MOTTO

Pane piirteitäsi,

Elon armaan käsi,

Mun eloni kirjaan

Kuvas ilmekkäät,

Mitkä hyväksi näät.

Ma kaikkehen taivun,

-- Ma nousen, ma vaivun

Oi kirjaani piirrä

Sä säälimätä,

Mut lehteä yhtään

Älä tyhjäksi jätä!

Oli ilta, ihana kesäkuun ilta. Juutinrauman rasvatyynellä pinnalla

Klampenborgin konserttisalin edessä kiiteli venheitä puoleen ja

toiseen. Taampana näkyi höyrylaivan savua.

Yksin istuin alttanilla restaurantin yläpuolella, paremmin sanoen:

luulin olevani yksin, kun äkkiä eräässä konserttisalin ikkunassa

huomasin mustiin puetun nais-olennon. Hän istui kumarruksissaan,

kädet sylissä ja kalpeat kasvot valaistua salia kohti.

Hän istui seljin tuohon ulkopuolella meluavaan ihmisjoukkoon,

joka liikuskeli siellä edestakaisin. Heidän puheensa humua hän

nähtävästi ei kuullut ensinkään. Tuskin hän kuuli musikkiakaan, joka

parhaillaan soitteli Chopinin fantasiaa. Hän kietaisi silloin tällöin

pitsireunaisen shaalinsa tiviimmäksi ympärilleen, hetkeksikään

kääntämättä päätänsä.

Jotain tuossa olennossa oli niin sanomattoman yksinäistä, että minä

ehdottomastikin kurottauduin eteenpäin, nähdäkseni hänen kasvonsa.

Se onnistui vain puoleksi. Hänen silmänsä katsoivat värähtämättä

yhteen ainoaan kohtaan, eikä hän sitä kumminkaan katsellut. Näytti

siltä kuin kaukana, hyvin kaukana olisi jotain, mikä hänen näköänsä

sokaisee... Elämä oli kaiketi kohdellut häntä kovin kourin...

kukaties se oli temmaissut hänet pois kesken tanssia, kaikesta, mikä

oli ollut hänelle rakasta. Ja tuossa hän nyt istuu, yksinänsä...

valaistun salin ikkunassa... ja tuolla sisässä soitetaan...

En tiedä, miksikä solakka kolmimasto tuolla ulapalla mun sieluni

silmissä äkkiä muuttui tuonenpurreksi... Siitä se kaiketi tuli, että

musta olento tuossa istui niin liikahtamatonna: tuntui kuin jok'ainoa

poimu hänen mustissa vaatteissaan olisi hengähdellyt kuolemaa.

Ajatuksissaan hän istui, eteenpäin kumartuneena... Hän katsoi eikä

nähnyt kumminkaan: Hän katsoi _ohi_ kaiken, _läpi_ kaiken... hehkuvin

silmin hän siinä istui, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun

maahan...

* * * * *

Sellaisena kuin hänen elämänsä tarinan sinä iltana kuulin kesken

Chopinin fantasian säveleitä, sellaisena sen olen koettanut tässä

kertoa... Se on tuommoinen kauttaaltaan hiljaisten mietelmäin kirja,

ei suurten...

_Tekijä_.

1.

Piirrä, piirrä

Joko kirkkaat tai synkät säät,

Minkä hyväksi näät.

Tanssien hän tuli, impi tuo, Vesterbron siltaa myöten, kevein, ripein

askelin.

Ei vainenkaan. Käyden hän astui, mutta siltä se näytti kuin hän

olisi tanssinut, sillä niin keveästi narahteli lumi hänen jalkainsa

alla, ja niin vapaina riippuivat luistimet hänen käsivarrellaan,

heläytellen toisiinsa iloisen valssin säveleitä; nähtävästi ne eivät

vieläkään olleet unohtaneet viimeistä piiriluistelua tuolla lampien

iljangoilla.

Nuo raikkaat, nuoret kasvot, nuo luistimet käsivarrella tuossa --

siinä oli jotain, mikä sai vastaantulijat pysähtymään ja kääntymään

taaksensa. Näytti kuin hän olisi levittänyt iloa ympärillensä, missä

vaan kulkikaan.

Punaisenruskea tukka kiemuroitteli pienissä kiharoissa alas

otsalle, kultaisena kuultaen auringon paisteessa. Karvalakki oli

lykätty taaksepäin paksun sykkyrän päälle, joksi raskaat palmikot

oli sitaistu. Suu oli puoleksi auki, ikäänkuin ei vieläkään olisi

tarpeekseen saanut väräjävää, päivänpaisteista ilmaa. Otsa oli avoin

ja kirkas, silmät suuret, valppaat.

Hän astui, hieno salaperäinen hymy huulillaan, muistellen, mitä nuori

näyttelijä, hänen lammilla luistellessaan, oli hänelle kuiskannut,

päästäessään häneltä luistimia.

Nuoruuden hurmauksella, tunteittein välittömyydellä hän sitä

muisteli, siinä niin suuresti eroten monesta muusta veikistelevästä,

kaikkea muuta kuin suoravaisesta neitosesta, joita joka päivä astuu

kaupungin jalkakäytävillä.

Hän oli tullut Raatihuoneen torille ja oli menemäisillään sen

poikki, mutta näkyi äkkiä saaneen jonkun mielijohdon ja kääntyi

Studiestraedelle. Hän poikkesi yhteen ensimmäisistä porteista ja

kiirehti setä Fransin ovelle.

Setä Frans oli adjunktina Metropolitani-koulussa. Hän ja tyttö

olivat aina olleet toistensa uskottuja ystäviä. Tyttönen ei tiennyt

mitään entisten koulutoveriensa kohtaloista, ei hän sitä milloinkaan

tiedustellut; ei hän tiennyt, missä hänen luentotoverinsa ovat ja

mitä tekevät; hän ei kaivannut ketään heistä, sillä -- olihan hänellä

setä Frans.

Setä Frans oli vasta viidenneljättä vanha, mutta hänen musta

tukkansa, aaltoileva niinkuin tytönkin, alkoi jo harmaantua

ohimoilla. Aikaisin harmaantuminen oli yleistä koko heidän suvussaan.

Pään muoto, nenän kaarevuus, ryhti ja käynti -- kaikki tuo oli

hänessä samallaista kuin tytössäkin, mutta nuo selvät, lujat

piirteet, jotka niin tarkkarajaisina reunailivat hänen suutansa,

olivat tytöllä vielä pehmeät, hennot, ikäänkuin kesken-eräiset.

Ovelle tultuaan tyttönen ei soittanut kelloa, vaan kopautti kolmasti

luistimillaan. Ovi aukeni heti, ja hän pääsi sisään.

-- Kas, saitpa aikaa hiukan minullekin, -- sanoi syvä, miellyttävä

ääni, ja tytön pikkuinen käsi upoten upposi kahteen suureen

pehmoiseen kouraan. -- Vai -- setä Frans päästi myhähtäen hänen

kätensä -- onko luistimissa jotain korjattavaa?

-- Jos sinä olet pahalla tuulella tänään taas, niin minä lähden pois

heti, -- virkkoi tyttö, kääntyen ovea kohti.

-- Vai lähdet vainen? -- kuului hänen takanaan aivan tyyni ääni.

Silloin purskahti tyttönen raikkaaseen nauruun.

-- Olepas oikein kiltti nyt, -- virkkoi hän, pöyhöttäen Frans sedän

tukkaa.

-- Kenen kanssa sinä luistelit tänään? -- kysyi setä, ottaen häneltä

luistimet.

Toinen punastui hiukan.

-- Pietari Damin kanssa, -- virkkoi hän, silmiään nostamatta.

-- Tuon tyhjän taulapään!

Tyttö kiivastui.

-- Sinä et saa puhua hänestä tuolla tavalla, -- tiuskasi hän. -- Minä

näin hänet eilis-iltana "Clairvaux'in kreivinä". Et usko, kuinka hän

oli uljas, ja kuinka hyvin hän näytteli!

-- Näin minäkin hänet.

-- Näitkö? Missä sinä istuit?

-- Viisi riviä sinun takanasi.

-- Sepä merkillistä, ett'en minä sinua huomannut!

-- Ei merkillistä ensinkään, -- vastasi toinen kuivasti. -- Sinähän

katselit lakkaamatta vaan häntä, ja kun esirippu oli laskettu alas,

katselit sitä.

Tyttö punastui vielä enemmän.

-- Mitä sinä pidit hänestä? -- kysyi hän.

-- Hän oli kerrassaan hurmaava... no, no, älä säikähdä, en minä nyt

ivaa... hän oli todellakin varsin soma.

-- Entäs näytteleminen?

-- Hän on liiaksi paljon näyttelijä, ollaksensa ihminen. Mutta...

sinähän rakastut häneen kumminkin. Etkö?

Tyttö ei vastannut. Setä Frans astui sohvan luo, jossa tyttö istui

kädet kasvoillaan. Hiljakseen hän kohotti tytön päätä, katsoakseen

häntä silmiin, mutta se ei käynyt laatuun, silmät kun olivat

kyyneleitä täynnä. Hän suuteli ne pois, niin että huulet kostuivat ja

kävivät suolaisiksi.

-- Kaija! -- puhui hän. -- Älä rakkaudessa milloinkaan tyydy

vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Muista se aina. Älä

välipuheille rupea minkään kanssa maailmassa, rakkauden kanssa

semminkään, sillä katkerasti se itsensä kostaa.

Tyttönen katsahti ylös, vähäinen utelias väre silmässään:

-- Oletko sinä...?

-- Enkä ole, -- vastasi toinen, kääntyen pois. -- Minä olin karaistu

jo aikaisin; siksipä en hyppysiäni polttanutkaan.

Tyttönen muisti nyt, kuinka kovin setä aina oli kartellut naisia, ja

kuinka kalsea hän aina oli ollut kaikille heidän viehkeilyilleen.

Hän muisti, kuinka nuoret naiset, joille hän piti luennoita, kerran

olivat koristaneet hänen pöytänsä, juuri tämän, mitä ihanimmilla

kukkasilla, ja kuinka hän tyynesti oli siirtänyt ne syrjään ja mitä

lempeimmällä hymyllä virkkanut: "Kiitän sydämestäni teitä, nuoret

neitoset; minä annan täyden arvon teidän hyvälle tahdollenne,

mutta portilla tuolla istuu muuan vanha, sokea mies... jos teillä

on liikoja, niin antakaa hänelle." Ken hyvänsä toinen olisi heti

joutunut epäsuosioon, mutta Frans sedän laita oli toinen; hän saattoi

tehdä vaikka mitä. Ja siitä pitäin putoili runsaasti ropoja sokean

miehen hattuun.

Ja tyttönen ymmärsi silloin varsin hyvin heidän rakastavan setä

Fransia, sillä ei ollut kukaan niin hyvä, niin hieno, niin soma kuin

hän...

Päästyään näin pitkälle mietteissänsä, tyttönen veti taskustaan

täyteen kirjoitetun paperiarkin ja levitti sen eteensä, hämärästi

tuntien, että hänen täytyy nyt jollain tavoin puolustautua.

-- Mitäs sinulla siinä on? -- kysäsi setä Frans, istahtaen hänen

viereensä sohvaan.

-- Niin, tätähän minä oikeastaan tulin näyttämään sinulle, -- vastasi

tyttö, kädellään silitellen paperin ryppyjä.

Setä vilkaisi hänen olkansa ylitse.

-- Runojako! Lemmenkö lauluja?

-- Ei ensinkään. Minä löysin nämä säkeet pari päivää sitten sinun

"Muistojen kirjastasi" ja kirjoitin ne itselleni, sillä ne herättivät

minussa tunteita enemmän kuin mikään muu runo, mitä olen lukenut...

ne ovat tavallaan minun omia ajatuksiani, sydämeni sisimmistä

lähteneitä, samaa kaihoa, samaa pyrkimystä elämänkokemuksiin, joista

elämä saa sisällyksensä.

Ja tyttönen luki kirkkaalla, nuorella äänellänsä, vuoroin

hiljaisella, vuoroin heleällä:

Mulla avattu kirja

Oli kädessä kerran:

Mun eloni kirja.

Ja hehkuvin silmin

Mun kohtaloani

Ma pyytäin pyysin:

"Tähän piirrä, piirrä

Joko iloa, huvia

Tahi murheitten kuvia,

Joko synkät tai kirkkaat säät,

Minkä hyväksi näät.

Ma kaikkehen taivun,

Ma nousen, ma vaivun...

Oi kirjaani piirrä

Sä säälimätä,

Mut lehteä yhtään

Älä tyhjäksi jätä!"

Ja lehdille kirjan

Nyt elämä piirrot

Veripunaiset viskoi,

Mut valkoiset lehdet

Kaikk' irti kiskoi.

Ja päiviä tuli

Nopeita kuin nuoli...

Nuo lämmön ja valon

Ja voimain päivät...

Ja toisia tuli,

Hädän päiviä, niin:

Ilot tuskihin vaihtui,

Ja murheisiin,

Mut kaikki, kaikki

Ne _kestettiin_.

Mut piirrot tuossa

Jos kuinka kummat

Mun mielein kurjan

Viel' yhä täyttäis,

Veriruskeat piirrot,

Tulikuumat piirrot, --

-- Elon arvanheiton

Nopeiset nopat --

Niin vielä ma pyydän:

Pane piirteitäsi,

Elon armaan käsi,

Kuvas' ilmekkäät,

Mitä hyväksi näät,

Yhä säälimätä,

Mut lehteä yhtään

Älä tyhjäksi jätä!

Kaija nyökäytti päätään ja nousi.

