihmisiltä: "Onhan teillä _muistot_ elämänne kannattajina". Eivätkö
nuo ihmiset, eikö yksikään heistä ymmärrä, että ikävöivälle on
muistojen lohdutus Tantalon tuskia? Eivätkö he tiedä, että kaikki se
hivuttava kaiho, mikä sieluun on imeynyt, kasvaa muistoissa?
Hänen täytyi naurahtaa, kuullessansa heidän puhuvan, sillä hän kyllä
tiesi, mitenkä asian laita on! Hän tiesi, että tuo "muistoista
eläminen" on pelkkä fraasi vain. Rakkaus saattaa siinä lämmitä,
uskollisuus kasvaa, mutta ihminen itse ei voi elää muistoista. Hän
vaatii jotain oleellista. Hän vaatii varmuutta kohtaamisesta siellä,
missä alat ovat avarammat, näyt korkeammat.
Väliin hän luuli kuolevansa kaipauksesta, mutta hän eli vielä,
sillä ihminen ei kuole, niin kauan kuin hänellä on toivoa
jälleen-näkemisestä.
Joskus kumminkin tuntui, kuin kaikki se suru, jolle hän Hellen
tähden niin väkivaltaisesti oli rakentanut sulut eteen, olisi
tukeuttamaisillaan hänet, ja silloin hänen täytyi päästää se
ilmoille, maksoi mitä maksoi.
Silloin hän välisti pysäytti kadulla jonkun vanhan tuttavan,
saadakseen vaan purkaa sydämensä sisimpiä.
Mutta uutena vaan suru jaksaa kiinnittää puoleensa ulkopuolella
olijata... sitten käy, niinkuin laulussa sanotaan:
Ihminen kuoltuaan
On kuin laiva, min nielasi merten syl'...
Aallot jo mastojen löivät yl'...
Meri on ennallaan.
Ensi kertaa kuultuansa noita tyhjiä sanoja ja nähtyänsä noita
kylmästi taammas vetäytyviä katseita, jotka ilmaisevat täydellistä
ymmärtämisen puutetta, hän vetäysi itseensä kuin etana kuoreensa...
ja hän alkoi käsittää, että suru on pyhäkkö, johon ei joukolla
astuta... että se on yksinäisten sielujen tyyssija... tyyssija, johon
pääsee kätkeytymään...
Astuessaan katua pitkin, taluttaen Helleä kädestä ja yhden ja toisen
pysähtyessä puhelemaan hänen kanssaan, hän oli kasvoiltaan yhtä tyyni
kuin ennenkin, eikä silmäkään ollut kosteana itkusta, alati uhaten
puhjeta kyynelvirraksi. Mutta mustat renkaat olivat muodostuneet
silmäin alle ja tuskan juonne suupieliin. Kaiho kalvoi lakkaamatta
sydänalaa, mutta sitä ei huomannut kukaan... entistä lujemmin hän
vain puristi poikansa kättä, sanottuaan hyvästit, ja kulki pää
pystyssä ja suoraan kautta katujen, niinkuin hän kautta elämänsäkin
oli pää pystyssä ja suoraan kulkenut. Mutta syynä siihen, että hän
oli saanut tällaisen mielenlujuuden, oli pääasiallisesti muuan
sisällinen elämänkokemus.
Eräänä iltana kevätkesästä hän oli mennyt Frans sedän haudalle. Muuan
pikku toveri oli vienyt Hellen vieraaksi kotiansa. Ensi kertaa nyt
Kaija uskalsi lähteä yksinään haudalle.
Silloin valtasi hänet suru, syvempi ja raskaampi kuin milloinkaan
ennen. Tuntui kuin jotain sisässä jääksi jähmettyisi.
Mutta äkkiä helähti kautta ilman huilun-omainen ääni, hento ja
hieno, syvä, pehmeä, keväimen lupauksia täynnä. Ritvasaarnissa, joka
taaksensa kätki erään hautakummun tien vieressä, istui kottarainen,
lemmestä laulellen. Tuossa se istui oksalla hänen edessään, keltainen
nokka levällään ilta-auringon paisteessa; pieni kurkkii se eli
myötäänsä, ja siivet ne ilosta vavahtelivat.
Tuo kottarainen johdatti hänelle mieleen sen aamun, jolloin setä
Frans oli seissut hänen takanaan kalastajan tuvan kynnyksellä, äkkiä
kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, lausuen syvällä vapisevalla
äänellään: _"Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin
paljo onnea, ett'en enää elämäpäivänäni voi köyhäksi tulla"_.
Eivätkös nuo sanat koske häntäkin? Eikös hänkin ollut kerran
nauttinut samaa onnea kuin setä Frans? Ja eikö ollut se onni niin
runsas, että se riittää täyttämään kokonaisen pitkän, köyhän
elämän?... Eikös hän ollut saavuttanut inhimillisen onnen korkeinta
huippua sinä päivänä, jolloin hän setä Fransin kanssa oli mennyt
luvattuun maahan? Ja vaikka se taas suljetuinkin häneltä se maa,
niin olihan hän käväissyt siellä hänen kanssaan ja on kohtaava hänet
jälleen, niin varmaan kuin että kottarainen istuu tuossa, onnensa
huumauksessa armaastansa laulellen.