-- Sitä minä vaan tulin sinulle sanomaan. -- Näin hän virkkoi ja

kääntyi pois.

Toinen katseli hänen hienoa, solakkaa vartaloansa, katseli hänen

raikkaita, nuoria kasvojansa ja sanoi äkkiä:

-- Mutta sinähän olet vasta yhdeksäntoista vanha kuukauden perästä!

-- Entä sitten?

-- Kuinka on elämänkokemusten kaipaus käynyt sinussa niin

voimalliseksi? Mistä olet saanut aikaa kaihoamiseen?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö jo ovella. -- Kaiketi se toisissa

ilmenee voimallisemmin kuin toisissa.

Vavahteleva hymy elähti Frans sedän huulilla.

-- No niin, ja nyt sinä taivut? -- virkkoi hän verkalleen ja

matalalla äänellä.

Tyttö nyökäytti päätään taas:

-- Ma kaikkeen taivun, mutta tyhjiä lehtiä en kestä. Sedästä

tuntui kuin mikä kuristaisi kulkkua ja estäisi sanomasta hänelle

jäähyväisiä. Hän seurasi häntä ovesta ulos ja viittasi vain

kädellään, kun tyttö jo astui portaita alas. Ja sittenkin hänestä

tuntui kuin olisi hänen pitänyt syöstä hänen jälkeensä ja huutaa:

"Miksis teet niin? Miksikä heittäyt suinpäin puolinaiseen elämään?

Miks'etkäs odota, kunnes sinulle tarjotaan jotain, mikä on ehjää? Ei

kenkään ymmärrä sinua, niinkuin minä. Ei kenkään voi rakastaa sinua

palavammin kuin minä!"

Hän myhähti katkerasti ja paiskasi oven perässään kiinni, niin kovaa,

että täräys kuului kautta koko talon.

Ja sitten hän astui akkunaan ja jäi seisomaan kädet takintaskuissa.

Kaija kääntyi tuolla juuri kadun kolkassa Vesterbrolle päin, pysähtyi

ja huiskautti kättään. Setä Fransista tuntui kuin olisi hän sillä

haavaa nähnyt tytön silmät. Hän muisti silloin, mitä hän, ensi kertaa

ottaessaan tyttöstä piskuisena syliinsä, oli sanonut: "Merkillisen

sirkeät silmät tällä lapsella." Usein hän oli sittemmin muistellut

tuota. Ei hänelle tässä tytössä ollut mitään niin rakasta kuin tuo

katse, sirkeä ja valpas. Eipä sitte kummakaan, ajatteli hän, että ne

ikäänkuin tähystelevät, missä vaan olisi elämänkokemuksia. Ja tuolla

hän nyt seisoo, elämän kirja avoinna kädessään ja kääntää, niin

täynnään odotusta, sen valkoisia lehtiä päivää kohti:

Pane piirteitäsi,

Elon armaan käsi...

Ja hehkuvin silmin

Hän pyytäin pyytää...

Mutta sellainen hän on, että kun elämä ei ottanut kirjoittaakseen,

niin hän kirjoitti itse. Hän ei voinut odottaa. Elämänkokemusten

kaiho oli kuumeisen tulinen hänessä. Ja setä Frans ymmärsi sen niin

hyvin.

Mutta antautua moisen lavertelijan valtaan, joka -- siitä oli setä

Frans vakuutettu -- huviksensa juovuttaa muita, itse juopumatta!

Tuo naisten jumaloima tuulenpieksäjä, joka pintapuolisesti rakastuu

moneen, täydellisesti vain itseensä! Suostua häneen! Frans sedässä

oli aina asunut suuri vastenmielisyys näyttelijöitä kohtaan,

sellaisia kuin he useimmin ovat. Teennäisyys heidän olennossaan oli

hänen jyrkästi totiselle luonnolleen alituisena silmätikkuna.

Kaija oli pari vuotta sitten säikäyttänyt setänsä pahanpäiväiseksi,

niin että tämä muisti sen vielä kauan sen jälkeenkin. Tyttö otti

siihen aikaan laulutunteja erään tunnetun opettajan luona, kehittäen

tavattoman hyvää ja kaunista lauluääntänsä.

Kerran hän oli tullut Frans sedän luokse, sanoen aikovansa pyrkiä

Ooperaan. Setä tunsi tytön ja tiesi, että vastustaminen vain

yllyttäisi häntä. Sen vuoksi hän oli kärsivällisesti vain ottanut

hattunsa ja lähtenyt hänen kanssaan kapellimestarin luokse. Matkalla

hän ei ollut puhunut sanaakaan, mutta jälkeenpäin hän oli varma

siitä, että hän silloin oli salaisesti rukoillut, ettei tyttöä

hyväksyttäisi. Niin oli käynytkin, ja sedän riemu oli ollut rajaton.

-- Sitä vaan puuttui, ettäs olisit joutunut tuohon ampiaispesään, --

oli hän puhellut, halveksimalla viitaten päällään teatteria kohti,

heidän astuessaan yhdessä Kongens Nytorvin poikki kotiapäin.

Tyttö ei näkynyt tuosta tunteneen kovinkaan suurta pettymystä,

mutta teatteriharrastus hänessä ei silti vähennyt, siksi paljon

fantastisuutta oli hänen luonteessaan. Ja siihen se nyt vei: nyt hän

on rakastunut toisen luokan teatterin näyttelijään.

Setä Frans astui kirjoituspöytänsä luo ja otti esille Kaijan äsken

mainitseman kirjan. Hän tunsi itsessään äkkiä palavan halun polttaa

sen poroksi, ikäänkuin polttaakseen samalla tytön tunteista kaiken

sen, mikä niissä on väärää.

"Muistojen kirjaksi" hän sitä sanoi, mutta ei se hänen omia

muistojansa tallentanut tai, paremmin sanoen, ei ne muistot hänen

kirjoittamiansa olleet. Hänellä oli kerran ollut muuan hyvä ystävä,

joka kuoli nuorena. Hänen tautivuoteensa ääressä hän oli istunut yötä

päivää, puhellut hänen kanssaan, lueskellut hänelle ja hoidellut

häntä melkein naisen lempeydellä. -- Sairaan tunne-elämä oli ollut

peräti vilkasta ja korva kehittynyt huomaamaan kielen kauneuksia.

Hänen kuoltuaan löytyi hänen jäämistössään pieni paketti, jonka

päällykseen setä Fransin nimi oli kirjoitettu hienolla, vapisevalla

käsialalla. Se oli "Muistojen kirja."

Frans setä vei kirjan kotiansa. Siinä oli mietelmiä ja tunnelmia,

enimmäkselle runopukuisia, yksinäisiä, ilman yhteyttä keskenään,

mutta ne tiesivät tekijässään uusille vaikutuksille peräti herkkää

mieltä.

Ja aineen valinta ja personallisuuden leima se niissä sittenkin

lukijata enemmän hämmästytti kuin muoto. Setä Frans luki näitä

runoelmia niin usein, että pian osasi ne ulkoa. Sen hän oli

mielestänsä velkaa ystävälleen, sehän oli kuin eläisi yhdessä hänen

viimeisten ajatustensa kanssa.

Mutta kummallista oli tuon "Muistojen kirjan" laita: kun setä Frans

oli oppinut sen ulkoa, tuntui hänestä äkkiä kuin hän itse olisi sen

kirjoittanut.

-- Merkillistä! -- arveli hän. -- Tiedänhän minä, ett'en minä saa

säepariakaan sointuun, ja sittenkin minä olen tämän kirjoittanut!

Hän lausui hiljalleen uudestansa erään runon, josta hän eniten piti,

ja äkkiä elähti vähäinen hymy hänen kasvoillansa. _Nyt_ hän ymmärsi!

Kaikki ne tunteet ja mietteet, tunnelmat ja mielenkuvailut, mitä hän

monen pitkän viikon kuluessa tautivuoteen ääressä oli ystävällensä

antanut, kaiken sen oli sairas pukenut runomuotoon. Sisällys oli

hänen, muoto vaan toisen. -- Siitä pitäen tuntui "Muistojen kirja"

kaksin verroin olevan hänen omaansa, ja mielellänsä hän otti omikseen

sen ajatukset.

Ei hän ollut koskaan näyttänyt sitä muille kuin Kaijalle, joka jo

pienestä pitäin oli usein pistäynyt hänen luonansa, pistäynyt hänen

tuvassaan ja pistäynyt hänen sydämessään.

Setä Frans, joka luonnostaan vierasti ihmisiä, peljäten, ett'eivät

vaan muut näkisi, mitä hän ajattelee, hän oli avannut itsensä

kokonaan tälle lapselle, josta oli tullut hänen rakkautensa esine,

ennenkuin oli immeksikään kasvanut. Tyttönen oli tottunut pitämään ja

piti edelleen häntä setänänsä.

Tyhmästihän setä Frans siinä teki, ett'ei milloinkaan johtanut häntä

oikeille jäljille. Mutta kun tyttönen niin lapsellisen vilkkaana

lensi hänelle kaulaan tai istui hänen sylissään, hänen tukkaansa

tuiverrellen, silloin hän ei koskaan rohjennut säikäyttää häntä

semmoisella, minkä vaikutuksia hän ei itsekään tuntenut.

Pelkkä tuo ajatus, että tyttösen luottamus häneen kukaties vähenisi,

se jo yksin esti häntä puhumasta. Tytön luottamusta hän ei

tahtonut menettää, hän oli oikein ahnas sille, sillä tiesihän hän

olevansa tytön ainoa luottamusmies. Eivätpä he suotta vetäneetkään

sukulaisiksi.

Setä Frans naurahti itsekseen. "Zebroiksi" heitä heimolaiset sanoivat

ja sattuvasti kyllä, arveli hän. Heillä oli kummallakin pieni,

siropiirteinen pää, paksu, aaltoileva tukka, hiukan otsalle riippuva,

-- se vaan erotusta, että Frans sedän tukka oli musta, tytön sitä

vastoin kiiltävän ruskea. Heillä oli kummallakin pitkä, keno kaula,

vapaa ja ryhdikäs, ja kumpaisenkin astunta nopeata, hiukan eteenpäin

kallistuvaa, niinkuin konsanaankin kookkailla, hennoilla ihmisillä.

Setä Frans astui pöydän luo ja pysähtyi Kaijan kuvan eteen, joka oli

otettu hänestä lapsena. Siellä oli kokonainen sarjallinen Kaijoja,

jokaiselta ikävuodelta. Hän otti niistä aikaisimman ja katseli sitä

kauan. -- Ettäkö todella oli kerran sekin aika, jolloin minä en

voinut sietää tuota lasta! -- puheli hän itsekseen. -- Ettäkö hän

todellakin oli sellainen kelokulkku!

Kaijan ensimmäiset elinvuodet olivat näet olleet pelkkää parkumista.

Ensin hän parkui ties mistä syystä, sitten hän parkui hampaitten

tähden ja, hampaat saatuaan, tuhkarokon tähden. Kun sitten iho rupesi

kesimään, sai hän hinkuyskän, ja silloin hän parkui kuin henkensä

edestä.

Setä Frans oli siihen aikaan tullut taloon vieraisille

vastaleivottuna ylioppilaana. Myötäänsä hän tiedusteli, eikö missään

olisi huonetta, jonne tuon tyttö rievun parku ei kuuluisi. Sinnepäin,

missä tyttö oli, hän ei edes vilaissutkaan. Ja sitten hän läksi pois.

Mutta kun hän puolen vuoden perästä palasi, oli kelokaulasta tullut

terve, soma lapsi, iho tumma kuin pähkinän kuori, niinkuin yhä nytkin

vielä, ja silmät sellaiset, joihin ehdottomastikin kiintyi. -- Ensin

hän seisoi pää hiukan kallellaan, sormi suussa, tarkasti katsellen

setää, ja sitten hän astui suoraa päätä sedän luokse ja kysyi:

"Toitko sinä mulle mitä?" Ja kuultuaan kieltävän vastauksen, tyttönen

ensin jäi neuvottomaksi, mutta seisoi jo heti taas hänen vieressään

ja sanoi:

-- Kaija antaa sulle suukon.

Hämillään hän nosti tytön syliinsä ja ensi kertaa tuntiessaan hänen

pienet, pehmoiset käsivartensa kaulassaan, hän antautui armoille,

kuin valloitettu linna. Siitä pitäin he olivat ystävyksiä, toistensa

luottamusmiehiä.

Kaija oli vanhempaansa ainoa lapsi. Äiti oli heikko, vähän

mielisairas, enimmät aikansa vuoteen omana. Isä oli aina toimissaan.

Siten tuli setä Fransista lapsen varsinainen kasvattaja. Hän kävi

joka päivä noutamassa lasta kävelyretkelle Smedjelinjenille,

ja siinä, tytön juoksennellessa hänen rinnallaan ja tuhansista

asioista tiedustellessa, niinkuin lasten on tapa, hän riemuitsi yhtä

paljon kuin tyttönenkin. Ja ilo se kasvoi, mikäli tyttökin yleni.

Viimeisinä viitenä vuotena, jolloin Kaija osasi jo ei ainoastaan

antaa, vaan vastaan-ottaakin luottamusta, oli ilo kasvanut onneksi

kukkuramittaiseksi. Nyt vasta setä Frans tunsi, kuinka rikas hän

oli ollut, tietäessään olevansa ainoa, joka tuntee tytön ajatukset,

niinkuin tämäkin hänen ajatuksensa. Kaijalla ei ollut milloinkaan

ollut "ystävättäriä", ja niinpä hän oli onnellisesti karttanut

ne tyttö-iän karit, joille niin moni nuori köpenhaminatar käy

haaksirikkoon, ja välttänyt sen hemmoittelevan puhetavan, joka

seuraa heitä kauemmin kuin osaavat aavistaakaan. Jos hän joskuskaan

toi esiin jotain sellaista, niin osasi setä Frans tehdä hänestä

niin perinjuurista ivaa, ett'ei hänen enää milloinkaan tehnyt mieli

uudistaa sitä.

Kuinka selvään setä Frans muistikaan heidän kohtauksensa päivää

jälkeen hänen konfirmationinsa! Kaija tuli häntä vastaan pitkässä

hameessa, joka tiukkana verhosi hänen ruumistaan.

-- Min'en voi sietää sitä, että olen täysikasvuinen, -- virkkoi tyttö.

-- Miks'et?

-- Paljoa vapaampaa on olla lapsena.

Setä kävi vakavaksi: eihän tyttönen vaan tarkoittane, että heidän

keskinäiset välinsä jollain tavoin muuttuvat?

-- Mitä sinä tarkoitat? -- kysäisi hän, katsahtaen häntä suoraan

silmiin.

-- Paljoa vapaampaa on käydä lyhyissä hameissa, -- vastasi toinen,

pyörähtäen kantapäällään.

Setä Frans rauhoittui. Hän huomasi tytön edelleen pitävän näitä

kävelyjä aivan itsestäisinä asioina, ja jos setä yhtenäkään päivänä

oli ollut tulematta, kavahti Kaija hänelle kaulaan, aivan kuin

ennenkin.

Juuri tällaista iloa setä Frans ei uskaltanut milloinkaan hänessä

häiritä. Siksipä hän oli varovainen eikä puhunut milloinkaan siitä,

mikä yhä enemmän alkoi täyttää hänen sydäntänsä. Ja nyt, kulunutta

aikaa muistellessaan, hän ei edes itsekään tiennyt, milloinka hän oli

ruvennut rakastamaan tyttöä. Hän ei enää voinut muistaa, milloinka

entiset isän-omaiset tunteet tyttöä kohtaan olivat muuttuneet tuoksi

suureksi, kaikki voittavaksi tunteeksi, joka nyt oli hänet vallannut.

Mutta hän tiesi päässeensä jo vuosia sitten selville siitä, ett'ei

koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan naista, jolle hän tahtoisi

antaa itsensä kokonaan, paitsi Kaija yksinään.

Ja tällä hetkellä hän sanoi itseänsä viheliäiseksi hutiloksi ja

kurjaksi houkaksi, joka ei jo ennen ole antanut tytön huomata asian

oikeata laitaa. Kenties olisi kaikki ihan toisin nyt.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän puisteli surumielisesti

päätään:

-- Ei; me tunnemme toisemme liian hyvin, -- puheli hän itsekseen. --

Sukulaisuuden tunne on hänessä niin voimallinen, että se sulkee pois

rakkauden. Ja ellei siitä luonnu ehjää rakkautta, älköön luontuko

mitään.

Setä Fransin mielilauseena oli: "Vaadi kaikki! Anna kaikki!" Ja hän

oli niitä ihmisiä, jotka eivät välipuheille käy oman itsensä eivätkä

muittenkaan kanssa.

Hän astui verkalleen lattian poikki akkunaan ja katseli siitä ulos.

Kuinka hänen oli tullut ikävä Kaijaa, melkein ennenkuin hän oli

lähtenyt poiskaan! Kuinka lujasti hän tunsikaan koko ruumiissaan ja

sielussaan tytön olevan sidotun häneen!

Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja yritti kirjoittaa, mutta ei

hän koko päivään päässyt irti näistä säkeistä:

Ja lehdille kirjan

Nyt elämä piirrot

Veripunaiset viskoi,

Mut tyhjät lehdet

Kaikk' irti kiskoi.

2.

"To be or not to be --

That is the question." [Ollako vaiko ei --

Kas siinä pulma.]

Pietari Dam seisoi pukuhuoneessansa teatterissa, pyyhkien viimeisiä

maalin jälkiä kauniilta kasvoiltaan.

Hän kostutti briljantinilla kiherää tukkaansa ja veti siitä yhden

suortuvan otsalleen. Ja sitten hän heitti vielä viimeisen silmäyksen

peiliin. Kuvanveistäjä ei olisi ikinä voinut toivoa itselleen

parempaa Hamlet-tyypin mallia.

Hän heitti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja riensi

portaita alas. Kaija odotteli häntä ulkona ajurin vaunuissa.

-- No niin, millaista oli näyttelemiseni tänään? -- kysäsi hän heti

kuin vaunun ovi oli paiskattu kiinni hänen perässään.

-- Hirvittävän ihanaa! -- kuiskasi toinen, hyyristyen lähelle häntä.

Lyhtyjen valossa Dam näki, kuinka tytön silmät hehkuivat innostusta.

Hän suuteli tyttöä poskelle -- se oli pehmoinen kuin untuva. Se

muistutti persikaa joka kerta, kuin Dam sen näki.

-- Yleisö taputtikin varsin paljon, -- virkkoi hän ilmeisellä

itsetyytyväisyydellä.

-- Taputtiko? Sitä min'en huomannut. Minä olin koko ajan kiinni itse

roolissa. Ja mikä puuttui, sen minä sepitin lisää.

-- Niin, sepitellä sinä kyllä osaat, -- virkkoi Dam hiukan harmissaan.

-- Enkö saisi? -- Ja Kaija katsahti häneen myhäillen.

-- Kyllä niinkin... mutta on tuo kyky sittenkin hiukan vaarallista,

-- virkkoi hän, tietämättä itsekään, kuinka totta hän puhui. Ellei

Kaija olisi sepitellyt lisää siihen, mitä Damilta puuttui, ei hän

suinkaan olisi istunut tämän vieressä hänen kihlattuna morsiamenansa.

Vaunut pysähtyivät à Portan kohdalle, ja he astuivat sisään.

-- On niin kovin ikävää, että äiti myötäänsä sairastelee: emme

nytkään saata syödä illallista kotona, -- virkkoi Kaija, ikäänkuin

anteeksi pyydellen. -- Minun mielestäni à Porta on varsin hauska

paikka, -- virkkoi toinen, mielihyvällä nähden lukuisain naisten

ihastuksella katselevan häntä, heidän astuessaan ruokasalin poikki.

He saivat eri pöydän. Vastapäätä heitä istui muuan näyttelijätär.

Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Pietari Damille. Kaija huomasi

tuon, ja vastenmielinen tunne värähti hänessä.

-- Tunnetko sinä häntä lähemmin? -- kysyi hän Damilta.

-- En. Kuinka niin?

-- Hän tervehti niin tuttavallisesti.

-- Joutavia! Toverien kesken! Tiedäthän, että toisin kulissien takana

kuin ulkopuolella.

-- En ymmärrä, miksi, -- vastasi Kaija vilpittömään tapaansa. --

Näyttelijänkin pitää olla tosi. "To be, or _not_ to be, -- that is

the question."

Toinen nauroi tytön naiivisuutta ja joi maljan, toivottaen hänelle

aikaa voittain suurempaa kokemusta, mutta nähdessään Kaijan käyvän

vakavaksi, hän muutti äkkiä puhetapansa ja sanoi lempeimmällä,

maireisimmalla äänellään, juuri sillä, joka aina kahlehti Kaijan:

-- Sinun pitää opettaa minua tulemaan vilpittömäksi. Mitä minussa

parhainta on, se on kasvava ja lisääntyvä, kun saan sinut omakseni.

-- Ja sitten hän lisäsi kuiskaten:

-- Oletko puhunut tänään häistä?

Kaija nyökkäsi.

-- Isä arvelee, että keväällä.

Dam tarttui hänen kumpaankin käteensä ja suuteli niitä kiihkeästi.

-- Minä olen kuningas onnen lumotussa maassa! -- huudahti hän niin

kovaa, että Kaijan täytyi panna käsi hänen suulleen, saadakseen hänet

vaikenemaan.

Tuommoisena hetkenä oli Peter Dam vastustamaton, ja Kaija näki

hänen silmistään, kuinka rakastunut hän on. Onni pyrki pukeutumaan

säveleihin tytön huulilla, ääni kävi vienoksi, hänen astuntansa

juhlalliseksi. Dam oli ylpeä morsiamestansa, heidän kulkiessaan

rinnakkain ulos. Mutta ovella Dam kääntyi ja heitti äskeiselle

näyttelijättärelle sormisuukkosen Kaijan seljän takana.

He ottivat jälleen ajurin. Dam seurasi häntä hänen kotiansa. Matkalla

he eivät puhuneet muusta kuin "Vastanaineitten pesästä", joksi Dam

leikillään sanoi heidän vastaista kotiansa. Kaija oli jo ostellut

yhtä ja toista. Ja joka päivä hän oli ostava jotain lisää. Ei hän

milloinkaan ennen ollut niin täysin tuntenut iloa siitä, että hän on

ainoa lapsi talossa, ja että hänellä on varoja käytettävinänsä.

Hän päästi mielikuvituksensa valloilleen. Damin huone laitetaan

empire-kuosiin, arkihuone on oleva rokoko-stiiliä, ei mitään

mukailua, vaan todellisia vanhan-aikuisia huonekaluja, jotka tietävät

kertoa jotain.

Eikö Dam milloinkaan ollut huomannut, kuinka esimerkiksi vanha kaappi

saattaa kertoa kokonaisen suuren historian? -- Ei, sitä hän ei

todellakaan ollut huomannut. -- Ja Kaija nauroi heleätä nauruansa...

kyllä sinä sen vielä opit.

-- On se kovin ikävää sentään, -- sanoi Dam, heidän päästyään tytön

kodin portille, -- että minä juuri ensi kuussa saan uuden roolin

harjoittamisessa niin hirmuisen paljon tekemistä, ett'emme ennätä

olla yhdessä kuin vähän aikaa.

Mutta samassa hän kietoi kätensä Kaijan kaulaan, kuiskaten: -- Sitä

hauskempi meidän tulee sittemmin. Hän veti morsiamensa kiihkoisasti

puoleensa.

-- Minä olen ikävöivä sinua joka silmänräpäys, -- sanoi hän.

-- Niin saat tehdäkin, -- vastasi Kaija. -- Mutta taiteen vaatimukset

pitää täytettämän; min'en aio milloinkaan astua sen tielle;

päinvastoin minä tahdon pitää sitä korkealla sinun edessäsi.

-- Niinkuin et olisi tähänkin asti sitä tehnyt! Niinkuin se ei olisi

sinun ansiotasi, että minä tänä iltana näyttelin niin hyvin!

Suutelolla sulki Kaija hänen suunsa ja hyppäsi sirosti portista

sisään. Mutta Dam avasi portin vielä kerran.

-- Missä vihkiäiset? -- kysäisi hän ulos illan pimeyteen.

-- Pienessä maalaiskirkossa, hyvin, hyvin kaukana.

-- Miksikä niin? -- Äänessä kuului pettymystä.

-- Siks'että olisit oma itsesi. Meidän vihkiäiset eivät saa olla

näytelmää, -- vastasi tyttö lujasti ja päättävästi.

-- Tuommoinen maalaiskirkko ja määkivä lukkari... mitä tunnelmaa

siinä nyt olisi? -- yritti Dam. Mutta tässä kohden oli Kaija

taipumaton.

-- Minut vihitään niin kaukaisessa nurkassa kuin suinkin voin löytää,

-- lausui hän. -- Eikä siinä saa olla läsnä muita kuin isä ja setä

Frans.

Hän oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän kumartui

kaiteitten yli ja lisäsi kiusoitellen:

-- Mutta saathan sinä olla tulemattakin, jos miellyttää. Dam oli

näkevinään pimeässä tytön hivusten hohteen ja hänen silmäinsä hehkun.

-- Velho! -- kuiskasi hän ja juoksi portaat kolmella harppauksella

ylös. -- Veden immyt sinä, salon sinipiika!

Hän kuuli oven sulkeutuvan ja palasi kotia lemmestä julki juopuneena.

3.

Ei kenkään lupia liittänyt

Suloaatteisin sitovammin

Kuin kaks', jotka rakensi taloansa,

Kuin kaks', jotka saavutti satamansa.

Kaija kulki tavallisella kävelyretkellään setä Fransin kanssa

Langenlinjen ja Kastelsvoldenin poikki.

Ja koska Peter Damin myötäänsä täytyi olla harjoituksissa, niin

olihan aivan luonnollista, että nämä kaksi laittelivat taloa kuntoon.

Ylevä kuosi, yksinkertaiset piirteet vallitsivat noissa huoneissa.

Ei niissä ollut rahtuakaan Pietari Damin henkeä; kaikki huokui

Hallingien suvun traditioneja.