Tahtoisiko hän vainenkaan vaihtaa kohtaloansa yhdenkään kanssa
noista ihmisistä, joita hän tiellään niin usein kohtaa, jotka eivät
milloinkaan ole tienneet, miltä tuntuu kohota ylös korkeimman aallon
leveimmällä harjalla, miltä tuntuu, kun epätoivoissaan syöksee meren
pohjaan? Eikö hän ole niin rikas, niin ylen rikas, tietäessään, että
hänellä on ollut ja yhä vieläkin on ja iät kaiket on oleva suuri,
ehjä rakkaus!
Hän oli mielestänsä aina ollut vailla sitä, joka "personallisuuden
suoraksi oikaisee", niinkuin Frans sedän oli tapana sanoa. Hän oli
oivaltanut, kuinka hänen luonnossansa on niin paljo hajanaista... Nyt
oli surun raskas käsi koonnut sen yhteen, tuo samainen käsi, joka
kuni huviksi muovaelee ihmissydämiä, niinkuin kuvanveistäjä savea,
uurtaen syviä vakoja siihen, mihin ilo vaan piirteen vetäisee.
Frans sedän kuolemasta saakka oli hän vihannut kevättä. Hän olisi
tahtonut, että olisi talvi, kylmä, pimeä talvi, päivänpaistetta
vailla. Kaikki tuo heräjävä elämä, joka raikuen laulaa ilmassa hänen
ympärillään, -- se on yhtä ainoata viiltävää pilkkaa hänen onnestansa
kadonneesta!... hänen, jonka täytyy yksin kuunnella ikuista hääriemua
luonnossa! Hän oli pistänyt sormet korviinsa, kuullessaan linnun
laulavan, laskenut uutimet alas, kun päivä akkunaan paistoi, paennut
kaikkea tuota valoa, jota hulmusi sisään hänen päällensä aamusta
varhain, myöhään iltaan.
Nyt hän äkkiä käänsi kasvonsa aurinkoa kohti. Itsehän hän oli näin
sanonut:
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Minkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
Ma nousen ja vaivun.
Oi kirjaani piirrä,
Sä säälimätä
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Hän ei saa unohtaa noita lämmön ja valon ja voimain päiviä, vaikka ne
nyt ovat kadonneet. Totta kyllä, että päiviä:
... toisia tuli,
Hädän päiviä, niin;
Ilot tuskihin vaihtui
Ja murheisiin,
mutta kumminkin:
... _kaikki, kaikki
Ne kestettiin!_
Hänen täytyy ottaa suru, niinkuin ilokin ehjänä. Ei auta, vaikka
hän tuhannen kertaa päivässä sanoisi itselleen, ett'ei hän voi olla
yksin, -- hänen _täytyy, täytyy_... vieläpä olla riemuissaan ja
iloita siitä, että hänellä on Helle.
Hän nousi. Hän päästi kaikki keväimen tuhannet äänet viiltelemään
hänen rintaansa, kunnes ei enää kipeältä tuntunutkaan. Ja hän astui
sisään tuohon suureen yksinäisyyteen, joka riistää; elämältä ilon,
mutta ei riistä sen runsautta... joka verkalleen valmistelee ihmistä
viimeiseen yksinäisyyteen, kynnykselle sen oven, joka aukenee
iankaikkiseen riemun-yhteyteen!
Kaikki elämän vähäiset surut ja vähäiset ilot ja suuret toiveet ja
suuret pettymykset -- ne olivat kuin hiekkajyväsiä, jotka juoksivat
hänen sormiensa lomitse.
Ja näin hän pääsi niin pitkälle, ett'ei ollut hänellä kuin yksi ainoa
ilo: katsella luvattuun maahan, ja yksi ainoa sana: päivät ovat niin
pitkiä.
* * * * *
Sellaisena hänet näin, tyynenä kesäkuun iltana, joka melkein
huomaamatta vaihtui valoisaksi yöksi.
Musikki oli jo aikaa sitten vaiennut, valot sammuneet, mutta yhä hän
vielä siinä istui.
Mitä hän siitä välittää, että kaikki hänen ympärillään vaikenee, että
majakkatuli sytytetään yksinäiseen yöhön, ja että hiljaisuus ulapalla
tuolla synnyttää elävissä ihmisissä kummallisia käsityksiä tuonen
purresta, joka purjeet lepällään hiljaa liikkuu merenpinnalla!...
Ei kuolema häntä kammota... Ajatuksissaan hän istuu... eteenpäin
kumartuneena... hän katsoo _ohi_ kaiken, _läpi_ kaiken... Hehkuvin
silmin hän siinä istuu, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun
maahan...