Setä Frans yllätti itsensä eriskummaisesta erehdyksestä: hän oli

laittelevinaan kuntoon kotia itselleen ja Kaijalle. Senvuoksi tuli

kaikki, pienimmät yksityisseikatkin, heidän kumpaisenkin mieltä

myöten; senvuoksi ei setä Frans kammonnut mitään ponnistusta,

saadakseen kaikki niin täydelliseksi kuin mahdollista. Hän juoksi

huonekalukaupoissa ja tapisserioissa, hän osti kartiinilistoja,

otti oviverhoista mittoja, hän sovitteli sinne tänne nurkkiin

pieniä, käytännöllisiä kaappeja ja kävi Kaijan kanssa ostelemassa

mattoja ja uutimia. Illoin he istuivat Frans sedän kamarissa, tehden

piirustuksia semmoisiin, mitä vielä puuttui. Ja silloin he usein

innostuivat työhönsä niin, että heidän tuuheat tukkansa sekaantuivat

toisiinsa pöydän yli ja kädet äkkiä kävivät yhteen. Tytön lähdettyä

hän silloin välisti puheli:

-- Se on mahdotonta, että minä menetän hänet, mahdotonta, että hän

menee naimisiin Peter Damin kanssa. Me, _me kaksi_, olemme luodut

toisillemme. Ja kun me kaksi olemme yhdessä, silloin ei maailmassa

ole mitään paitsi meitä. Kuinka hän saattaa olla niin sokea, ett'ei

tuota näe? Dam ei ymmärrä häntä ensinkään, mutta minä ymmärrän,

ymmärrän, ennenkuin hän vielä puhuukaan. Eräänä päivänä hän kyllä

tulee tänne ja sanoo: "Tuo uusi koti se on laitettu meitä varten,

setä Frans! Sinä ja minä, me yksin siinä asumme... Ja yhdessä

me sitten menemme sinne eikä ole koko maailmassa oleva kahta sen

iloisempaa ihmistä."

Kun setä Frans myöhemmin näitä aikoja ajatteli, tuntui hänestä

kuin he olisivat kahden kesken vaeltaneet lumotussa maassa, missä

kummallisimmatkin asiat käyvät luonnollisiksi, ja missä satu on

suurempi todellisuutta.

Entäs Kaija? Hänen mietteensä olivat niin usealle haaralle

hajaantuneet, tunnelmat niin monenlaisia, ett'ei hän milloinkaan

saanut niitä kootuiksi. Ei sitä asiata maailmassa, mitä hän ei

olisi saattanut sanoa setä Fransille; silloin vaan kuin hän olisi

tahtonut puhua Peter Damista, silloin vaan tuntui kuin ei puhe oikein

ottaisi sujuakseen. Sitä enemmän hän silloin ajatteli Damia, ymmärsi

hänen mielensä jok'ainoasta replikistä, jok'ainoasta hengettömästä

esineestä tuossa kodissa, jonka kuntoonpanossa hän niin sanomattoman

uutterasti puuhaili. Mutta tuskin hän Pietari Damista koskaan

sanaakaan mainitsi. Tämä se saattoi Frans sedän harhaan, -- ei niin,

että hän olisi luullut tytön olevan irti kaikista velvollisuuksista,

vaan niin, että hän oli varmasti tietävinään jotain merkillistä

tapahtuvan. Hän odotti odottamistaan sitä, mitä tuleva on...

Koko hänen olennostaan heiasteli nuoruuden voimaa ja reippautta,

onnellista odotusta, joka pani Kaijan hämmästymään.

-- Sinä rakas, vanha setä Frans! -- puheli hän ja pelmutti hänen

tukkaansa. -- Sinä olet käynyt kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi, ja

sinun satuäänesi on merkillisempi kuin koskaan ennen.

Hänellä oli aina tapana sanoa, että Frans sedän ääni on satuääntä.

Jo siitä pitäin, kuin hän pikku tyttönä oli istuskellut hänen

sylissään, hän kuunteli aina enemmin hänen ääntään kuin sanojaan. Ja

sittemmin hän selitti asian näin: "Satuäänet, näetkös, setä Frans,

ne ovat niitä, joitten takana on hirmuisen paljo... paljo sellaista,

mikä ei milloinkaan tule sanotuksi. Niitä ei mitenkään saata olla

kuuntelematta. Tuntuu kuin silloin aina aukenisi näkyviin jotain

uutta."

Setä Frans löi tavallisesti leikiksi, kun tyttö tuolla tavoin puheli,

mutta tänä iltana hän äkkiä kietoi käsivartensa hänen hartiainsa

ympäri ja virkkoi: "Sinäpä se olet se satu..."

* * * * *

Tuli häitten aatto-ilta.

Pietari Dam näytteli yhtä isoimmista rooleistaan. Kaijan oli määrä

nähdä hänet vasta huomenna vihillä. Pietari Dam oli käynyt hänen

luonaan aamupäivällä, oli ollut kiihkoisan lemmekäs, kiihkoisasti

syleillyt häntä ja kiivain sanoin pahoitellut sitä, että teatteri

oli viimeisten kuukausien kuluessa tuskin ensinkään sallinut hänen

olla yhdessä Kaijan kanssa, joka ei hetkeksikään ole poistunut hänen

mielestänsä.

Lämpimin piirtein oli Dam kuvaillut, kuinka hän teatterissakin

myötäänsä ikävöitsee morsiantaan, ja kuinka kaikki siellä hankkiutuu

ikäänkuin suosion-osoitukseksi Kaijalle. Ja Kaija puolestaan oli

pitänyt ilmeisenä vääryytenä sitä, ett'ei heillä ole tilaisuutta

häiritsemättä nauttia onnestansa. Ei tullut ajatelleeksi kumpikaan,

että tämä yhdessäolon puute ennen avioliittoa oli sekä vaarallista

että edullista. Kaijalle vaarallista: hän ei tuntenut miestä,

jolle hän oli lupautunut; Damille edullista: hän tuli morsiamensa

luokse tuommoisena kauneuden ja nuoruuden ilmestyksenä, aina yhtä

uutena ja raikkaana. Ei ollut heillä milloinkaan aikaa syvempiin

keskusteluihin; Kaija ei päässyt milloinkaan perille, mikä hänessä

oli totta, mikä kuorta vain. Kaija eli syvällä lemmen viehättävässä

maailmassa, missä kaikki on kirkasta, väririkasta.

Hän oli Frans sedän kanssa pistäynyt vielä viimeisen kerran

katsomaan, onko kaikki järjestyksessä. Kaija juoksenteli pehmoisia

mattoja myöten, mieliksensä tarkastellen upeita huoneita. Hyräillen

hän kulki paikasta toiseen, ikäänkuin hyväillen kaikkea.

-- Tuntuu kuin kaikki odotteleisi meitä, -- puheli hän. -- Tuntuu

kuin kaikki vartoisi vaan, milloin alkaa askeleita kuulua... Ja kas!

-- huudahti hän äkkiä. -- Tuoss' on ruusuja! Suuria keltaruusuja! Ne

ovat sinulta, setä Frans!

Toinen nyökäytti päätään.

-- Toin ne tänne tän'aamuna, -- virkkoi hän. -- Tiesinhän, että sinä

pidät niistä.

Tyttö suuteli tuoksuavia teriä, otti kukkalasin molempiin käsiinsä ja

asetti sen pienelle pöydälle oven suuhun.

-- Nämä ne ensimmäisinä tervehtikööt meitä, -- sanoi hän.

Setä Frans istui sohvassa, seuraten häntä silmillään. Myöhemmin,

tätä hetkeä muistellessaan, hänestä tuntui kuin hänet silloin olisi

vallannut äkillinen mielenhäiriö: hän oli aivan varma siitä, että

nyt, nyt Kaija tulee hänen luokseen, painaa poskensa kiinni hänen

poskeensa ja virkkaa kaikkein hellimmällä äänellään:

-- Kaikki tämä on yksin sinua ja minua varten. Tässä pienessä

maailmassa vallitsee meidän henkemme, ja niinpä me kahden vain tässä

olemme ja elämme.

Ja hän itse oli ollut sanovinaan:

-- Tuon oven me suljemme. Ei meitä monet ovet miellytä kumpaakaan.

Ja Kaija oli heti samaa mieltä:

-- Sinä olet oikeassa. Me ripustamme siihen verhot eteen.

Ja heti oli Kaija tuonut sisään pienet tikapuut, joita he

tavallisesti olivat käyttäneet, ja ryhtynyt työhön. Setä Frans oli

auttanut Kaijaa uskollisesti kuin ennenkin, ja kun verhot oli saatu

paikoilleen, he istahtivat sohvaan. Tyttö pani kätensä ristiin

syliinsä, katsellen ihastellen ympärilleen.

-- Kuinka somaa kaikki! -- puheli hän. -- Luuletko, että maailmassa

kellään on sen somempaa kuin meillä?

Mutta äkkiä kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.

-- Äiti raukka! -- virkkoi hän. -- Hänhän ei tiedä tästä mitään;

hän ei saa milloinkaan nähdä kaikkea tätä... Voi kuinka minun olisi

yksinäistä ilman sinua, setä Frans!

Hän otti sedän käden omiinsa, ja lämmin, sähköisä virta sävähti

silloin setä Fransin lävitse.

-- Nyt hän sen sanoo! -- ajatteli hän.

Silloin Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Minä olen niin iloinen siitä, että sinä olet huomenna mukana.

Sinähän olet minulle isä sekä äiti ja ystävä ja veli. En voi ajatella

onnea, johon sinä et olisi osallinen.

Frans sedän päätä huimasi äkkiä. Tuntui kuin jotain olisi raunioksi

rauennut hänen jalkainsa alla. Hän tunsi itsekin kasvonsa äkkiä

käyneen kankean kalpeiksi. Tuo välittömyys tytön olennossa, tuo

hyväilytapa -- ne osoittivat Frans sedälle hyvinkin selvästi, ett'ei

tytössä ole pienintäkään lemmen tunnetta häntä kohtaan. Hänellähän

on vain pelkkä setä Frans, joka oli ollut suuri jo tytön piennä

ollessa, ja joka aina on näyttävä vanhalta hänen silmissään, hän kun

on seitsemäntoista vuotta vanhempi Kaijaa.

Tyttö huomasi muutoksen hänen kasvoissaan ja säpsähti.

-- Ethän vaan tule kipeäksi! -- huudahti hän. -- Eihän vaan taas se

sydän?

Toinen myhähti katkerasti.

-- Kyllä se vähän sitä oli, mutta älä ole huolissasi... se meni

ohitse.

Kaija muisti, kuinka hän puolikasvuisena tyttönä monasti oli seisonut

sedän oven takana, hiljaa kuin hiiri, kuunnellen ja pelvosta

vavisten, tietäessään, että sedällä on sydänvika. Sedän tultua ulos

ja tiedustellessa, mitä hän siinä tekee, oli tyttönen hyyristynyt

häneen ja väräjävällä äänellä virkkanut:

-- Rupesi niin äkkiä pelottamaan, kun luulin, että sinä olet kuollut.

Koulussa ne haastaa sellaista, että kellä on sydänvika, se kuolee

äkisti. Mutta sinä et saa kuolla ennen minua, setä Frans, et saa,

kuulethan.

Sama hätä värisi nytkin äänessä, kun Kaija kumartui hänen ylitsensä.

-- Muista, mitä olet minulle luvannut, -- rukoili hän, koettaen

myhähtää, vaikk'ei se ottanut onnistuakseen. -- Sin'et saa kuolla

ennen minua.

-- Nytpä ei sillä suurta väliä, -- vastasi toinen katkerasti. --

Sinullahan on ystävä.

-- Ei ketään sellaista kuin sinä! -- pääsi häneltä ehdottomasti, --

ei ketään, jonka menettäminen olisi minulle niin katkeraa kuin sinun.

Vähäinen ilon väre välähti Frans sedän silmissä, mutta sammui pian

taas. Kääntyen sitten äkkiä tytön puoleen, hän kysäisi:

-- Oletko varma siitä, että hän on sinulle kyllin rakas?

-- "Kyllin"... mitä sinä sillä tarkoitat? -- virkkoi Kaija

vitkastellen.

-- Oletko varma, ett'ei sinussa ole mitään sellaista, minkä kanssa

olet käynyt välipuheille, ennenkuin annoit sen hänelle?

-- Olen, -- vastasi toinen nopeasti, vaikka epävarmana helähtikin

ääni; sen hän kuuli itsekin, mutta ei voinut ymmärtää, miksi.

-- Saattaahan vaatia _liiankin_ paljon, -- lisäsi Kaija, ikäänkuin

liitteenä siihen ajatukseen, joka oli häneltä jäänyt sanoiksi

pukematta.

-- Ei rakkaudessa! -- huudahti setä Frans. -- Rakkaudessa ei

parhainkaan ole kyllin hyvä. Katsos tätä.

Hän irroitti sormuksen kellojensa peristä.

-- Tämä oli äiti vainajalla aina sormessaan, -- virkkoi hän. -- Minä

otin sen hänen ryppyisestä kädestään, kun hän makasi arkussansa.

Sisällä siinä lukee: "Vaadi kaikki. Anna kaikki." Tätä tunnuslausetta

olen elämässäni aina koettanut toteuttaa. Se se personallisuutta

suorana kannattaa. Älä tilassa tukalimmassakaan tyydy vähempään kuin

siihen, mikä parhainta on. Älä kalliimmassakaan uhrauksessa tyydy

vähempään kuin siihen, mikä suurinta on.

Hän kumartui äkisti tytön puoleen ja painoi sormuksen hänen sormeensa.

-- Minä annan sen sinulle tämän illan muistoksi.

Tytöstä tuntui -- hän ei itsekään tiennyt, miksi, -- kuin olisi

tuossa palanen jäähyväisiä. Kyyneleitä alkoi hillittömästi tipahdella

hänen syliinsä.

-- Setä Frans! -- kuiskasi hän. -- Näemmehän toisiamme joka päivä,

niinkuin tähänkin asti?

-- En tiedä, -- virkkoi toinen ja yritti nousta, mutta huomatessaan

tytön luovan häneen kyyneleiset silmänsä, hän painoi kiihkoisasti

hänen päänsä rintaansa vasten ja lisäsi:

-- Kyllä, kyllä vainenkin. Me kaksi... emmehän me saata olla

toisiamme vailla.

Hetken he olivat ääneti ja nousivat sitten ylös, ikäänkuin

hiljaisesta suostumuksesta, sammuttivat lampun ja läksivät ulos.

Ovi paiskautui kiinni heidän jälkeensä, ja silloin valtasi Frans

sedän äkkiä omituinen kodittomuuden tunne.

Siinä hän seisoi, sydän täynnään rakkautta, suljettuna ulos sieltä,

missä onni asuu... Toinen oli siellä nyt omakseen ottanut sen sijan

joka aina oli ollut ja vieläkin on ja iät kaiket on oleva hänen

omansa...!

4.

Kun kellot soi,

Vihille vieden heitä,

Jotk' yhteen lujat lemmet liitti täällä,

Ne usein, oi,

Soi riemun säveleitä,

Kuin kutsuis karkeloihin kukkain päällä.

Mut tarkkahan

Jos niitä kuulet milloin,

Ne vakavuutta elon soinnelmoivat,

Ja vakaamman

Ne lausuu sanan silloin

Kuin ilosoitot koskaan virkkaa voivat.

Kaukana lounaisessa Seelannissa, pienessä maalaiskirkossa, minkä

Kaija oli valinnut vihkimäpaikaksi, paistoi rauhallinen aurinko

valkoisiksi rapattuihin seiniin, puikahtaen silloin tällöin vanhain

hautakivien halkeamiin lattiassa.

Oli yksi noita kevään-omaisia päiviä, joita maaliskuu välisti

tarjoaa. Ensimmäiset leivoset lauloivat ilmassa kilpaa kirkonkellojen

kanssa; ylt'ympärillä tasaisilla vainioilla rehoitti vehreä, mehevä

oras; lumikinoksia kimmelsi ojain varsilla. -- Vanha pappi seisoi

sakastin ovella, nojaten kyynäspäällään alttarin kehykseen ja

odotellen morsiusparia. Kuorin ikkunasta paistoi päivä leveänä,

lämpimänä juovana alas hänen valkoisille hivuksilleen.

Ei ole maan päällä mitään niin herttaista kuin tuommoinen

valkohapsinen, vanha maalaispappi. En tarkoita sellaisia, jotka

ovat omaa mukavuuttansa hoitaneet ja kulkeneet maailman läpi,

huulillaan tuommoinen puhelias seuraelämän hymy, joka panee naiivit

ihmiset luulemaan heidän saaneen jotain aikaan, -- enkä niitäkään,

jotka nuoruudessaan vaelsivat kokouksesta kokoukseen ja luulivat

ihmissielun joutuneen kadotukseen joka kerta kuin he eivät saaneet

puhua, -- enkä niitäkään, joilla miehuutensa päivinä on ollut

semmoinen hoppu muita tuomitessaan, ett'eivät ole muistaneet itseänsä

tuomitakaan, ja joilla vanhuudessaan on ankara piirre suun ympärillä

todistamassa, ett'ei ainakaan rakkaus ole heitä vanhentanut. En,

vaan minä tarkoitan hiljaisia maassa, niitä, jotka kuoltuansa elävät

kansan muistossa sentähden, että heillä oli vanhoilla päivillään

yllään tuo rauhallisuuden loisto, jota ei kukaan voi vastustaa, --

sentähden, että heillä oli niin lempeät silmät ja niin pehmoiset

kädet, -- sentähden, että heidän uskonsa oli niin luja ja heidän

ajatuksensa niin sääliä täynnään. Heissä toteutuu se, -- "ett'eivät

he elä maailman _kanssa_, eivätkä _ulkona_ maailmasta, vaan

_maailmassa_", sillä ei mikään ole heille vierasta, mikä inhimillistä

on.

Vanha pappi, jota päivä tuossa valaisi, oli juuri yksi noita

hiljaisia maassa.

Hänellä oli ollut ahdistusten aikoja hänelläkin. Hän oli tullut

vilkasliikkeisestä seudusta Juutinmaalta. Siellä oli kansa rakastanut

ja ymmärtänyt häntä; kirkko oli aina ollut täpö täynnään; hänen

luokseen oli tullut kansaa peninkulmain päästä. -- Sieltä hän oli

tullut Seelannin hidasmielisen väestön keskuuteen, missä hänen

ainaisena kuulijakuntanansa oli aptekkarin rouva kahden tyttärensä

kanssa ja kolme muijaa vaivaistalosta.

-- Äiti, -- sanoi hän pienelle, kalpealle vaimollensa, -- tällainen

nöyryytys oli minulle kaiketi tarpeen. Kovin minä jo olinkin ruvennut

tulemaan muotiin tuolla ylämaassa. Hullusti käy aina, kun pappi alkaa

ylpeillä seurakunnastaan.

-- Nyt ei sinulla ainakaan ole ylpeilemisen syytä, -- virkkoi rouva,

tarkoittaen tyhjiä penkkejä ja kuutta kuulijaa.

Mutta verkkaan ja varmasti hän teki uutterata työtä, ja neljäntoista

vuoden perästä oli kuuden kuulijan sijassa satoja.

Kerran, ensimmäisinä sunnuntaina täällä, hän oli kirkkoon mennessään

nähnyt pappilan läheisellä pellolla talonpojan kyntämässä.

-- Kas, sinä kynnät tänään? -- sanoi hän miehelle.

-- Kynnän, -- vastasi toinen lyhyesti.

Pappi nyökäytti pari kertaa päätänsä, ikäänkuin omissa mietteissään.

-- Niin, niin, -- puhui hän sitten -- parempi vainenkin on mennä

pelloilleen ja ajatella Herraa Jumalaa siellä kuin istua Herran

huoneessa ja ajatella siellä peltojaan.

Talonpoika katsoi hänen jälkeensä, hänen astuessaan edelleen,

mutta ensi pyhänä hän istui kirkossa. Aikaa voittain tuli yhä

useampia. Kovin kävi ihmisten ihmeeksi sinä sunnuntaina, kun seudun

lääkärikin asettui penkkiinsä saarnatuolin juurella. Pastori ja hän

olivat kohdanneet toisensa sairaan luona. Lääkäri oli tavallisella

avomielisyydellään sanonut, että se on aivan yhdentekevä,

puhutteleeko sairas pappia vai ei, sillä ei kristin-usko osaa opettaa

ihmisille sen enempää kuin elämäkään. Pappi oli ollut hetken aikaa

vaiti, mutta oli laskenut sitten kätensä lääkärin olalle ja kysäissyt:

-- Osaako elämä opettaa ihmisiä kuolemaankin ilomielin?

-- Ei; se olisi liikaa vaatimusta, -- naurahti tohtori.

-- Kristin-usko osaa.

Tohtori ei ollut vastannut mitään. Hän oli vain avannut oven, avannut

selkoseljälleen -- sairaan huoneesen. Seuraavana sunnuntaina hän oli

tullut kirkkoon ja tuli jonkun ajan perästä uudelleen.

* * * * *

Umpinaiset vaunut pysähtyivät pienen kirkon eteen. Suntio tornissa

lakkasi soittamasta kelloa ja katseli nyt luukustaan uteliaana

tulijoita. Morsian, matkapuvussa, astui isänsä taluttamana; heidän

takanansa kulki kaksi herraa, joilla ei näkynyt olevan vähintäkään

tekemistä keskenänsä, mutta jotka kumminkin seurasivat edellisiä.

Vieraitten astuttua kirkkoon, alkoivat vanhan-aikuiset kamariurut

soida, ja alttarilla odotti heitä vanha pastori.

Pietari Dam tunsi liikutusta jo ensimmäisistä sävelistä, ja joka

kerta kuin hän katsahti morsiameensa, kiertyi hänelle vedet silmiin.

Paikka, ympäristö, hetken vakavuus -- ne ne saivat hänet

kyynelöimään. Hän oli herkkä liikutuksille. Siinä hän oli samallainen

kuin useimmat näyttelijät: helposti hän sai tunteet muissa valloille,

ja helposti hän niitten valtaan itsekin joutui. Ja liikutus loi

häneen varsin miellyttävän asun.

Kaija heitti Frans setään silmäyksen, ikäänkuin sanoakseen: "Näetkös,

kuinka soma hän on! Ja niin hyvä!" Mutta setä Frans katseli

kaikkialle muuanne, ei vaan häneen. Hän katseli raaputuksia seinäin

iskoksissa ja kastemaljan kiviveistoksia. Hän vaipui kokonaan

tarkastelemaan kahta hautakiveä aivan jalkainsa juuressa. Vihdoin

hänen katseensa pysähtyi pappiin. Hetken aikaa häntä silmäiltyään,

hän nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Mies

miellyttää minua". Yleensä Frans setä ei välittänyt papeista. Hän oli

kierkegaardilainen ja oikein kammosi muodollista kristin-oppia.

Harvoin, tuskin milloinkaan hän jalkaansa kirkkoon astui, mutta

kotona oli hänellä kirjoituspöydän yläpuolella krucifiksi ja sen

kohdalla kaikki Sören Kierkegaardin teokset paksuissa, ruskeissa

nahkasiteissä. Siellä hän jumalanpalveluksiansa piti.

Virsi päättyi, ja morsiuspari astui alttarin eteen. Vanha pappi

seisoi alttarilla, katsellen heitä lempeillä silmillään.

Hän ei voinut oikein nähdä morsiamen silmiä. Hän otti hetkeksi

silmälasinsa pois ja pyhki niitä nenäliinallansa, paremmin nähdäkseen.

Mutta Kaijan katsetta hän ei kohdannut. Morsiamen silmät etsivät

setä Fransia, joka istui parin kyynärän päässä hänestä sivulle päin:

miks'ei hän edes kertaakaan nosta silmiänsä? Eikö hänellä ole edes

yhtäkään katsetta Kaijalle?

Kaijasta tuntui kuin pitäisi tässä tehdä jotain, saadakseen hänet

luomaan silmänsä ylös. Mutta setä Frans oli heti virren jälkeen

nojautunut penkissä kyynäspäillään polviinsa ja kätkenyt kasvot

käsiinsä. Hän ei edes kertaakaan nostanut päätään puheen aikana. Tuo

yksinäisyyden ja surun leima, joka heiasti koko hänen personassaan,

-- se sai Kaijan äkkiä säpsähtämään, ja salamana sävähti hänessä nyt:

_Sinuahan_ hän suree!... Tuo seitsentoista vuoden iän-erotus, joka

tähän saakka oli tehnyt heidän keskinäiset välinsä niin kokonaan

toverillisiksi, -- se katosi kerrassaan hänen tajunnastaan, ja

jäljellä oli vaan mies, johon hän oli luottanut, ja joka häneen

oli luottanut. Mitä minä oikeastaan olen tähän saakka antanut

Pietari Damille, ja mitä olen häneltä saanut? Löyhiä sanoja vaan ja

rakastuneitten ajatuksia!

Kaijasta tuntui, Pietari Damia ajatellessaan, ett'ei hän oikeastaan

tunne sulhastansa ensinkään. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut

niin uskoton Frans setää kohtaan. Salaman nopeudella singahteli nyt

hänen mielessään muistoja rakkaudesta, jota oli kasaantunut häntä,

tyttö raukkaa, kohtaan, vuodesta vuoteen, päivästä päivään, ilmeten

tuhansissa pikku piirteissä, jotka he kahden vain tunsivat... pitkiä

kävelymatkoja yhdessä, pieniä, hienoaistisia, yhteisiä huomioita...

syviä, vakavia keskusteluja...

Kaijasta tuntui kuin pitäisi hänen huutaa "setä Frans!" kautta koko

kirkon, saadakseen hänet pysäyttämään tämän toimituksen niin kauan

kuin vielä aikaa on. Mutta huulet olivat kuin lukitut. Ja setä Frans

tuolla -- hän ei liikahdakaan hänen katseestaan... ei vavahdustakaan

noissa yhteen puristetuissa sormissa...

-- Minä kysyn sinulta, Kaija Halling...

Kaija säpsähti ja tunsi kalpenevansa huuliaan myöten. Tutkistellen

tarkasteli häntä vannan pastorin silmä, ja Kaija huomasi hänen

ikäänkuin tahallaan vitkastelevan, antaakseen hänelle aikaa

vastaamiseen. Melkein koneen-omaisesti siirsi Kaija katseensa Frans

sedästä Pietari Damiin, jonka somia, liikutuksesta vavahtelevia

kasvoja aurinko parhaillaan valaisi. Ja äkkiä tuntui hänestä kuin

kaikki nuo äskeiset ajatukset olisivat olleet sekavata unta vain.

Pietari Dam oli itse nuoruus! Pietari Dam oli itse kauneus! Häntäkö

setä Frans lienee tarkoittanut, sanoessaan: "Rakkaudessa et saa

tyytyä muuhun kuin siihen, mikä parhainta on", -- sitä ei Kaija

tiennyt, mutta -- kaiketi juuri häntä.

Ja hän teki, mitä niin moni nainen oli tehnyt ennen häntä, ja mitä

niin moni nainen on tekevä hänen jälkeensäkin: hän teki syntiä

sitä vastaan, mikä ihmisen personallisuudessa tosinta on: hän kävi

välipuheille sen kanssa, mitä hänessä syvintä ja parhainta oli...

Vihkimisen jälkeen vanha pastori astui alttarilta alas onnittelemaan.

Osan-ottavasti hän tiedusti Frans sedältä, jonka kalpeuden hän oli

huomannut, oliko hän voinut pahoin toimituksen aikana. Hän puristi

kohteliaasti tukkukauppiaan kättä ja tervehti ystävällisesti

morsianta. Mutta Pietari Damin käsiä hän piteli kauan aikaa omissaan

ja lausui hänelle monta toivotusta elämään ja taiteen palvelukseen.

Pietari Dam oli nähtävästikin voittanut puoleensa vanhan pastorin

sydämen.

Setä Frans seisoi heidän takanaan, tarkastellen heitä, hieno,

ivallinen hymy huulillaan. Hän kuuli Pietari Damin vakuuttavan,

ett'ei hän ikinä unohda tätä päivää ja täällä kuulemiansa sanoja,

ja hän kuuli pastorin lausuvan sydämellisen ilonsa siitä, että hän

huomaa niin paljon todellista tunnetta ja vakavata asiain käsitystä

nuoressa miehessä, jonka elämä pakostakin on niin hajanaista kuin

hänen. Pietari Dam uskoi tällä hetkellä lujasti itsekin liikutustaan,

se oli sikäli vilpitöntä, että hän todellakin tunsi sitä; kuinka

kauan sitä on kestävä -- sitä hän ei ottanut taatakseen. Yhä

uudestaan ja uudestaan hän vakuutteli mitä lämpimimmin: "Kiitos,

rakas herra pastori! Sydämellinen kiitos!" -- Setä Frans yskäisi niin

kovaa, että Pietari Dam heti kohta vaikeni. Ja sitten setä Frans

ojensi ystävällisesti kätensä vanhalle pastorille. Ei hän mitäkään

sanonut, mutta itsekseen hän mietti: "Kuinka minua miellyttää sinussa

tuo sinun lapsellisuutesi, sinun herttainen hyväsydämisyytesi ja

sinun suuri, liikuttava luottavaisuutesi!"

Urkuri sulki urut ja kiiruhti alas. Hän pysähtyi kirkon avonaisten

ovien suuhun ja katseli siitä, kuinka morsiuspari nousi vaunuihin,

joissa heidän oli määrä lähteä asemalle.

Vanha pastori seisoi vaunun-ovella ja nosti hattuansa jäähyväisiksi.

Aurinko heitti säteitänsä hänen hopeisiin hapsiinsa, ja kirkonkellot

soivat... nuo kummalliset kellot, joitten sävelissä asuu iloa ja

surua... tuskaa ja toivoa... paljon päivänpaistetta ja paljon

katkeraa pettymystä...

5.

Kun toisensa kerran löytää kaks',

Majan laittaa he lujan, paraan.

Ja laulain venhettä soutaa kaks',

Sillä yksi jäis melan varaan.

Nuorikot palasivat samana iltana kaupunkiin, omaan kotiinsa, ja

siellä he viettivät kuherruskautensa.

Pietari Dam ei ollut milloinkaan esiintynyt niin edulliselta

puolen kuin näinä aikoina, jolloin hänen kasvonsa olivat pelkkää

päivänpaistetta. Paras osa hänen luonteessaan, lapsellinen

herttaisuus, oli hetkeksi saanut ylivallan ja syrjään sysännyt

karkean aistillisuuden, mikä muutoin oli hänessä huomattavana

puolena. Hän oli tullut ikäänkuin puhtaampaan ilmaan. Nuo rauhalliset

hetket, jotka hän sai viettää yhdessä Kaijan kanssa, tuo hänen

oloillensa niin loistava koti, jota hänellä oli oikeus sanoa

omaksensa -- ne tekivät häneen lauhean vaikutuksen. Ja hän oli

korviaan myöten rakastunut nuoreen vaimoonsa. Ei ollut sanaa niin

kaunista, jota hän ei olisi vaimollensa lausunut, ei kukkaa niin

ihanata, jota hän ei olisi hänelle kantanut. Pöydässä kun vastatusten

istuivat, sattui usein, että hän pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään

ja aivan ihastuksissaan katseli vaimoansa. Illoin piti Kaijan

laulella hänelle tuntimäärin, mutta Dam ei kuunnellut musikkia, hän

katseli vaan koko ajan Kaijan kasvoja. Hän laittoi aina niin, että

valo lankesi niihin punaisen varjostimen kautta. -- Minua miellyttää

katsella sinun niskaasi tuossa valossa, -- puheli hän, -- se on

todellista taidenautintoa.

Kaija ei olisi ollut nainen, ellei tällainen jumaloiminen olisi

tehnyt vaikutustaan häneen. Ja niin hän elikin avioliittonsa

ensimmäiset kuukaudet, lujasti uskoen onneensa ja lekotellen sen

auringon lämmittävissä säteissä, jonka Dam aina pani paistamaan

häneen.

Pietari Damin ollessa teatterissa, hän hääräili kotonaan kukkastensa

kanssa, kulkien huoneesta huoneesen. Ulos hän ei hennonnut lähteä

milloinkaan. Hän saattoi seisoa yhdessä kohden ja katsella

ympärilleen noissa suojissa, jotka olivat hänen ja hänen miehensä,

hän rakasti jok'ainoata huonekalua, mutta välisti hän yllätti itsensä

siitä, että ajatteli esineitä enemmän kuin häntä. Hänessä oli

syttynyt melkein intohimoinen rakkaus kotia kohtaan. Silitellessään

poimuja tuossa tai tässä oviverhossa, minkä he Frans sedän kanssa

suurella vaivalla olivat saaneet ripustetuksi, tapahtui välisti, että

hänet valtasi kova levottomuus, ajattelemisen kammo... Viime aikoina

hän ylipäänsä ei ollut ajatellut mitään, sen hän tunsi varsin hyvin.

"Elää vaan, elää, ei ajatella!" niinhän Pietari Dam oli sanonut.

Elämä se nyt piteli häntä käsissään. Muistellessaan, mitä kiusauksia

hänellä oli ollut alttarin edessä, hänen täytyi myhähtää: Frans

setähän oli koko ajan istunut penkissään tyynenä ja levollisena,

sillä välin kuin hän itse oli ihan menehtyä tuskasta. Mennä naimisiin

Frans sedän kanssa, sehän olisi ollut entisen elämän jatkamista,

mutta tämä oli jotain uutta, niitä elämänkokemuksia, joita hän aina

oli ikävöinyt.

-- Piirrä, piirrä, elon armaan käsi! -- niin hän hyräili,

riennellessään huoneesta huoneesen.

Näinä aikoina hän pysyttelihe erillään Frans sedästä, miksi -- sitä

hän ei itsekään osannut selittää. Hän punastui aina, kohdattuaan

sedän katseen, ja tuo oli harmillista: eihän hänellä ole mitään

häpeämisen syytä.

Kuukausi häitten jälkeen hän oli kutsunut Frans sedän heille

päivälliselle. Ei hän nyt tapansa mukaan rientänyt sedän kaulaan, ja

nähtävästikin tuo pahoitti sedän mieltä; hän huomasi sen pienestä

juonteesta suupielissä. Setä Frans ei kumminkaan virkkanut mitään.

Tyynesti hän astui Kaijan perässä arkihuoneesen ja istahti lähimmän

akkunan ääreen.

Omituista, ett'ei setä Frans kertaakaan silmäissyt ympärilleen

suojissa. Joko hän katsoi puhuttelemaansa tai loi silmänsä ulos

ikkunasta. Kaijan olisi niin monasti tehnyt mieli sanoa: "Eikö tuo

tuossa ole kaunis kapine? Ja tuo? Ja tuo?..." Mutta miten lieneekään

-- sanomatta se vaan jäi.

Päivällispöydässä oli setä Frans esittänyt nuorikkojen maljan ja

nyökäyttänyt päätä rouvalle, hymyillen kuin ennenkin, mutta äkkiä oli

hänelle kiertynyt kyyneleitä silmiin, niin että hänen oli täytynyt

kumartua lautasensa yli, jott'ei kukaan huomaisi. Illalla oli Pietan

Dam tapansa mukaan pyytänyt Kaijaa laulamaan. Mutta silloin oli

Kaija siirtänyt punaisen lampun pois, sanoen sen häiritsevän häntä

ja tahtovansa kernaammin soitella puolihämärässä. Sen jälkeisinä

päivinä hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksikä hänet siinä

silmänräpäyksessä oli vallannut sellainen raskasmielisyys... Syynä

oli kaiketikin ollut se, että Frans setä oli istunut hänen takanansa,

käsi silmillään... eihän Kaija ollut kääntynyt häneen päin, mutta hän

tiesi sedän istuvan sellaisessa asennossa.

Hän oli ensin laulanut yhden niitä lauluja, joita hän useimmin oli

hyräillyt:

Kun toisensa kerran löytää kaks',

Majan laittaa he lujan, paraan.

Ja laulain venhettä soutaa kaks',

Sillä yks jäis melan varaan.

Mutta äkkiä hän oli päästänyt nuottilehden luiskahtamaan alas ja

vaipunut mietteisin.

Onnellinen hän oli tuntenut olevansa näinä viikkoina. Joka päivä

oli ollut kuin uutta juhlaa hänelle ja Pietari Damille, mutta

kaiken tämän ohella hän oli kaivannut "laulua venheessä". Oli

silmänräpäyksiä, jolloin hän oli selvään tuntenut olevansa pelkän

melan varassa, _nyt_, enemmän kuin koskaan ennen. Tuo hetken

tunnelma oli ollut niin valtava, että hän oli päättänyt, maksoi

mitä maksoi, reväistä itsensä irti siitä. Ja niin hän äkkiä oli

ruvennut laulamaan kaikkein iloisimpia laulujansa, saadakseen

mielensä taas reippaammaksi. Hän oli noussut sitten ja oli juuri

ollut sulkemaisillaan pianon, kun setä Frans oli sanonut hiljaisella

äänellään -- ja Kaijasta oli tuntunut, kuin olisivat sanat kohdanneet

häntä tuolta kaukaa pimeästä --:

-- Nyt sinä olet laulanut niin paljon muille. Laulahan hiukan

minullekin.

Ja silloin oli Kaija laulanut nämä kaksi pikku värssyä:

Mit' on elo enimmin?

Murhetta!

Mit' on ydin useimmin?

Murhetta!

Mit' on "hyvät kadottaa"?

Voittoa!

Mit' on "pahat kukistaa"?

Voittoa!

Mutta sittemmin hän oli päättänyt, ett'ei hän pitkään aikaan kutsu

Frans setää heille päivälliselle.

Kaija oli aina iloinen, milloin setä Fransia ei ollut näkyvissä,

mutta joka kerta kuin tämä tuli, valtasi hänet selittämätön

levottomuus. Oli kuin aurinko olisi käynyt pilveen.

Pietari Dam antoi hänelle kerran tietämättänsäkin selityksen tuohon.

-- Kummallinen mies tuo setä Frans, -- virkkoi hän.

-- Tuntuu kuin hän pakottaisi ihmistä ajattelemaan.

-- Sinä olet oikeassa, -- virkkoi Kaija, ja Dam näki hänen

kasvoistaan, kuinka syvästi hän sen tuntee.

-- Hassutuksia! -- jatkoi Dam reippaasti. -- Kun on nuori, sellainen

kuin sinä ja minä, silloin pitää elää eikä ajatella!... Emmekä me

ajattelekaan. Vai kuinka?

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.

-- Niin, emme ajattelekaan, -- lausui Kaija, hiljaa pujotteleiden

hänen sylistään. -- Me elämme keskenämme kuin suuret lapset. Milloin

sinä et kerro teatterijuttuja, silloin me haastelemme rakkaudesta, ja

kun emme rakkaudesta puhele, silloin sinä kerrot teatterijuttuja.

-- Niinkuin ei lasten elämä olisi kaikkein onnellisinta! -- lausui

Pietari Dam, edes jotain sanoakseen.

Mutta Kaijaan iski tuskallinen aavistus, ett'ei Pietari Dam kykene

hänen kanssaan muunlaista elämää viettämäänkään.

Kerran, Frans sedän ollessa heillä, istui Kaija hiljaa, salaa

tarkastellen häntä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut entistänsä

suurempi mies. Hän oli saanut osansa elämän arkipuvusta hänkin: elämä

oli leikannut sen hänelle pienissä, kapeissa kaistaleissa, mutta kun

häntä suru kohtasi, silloin näytti kuin eivät hänen pukunsa olisikaan

ommeltu, vaan ylhäältä alas kudottu, sillä ei mikään ihmistä

niin jalosta kuin suru. Setä Frans oli aina arvostellut itseänsä

vähäiseksi, ja aina ponnistellut voimiansa äärimpiin asti. Hän oli

niitä lujan personallisuuden ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa

ihanteitansa omikseen. Sellaiset ne huipulle saakka pääsevät,

viimeisen ja korkeimman päämäärän saavuttavat. Pietari Damilla ei

koskaan ollut silmää näkemään omaa vähäpätöisyyttänsä; siksipä hän ei

koskaan huipulle saakka päässytkään.

6.

"Glück auf!"

[Onneksi olkoon!]

Näytäntökauden päätyttyä, nuorikot muuttivat maalle. He vuokrasivat

itselleen pienen asunnon Espergaerdessä ja viettivät siellä koko

kesän.

Setä Frans toteutti jo kauan tekeillä olleen suunnitelman: hän

matkusti Tyroliin ja Pohjois-Italiaan ja oli koko kesäloman

siellä. Ei hän sitä sentähden tehnyt, että olisi hetkeksikään

luullut voivansa lähteä ajatuksiansa karkuun, vaan siksi, että

hän sillä tapaa ainakin pääsi näkemästä Kaijaa yhdessä Pietari

Damin kanssa. Tämä näky se oli päivästä päivään käynyt hänelle yhä

tuskallisemmaksi, sillä hän ei voinut sietää sitä ylimielistä,

julkeata tapaa, jolla Pietari Dam kohteli nuorta vaimoansa. Setä

Frans ei osannut sanoa, huomanneeko Kaija hilpeytensä käyneen yhä

enemmän pakotetuksi, haastelunsa yhä enemmän teennäiseksi, mutta itse

hän ei pettynyt: ei ollut sitä väärää heläystä Kaijan äänessä, joka

olisi hänen korvansa ohitse suhahtanut.

Tuo alituinen taistelu omien tunteittensa masentamisessa oli

heikontanut setä Fransin: kasvot olivat käyneet laihemmiksi, silmät

suuremmiksi. Kaija tiedusti kerran, eikö hän voi oikein hyvin. Toinen

vastasi, ett'ei häntä vaivaa mikään; hän luulee, että matkustaminen

tekisi hänen hyvää. Tuon kuultuansa, Kaija hengitti helpommin. Setä

Frans näki sen, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ymmärtänyt, että

taistelu oli alkanut Kaijassakin, kovin taistelu, mikä ihmisen osaksi

maan päällä saattaa tulla, taisteleminen irti siitä, jota rakastaa.

Setä Frans lähti matkalle, sanomatta hänelle jäähyväisiä; lähetti

vain pari sanaa avonaisella kortilla.

Frans sedän poissaolo vaikutti Kaijaan vapahduksen tavoin. Hän ei

_tahtonut_ antaa perää kalvavalle ikävälle, joka hänen sydämensä

täytti, hän _tahtoi_ olla onnellinen Peter Damin kanssa. Hän kohdisti

kaiken hellyytensä, kaiken intoisan alttiutensa mieheensä, sulkien

silmänsä hänen sielun-elämänsä tyhjyydeltä, hänen tunteittensa

pintapuolisuudelta. Uskomattomilla ponnistuksilla hän pakottautui

siihen lemmenhuumauksen tilaan, mihin hän oli joutunut silloin kuin

ensi kertaa oli nähnyt Damin solakan vartalon ja somat, eloisat

kasvot. Hätäilevän innokkaasti hän kiintyi jok'ainoaan hänestä

saamaansa kauneuden vaikutelmaan ja koetti täyttää hänen pienimmätkin

mielihalunsa sellaisella ponnistetulla kiihkolla, että yksin

Pietari Damin puutteellinen psykologinen aisti saattoi olla siitä

hämmästymättä.

Pietari Damin oli erinomaisen hyvä olla tämän hellyyden vaalimana,

mutta se ei saanut hänen luonteensa parhaimpia ominaisuuksia oraille;

päinvastoin se loi esille sen raakoja puolia. Hänen menettelynsä

alkoi olla silmitöntä. Hän luuli, että hänellä on rajaton valta

vaimonsa yli, ja senvuoksi hän ei häikäillyt tekemästä mitä vaan

suvaitsi. Hän tuli ja meni mielin määrin ja viipyi usein myöhään

kotoa poissa. Kaija ei milloinkaan tiedustellut, missä hän oli

käynyt. Niin sanomattomasti hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin

tuen jalkainsa alta.

Hän taisteli kuin henkensä edestä, pakottaakseen itseänsä pitämään

Pietari Damista sellaisena kuin hän on, täynnä jokapäiväisiä

fraaseja ja tanskalaista suopeutta, keveitä tunnelmia ja vajanaista

syvämielisyyttä, miehenä, joka ei ajattele kuin omaa itseänsä,

mutta joka saattaa olla viehättäväkin milloin vaan tahtoo. Lopulta

alkoivat fraasit tuntua Kaijasta liian ontoilta ja silmittömyys liian

loukkaavalta, ja setä Frans, tavatessaan Kaijan syksymmällä, huomasi

kummakseen hänessä suuren muutoksen. Näytti kuin Kaija olisi väsynyt

taistelussa, menettänyt siinä kaiken voimansa.

Talvella hän reipastui jälleen. Pietari Damilla oli suuri rooli

esitettävänä teatterissa, ja tämä tehtävä veti häneltä kaiken huomion

puoleensa. Hän harjoitteli osaansa monasti päivässä Kaijan kuullen,

aina vakuutettuna hänen vilkkaasta harrastuksestansa. Kaija oikaisi

ja ohjasi, muodosteli, tasoitteli, innostutti. Ja hän imeytyi niin

kokonaan ohjaustoimeensa, että unohti kaikki ympärillään. Oli aikoja,

jolloin hän Damin näyttelemisestä joutui siinä määrin haltijoihinsa,

että Dam sai takaisin koko entisen valtansa hänen ylitseen.

Premierissä istui Kaija aivan näyttämön laidassa, jännityksellä

seuraten häntä silmillään siitä hetkestä asti, jolloin hän astui

sisään.

Noissa myrskyisissä suostumushuudoissa, jotka puhkesivat esiin

hänen ensimmäisen suuren replikkinsä jälkeen, oli jotain huumaavaa

Kaijallekin.

Mutta sitten hänen katseensa selkeni pirteäksi jälleen. Hän kumartui

näyttämön puoleen ja tarkasti miestään. Hän kiintyi jok'ainoaan

väärään heläykseen hänen äänessään, hän tarkkasi jok'ainoata väärän

paatoksen vivaustakin lausunnossa.

Ja kun Pietari Dam palasi kotia, suuri laakeriseppele käsivarrellaan

ja täynnään tyydytetyn turhamaisuuden loistoa, silloin ei Kaija

saattanut olla sanomatta:

-- Paremmin sinä näyttelit täällä kotona; täällä sinä olit

todellisempi.

Mutta Pietari Dam ei sietänyt arvostelua, kaikista vähimmin tänä

iltana, jolloin hän oli ollut suuren melun esineenä. Hän tiuskasi

vastaan pari kiivasta sanaa, jotka eivät kaikki olleet juuri

hienoimmin valituita, sieppasi vihdoin hattunsa ja läksi ulos,

hyvästiäkään sanomatta.

Kummallisen yksinäiseltä tuntui Kaijasta, hänen mentyään. Hän oli

pahoillansa siitä, ett'ei ollut voinut kohdella miestään kuin suurta

lasta, jommoinen hän todella on.

-- Miksikä mä aina vaadinkaan häneltä enemmän kuin hän voi antaa? --

ajatteli hän, puristaen kädet kokoon syliinsä. -- Pitäisihän minun

tietämän, että menin naimisiin lapsen kanssa.

Hän myhähti, ja silloin hänen kasvoilleen lensi ilme, joka paljon

muistutti setä Fransia.

Samassa soi ovikello. Hän meni aukaisemaan. Ulkona seisoi setä Frans,

kädessään komea vihko keltaisia ruusuja.

-- Tulin onnittelemaan, -- sanoi hän, antaen vihkon Kaijalle. --

Sinun miehelläsihän oli tänään suuren voiton päivä.

-- Niin, eikös ollut? -- vastasi toinen, kätkien kasvonsa ruusuihin.

-- Mutta missä hän on?

Frans setä vilkaisi avonaisen oven kautta arkihuoneesen.

-- Hän suuttui ja läksi ulos.

Kaija kumartui, hiukan myhähtäen, ja nosti laakeriseppeleen, jonka

Pietari Dam oli viskannut lattialle.

-- Pietarin on niin vaikea sietää kritikkiä, -- lisäsi hän sitten

säälien.

-- Ja sinä kenties olit liian ankara hänelle, hänen palatessaan

kotia, suosioista huumauneena? -- virkkoi setä piloillaan.

Kaija näki Frans sedän hyväntahtoisen hymyn, ja silloin nousi hänelle

vedet silmiin.

-- Niin olinkin, -- sanoi hän, -- mutta se on auttamattomissa nyt.

-- Eikö mitä! -- virkkoi setä Frans reippaasti. -- Minä lähden

hakemaan häntä.

Ja samassa hän jo pyörähti kantapäillään ja astui portaita alas.

Kaija jäi hetkeksi aikaa seisomaan laakeriseppele toisessa kädessä

ja kukkaset toisessa. Sitten hän laski seppeleen pianolle, kävi

vesilasin ja pani ruusut siihen, yksitellen. Verkalleen ja

huolellisesti hän niitä siihen sovitteli. Sitten hän istahti lähinnä

eteistä olevalle tuolille, jännityksellä kuunnellen jok'ainoata

ääntä portailta. Kukkalasia hän piteli kädessään, kumartuen tuon

tuostakin sen puoleen ja pyyhkäisten poskeansa sen sulkkuisia lehtiä

vasten. Kuinka usein hän, näin hän mietiskeli, ennen vanhaan, milloin

oikein tahtoi hyväillä Frans setää, oli pyyhkäissyt poskeansa hänen

poskeaan vasten... Tokkopa setä Frans milloinkaan enää kaipaa noita

hyväilyjä?...

Äkkiä hän paiskasi lasin pöytään ja kavahti pystyyn. Hän oli kuullut

askeleita portailta. Ennenkuin kello soikaan, oli hän avannut oven.

Pietari Dam tuli sisään käsi kädessä Frans sedän kanssa. Kumpikin oli

varsin hilpeällä mielin.

-- Kiitos, että tulitte, -- virkkoi Kaija hiljaa ja sydämellisesti.

-- Niin, kun _tämä_ kerran sen kunnian kelle tekee, -- Pietari Dam

löi lujasti Frans setää olkapäähän, -- silloin ei tinkimisistä

taikaa. Ei hän ylipäänsä niitä ole, jotka minua ylenmäärin

kiitteleisivät, mutta tän'iltana hän ei ylistyssanoja säästä.

Kaijan silmät loistivat.

-- Erittäin hyvin sinä näyttelitkin, -- sanoi hän.

-- No sehän kuuluu hauskalta, -- vastasi Pietari Dam, myhäillen

tyytyväisenä ja ottaen vaimoaan vyötäisistä, -- johan sinäkin,

huomaan ma, olet järkevä.

Mitä iloisimmalla mielellä menivät kaikki kolme ruokasaliin, jossa

Kaija oli pannut pöytään viiniä ja koristeeksi kukkasia. Pietari Dam

oli koko illan miellyttävin lapsi, mitä ajatella saattaa. Silloin hän

oli herttaisimmillaan kuin hänen turhamaisuutensa oli tyydytetty, ja

siksi paljo taiteilijanverta hänen suonissaan virtasi, ett'ei tuo

turhamaisuus käynyt naurettavaksi.

Setä Frans oli sinä iltana vähällä antaa sydämensä Peter Damille,

ja Kaija katseli häntä iloisemmin kuin moneen kuukauteen. Peter

Dam kohosi Kaijan silmissä, koskapa setä Frans tunnustaa hänet

taiteilijaksi. Hän ei olisi koskaan luullut Frans sedän tekevän sitä

niin julkisesti kuin nyt. Kaija kohotti lasinsa ja katsoi pöydän yli

Peter Damiin.

-- Glück auf! -- virkkoi hän hiljaa, yhtä paljon itselleen kuin

miehelleen.

Ja setä Frans -- ei Peter Dam -- vastasi samalla hiljaisella,

sydämellisellä tavalla:

-- Glück auf!

7.

Yhä vieläi pääni se pystyss' on

Yli vuolasten virtain pauhun.

Mut aina kun majani verhoutuu

Surureunaisin harsoin milloin, --

Nään valveill' unta ma silloin.

Kuukausi tästä illasta istui Kaija hämärissä pianon ääressä. Pietari

Dam loikoi hänen takanaan keinutuolissa, sikaria poltellen. Äkkiä

Kaija keskeytti laulunsa ja nousi. Hän kumartui takaapäin Pietari

Damin yli ja kuiskasi hänelle salaperäisesti korvaan:

-- Puolen vuoden kuluttua, tiedäs, ei meitä enää ole kaksi, vaan

kolme täällä. Aatteles, että täällä todella käydä tapsuttelee pieni

olento, jota saamme sanoa omaksemme. Eikö se ole ihanaa?

Hän taivutti kätensä taaksepäin ja nojasi soman niskansa niihin.

Hänen silmistään loisti kautta hämärän omituinen, sisään suuntaunut

ilme, mutta samalla lämpöisen valoisa, joka tietää suuren onnen

tuntemusta.

-- Eikö se ole sanomattoman ihanaa? -- toisti hän itsekseen.

-- Ihanaako? -- Pietari Dam kohensihe tuolissaan.

-- Kyllä niinkin, mutta tuosta tuommoisesta on niin paljo vastusta.

-- Sitä miehet tavallisesti eivät ajattele, -- vastasi Kaija lyhyeen.

-- Mutta sinä taidat peljätä, ettes enää saa olla niin vapaa kuin

ennen. Lapset ne kyllä sellaista saavat aikaan.

-- Sepä se, -- sanoi Dam, mielissään siitä, että toinen oli

nähtävästi ymmärtänyt hänet paremmin kuin hän olisi osannut

luullakaan. -- Minun mielestäni meidän on niin mainion hyvä olla näin.

-- Niinkö! -- ja Kaijan äänessä helähti palavaa ivaa.

-- Sinähän olet todellakin varsin vaatimaton.

Pietari Dam ymmärsi vain sanat, mutta ei äänenhelyä.

-- Min'en oikeastaan käsitä, mitä sinä vaadit, -- sanoi hän,

huomaamatta, kuinka nuo sanat saattavat loukata hänen vaimoansa. --

Meillähän on kaikki, mitä sydän halajaa.

-- Paitsi yhteis-elämää, -- vastasi Kaija. -- Eikö sinusta

milloinkaan ole tuntunut omituiselta, että me tuskin ensinkään

haastelemme keskenämme? Kenties sinä et kaipaa ajatusten vaihtoa,

sinähän haastelet niin paljon teatterissa ja toveriesi kanssa, mutta

minussa tuo kaipaus on niin suuri, että tuskin jaksan sitä kestää.

Pietari Dam katsahti häneen hämmästyen. Tuokion ajan hän selvään

käsitti, että vaimo vaatii häneltä jotain, mitä hän ei milloinkaan

kykene hänelle antamaan, mutta tavallisella keveydellään, joka

hänelle oli jo mennyt veriin, hän karkoitti tuon ajatuksen ja tarttui

toiseen keinoon.

-- No niin, -- virkkoi hän, -- nythän sinä saat seuraa. Onhan se

sinun tähtesi aivan erinomaisen hyvä asia, että lapsi taloon tulee.

Kaija seisoi vielä entisessä asennossaan, kädet niskan takana ja iski

Pietari Damiin sellaisen katseen, että tämän täytyi luoda silmänsä

maahan. Sen jälkeen Kaija äkkiä käänsi selkänsä hänelle ja meni

viereiseen huoneesen.

Seuraavina päivinä hän oli hyvin hiljainen miehensä näkyvissä, mutta

tämän poissa-ollessa hän vilkastui. Hän istui ikkunan ääressä ja

laitteli ahkerasti pikkuruisia virkatuita töppösiä ja vaaleanpunaisia

sukkia tai neuloi pieniä paitoja ja kutoi hassun pikkuisia

lumivalkeita villaröijyjä.

Hänen sielunsa oli ensi kertaa astunut kynnyksen yli siihen

salaperäiseen piiriin, joka jokaiselle ajattelevalle naiselle on

samalla sekä intohimoista että pyhää. Hän eli nyt pienessä maailmassa

yksin lapsensa kera.

Tuossa hän usein istui illan pimeässä, painaen päänsä ikkunanpieleen

ja tuijottaen ulos lyhtyjen valoon, ja silloin hän ajatteli lapsen

ajatuksia, uinaili lapsen unia -- pieniä, hentoja ajatuksia, joilla

tuskin muotoakaan oli, puhtoisia, pieniä unia, jotka ihmeellisellä

tavalla lähensivät hänen sieluansa sen olennon sieluun, joka ei vielä

ollut nähnyt päivän valoa.

Hän oli mielestänsä äkkiä tullut sanomattoman rikkaaksi, mutta

samalla hän tunsi yhä kasvavan kaipauksen saada panna osan tästä

rikkaudestansa tasan jonkun toisen kanssa. Pietari Dam olisi

ainaiseksi voittanut omakseen hänen sydämensä, jos olisi vaimollensa

antanut kymmenennenkään osan sitä yhteistä tuntemusta ja yhteistä

ymmärtämystä, jota tämä näinä aikoina niin suuresti tarvitsi. Nyt

ei Kaija milloinkaan mielellänsä puhunut siitä, mitä tuleva on;

tahallaankin hän kätki tunteensa. Yksin vain, jouten ollessansa, kun

ei Pietari Dam eikä palvelijakaan voinut kuulla, hän laulaa hyräili,

uudestaan ja uudestaan, mutta hiljaa, ikäänkuin peljäten herättävänsä

kenet:

Sinut ensiksi vaivoin tuskaisin

Toin päivän valohon varhain;

Siks' oot sä mun helmeni herttaisin

Ja syömeni aarre parhain.

Miehuullisesti hän kätki sen kasvavan pelvontunteen, joka tuon

tuostakin hänet valtasi. -- Pietari Dam oli näinä aikoina tavallista

enemmän kiintynyt teatteritoimiinsa ja oli enimmäkseen poissa kotoa.

Eräänä iltana hänen pisti silmäänsä vaimonsa kalpeus ja kasvojen

kärsivä ilme. Hän istahti sohvaan hänen viereensä:

-- Vaivaako sinua mikä, armas ystävä? -- sanoi hän entisellä

lempeällä äänellään.

Silloin Kaija äkkiä kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja päästi

kituneen sielunsa tunteet pidättelemättä valloilleen.

-- Mua pelottaa, pelottaa niin kovin! -- puheli hän.

-- Tuo kalvava pelko on ahdistanut minua näinä aikoina niin yöllä

kuin päivälläkin.

Pietari Dam tunsi kylmän väristyksen seljässään... tuo oli niin

vastenmielistä.

-- Pelkäätkö kuolevasi? -- kysyi hän kuiskaten. Melkein pilkallinen

hymy elähti Kaijan huulilla.

-- En! Mutta lapsi! Minusta tuntuu kuin en rohkenisi ensinkään uskoa

sen tulevan hengissä maailmaan.

-- Lapsesta viis, kunhan vain itse selviät kunnialla, -- sanoi

Pietari Dam. Ei hänen aikomuksensa ollut sanoa mitään karkeata;

hänessä oli vain hämärä tunto siitä, että hänen pitää nyt tavalla tai

toisella lohduttaa, ja tarttui siihen, mikä hänen luontonsa mukaan

oli lähinnä saatavilla.

-- Tiedätkös mitä, -- jatkoi hän, innostuen innostumistaan, -- kun

tarkoin miettii, niin eihän lapsi tähän taloon oikein sovikaan. Usko

minua, min'en täällä kaipaa yhtään mitään.

Kaija loi häneen omituisen kalsean katseen.

-- Entäs _minä?_ -- sanoi hän vain.

Pietari Dam ei käsittänyt sitä suurta pettymystä, joka helähti noissa

kahdessa sanassa; hän ei ymmärtänyt, kuinka syvästi ne ilmilausuivat

sen tyhjyyden, jota hänen vaimonsa tuntee avioliitossaan.

-- No, se menee vähitellen ohi, -- puheli Pietari Dam kevään

tapaansa. -- Kun kaikki on selvillä, lähdet sinä pienelle

huvimatkalle, ja palatessasi on kaikki unohdettu. -- Ja hän taputti

rohkaisevasti vaimonsa kylmiä käsiä, syliin yhteen puristettuja, ja

oli mielestään tehnyt tehtävänsä oikein hyvin. -- Ja sitä paitsi

olenhan minä sinulla, -- jatkoi hän ja odotti tuokion verran

vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, nousi hän ylös ja suuteli

pikaisesti vaimoansa poskelle ja virkkoi: -- Minä lähden hiukan ulos

tänä iltana erään ystävän seurassa. Ei suinkaan sinulla ole mitään

sitä vastaan?

-- Ei, mene vaan, -- virkkoi Kaija kylmäkiskoisesti, silmiään

nostamatta. Hänestä tuntui kuin vento vieras mies seisoisi hänen

huoneessaan tuossa.

Pietari Dam nyökäytti päätään ja läksi.

Kulkiessaan alas katua, palava sikari hampaissa, hän ei tullut

ajatelleeksikaan, että hän oli tänä iltana pannut kokonaisen

peninkulman laajuisen juovan heidän välillensä. Vihellellen hän astui

edelleen.

-- Peiakkaan harmillista tuo Kaijan tila, -- puheli hän itsekseen. --

Ja niin saakelin epäesteetillistä!

Hän puikahti à Portaan. Siellä istui tuo pieni näyttelijätär. Hän

siirsi heti tuolinsa Pietari Damin viereen, ja kahden he viettivät

varsin hauskan illan.

Kotona istui Kaija yhä entisellä paikalla. Ei hän tiennyt, milloinka

Pietari Dam oli lähtenyt, eikä sitäkään, kuinka kauan hän itse oli

istunut tuossa. Hän tiesi vain, että Pietari Dam oli loukannut

häntä hänen parhaimmissa ja sisimmissä tunteissaan. Nainen ei

loukkaannu missään niin syvästi kuin äidintunteissa. Se on hänelle

samalla kertaa tuhatrenkainen rintarauta ja tuhathaavainen Achilleen

kantapää. Näyttäköön ihmisen tulo maailmaan kuinka tavalliselta

ja jokapäiväiseltä asialta tahansa, -- sille vaimolle, jota asia

kulloinkin koskee, se on joka kerta oleva yhä uusi ja yhä ihmeellinen

tapaus ja vaatii joka kerta jonkun verran ymmärtämystä miehen

puolelta.

Tämä ymmärtämyksen puute on monen avioliiton onnen murtanut.

Tänä iltana, yksinänsä istuessaan kolakassa huoneessa, missä

takkavalkea vähitellen oli sammunut, tänä iltana Kaija tunsi

sydämessään jonkun haaksirikon tapahtuneen. Nyt hän tiesi, että joka

tapauksessa, jäipä lapsi eloon tai kuoli, yhä hänen sisimmissään oli

hänelle outona oleva ja outona pysyvä se mies, joka ei ollut osannut

ymmärtää hänen syvimpiä tunteitansa.

-- Voi, jospa olisi äiti, kelle puhua! -- huudahti hän äkkiä ja

purskahti itkemään.

Kaija oli ollut vasta yhdeksän vuotta vanha silloin kuin äiti vietiin

Oringen houruinhuoneesen. Mitä äiti sitä ennen oli saanut kärsiä,

sitä ei tyttönen ollut sanottavasti ymmärtänyt. Äiti oli jäänyt hänen

muistoonsa vain alati heikkona olentona, useimmiten vuoteen omana.

Pienenä hän oli aina pyrkinyt istumaan äitinsä vuoteen viereen:

tuntui niin hyvältä, kun äidin pehmoinen käsi silitteli hänen

tukkaansa.

Hän näki vielä selvään edessänsä sairaan huoneen ja vuoteen, jossa

äiti makasi, nuo levottomat, tummat silmät niin kummallisen syvällä

kalpeissa kasvoissa... hän muisti, kuinka auringon säde hiljalleen

hipui alaslaskettujen persiennien lävitse, muisti huoneen painostavan

hiljaisuuden: varjot ne ikäänkuin nukkuivat nurkissa.

Sittemmin hän oli ruvennut pelkäilemään äitiänsä, sillä kerran,

kun hän oli tullut hyvin lähelle äitiä, oli tämä niin rajusti

puristanut lasta rintaansa vasten, että sairaanhoitajattaren täytyi

tulla avuksi. Sen koommin hän oli aina väistänyt tuolinsa hiukan

loitommaksi vuoteesta.

Sinä päivänä kuin äiti vietiin pois, oli setä Frans tullut noutamaan

häntä kävelyretkelle, säästääkseen lasta surullisilta muistoilta,

mutta silloinkin hän oli ikkunan kautta vilaukselta nähnyt äidin

kasvot, hänen noustessaan vaunuihin, eikä hän milloinkaan voinut

unohtaa silloista tuskan ilmettä hänen silmissään. Siitä pitäin

oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä joka kerta kuin hän äitiänsä

ajatteli, mutta nyt hän muisti vain tuon pehmoisen käden, joka oli

silitellyt hänen tukkaansa, ja äkkiä hän tunsi kiihkeän halun saada

kietoa käsivartensa sairaan kaulaan, kuiskata hänelle armaimpia

sanoja korvaan ja katsoa, kuinka syvälle ne pääsisivät tunkeumaan

hänen himmenneesen tajuntaansa. Kiintymys omaan lapseen antoi uutta

yllykettä ja voimaa lamassa olleelle rakkaudelle äitiä kohtaan.

Seuraavana aamuna hän nousi ani varhain, sillä hän oli päättänyt

lähteä aamujunalla Vordingborgiin. Pieni matkalaukku kädessä

hän astui kiivaasti katuja myöten, ja lopulti hän kulki melkein

juoksujalkaa, jott'ei vaan myöhästyisi. Ei ollut enää kuin muutamia

askeleita asematalolle, kun hän äkkiä kohtasi Frans sedän, joka tuli

aamukävelyltään Oerstedtin puistosta.

Hän ei ollut nähnyt Frans setää pitkään aikaan. Harvoinhan tämä enää

heillä kävikään. Niin ankaraksi kiihtyi hänessä taistelu joka kerta

kuin hän Kaijan näki, että hän katsoi parhaaksi pysyä loitompana.

Sitä paitsi hän luuli Kaijan olevan onnellisen nyt. Kaija osasikin,

hänen heillä käydessä, aina salata apeutensa, ja Frans sedän läsnäolo

se loi sellaista valoa ympärilleen, että Kaijan oli helppo pettää

sekä itsensä että hänet. Mutta tänään ei setä Frans voinut olla

huomaamatta kärsimyksen ilmettä hänen kasvoissaan, ja senvuoksi hän

pysäytti hänet heti.

-- Minne nyt? -- kysyi hän suoraan.

-- Oringeen, -- vastasi toinen läähättäen. -- Älä viivytä minua! Juna

lähtee heti.

Mutta toinen asettui hänen tielleen.

-- Oringeenko? Ethän todellakaan!

-- Todella kyllä, -- vastasi Kaija maltitonna ja yritti päästä hänen

sivuitsensa.

Mutta silloin tarttui setä Frans häntä molemmin käsin ranteisin ja

pidätti hänet.

-- Mitäs aatteletkaan! -- virkkoi setä Frans. -- Sehän olisi

turmioksi lapselle!

Kaija ei vastannut, tunsi vaan, kuinka veri vuoroin tulvahtelee

poskiin ja pakenee taas, ja äkkiä hän naurahti, naurahti lyhyeen,

katkerasti.

Tuo kaikki oli hänestä niin surullisen hassua. Yöt päivät häntä

ahdistaa tuskallinen pelko odottamansa lapsen tähden, ja nyt hän

on ajattelemattomuudessaan vähällä panna hänet alttiiksi taudeista

kaikkein kauheimmalle! Ja että Frans sedän vainenkin piti olla

se, joka saattoi hänet järkihin jälleen ja osoitti hänelle, mitä

velvollisuuksia hänellä on lastaan kohtaan!... Ja että Frans sedän

vainenkin piti olla se, joka pelasti hänelle hänen lapsensa!

Vanhaan totuttuun tapaansa oli setä Frans käynyt hänen käsivarteensa,

ja vastustelematta seurasi Kaija häntä, niin onnellisen turvallisena

kuin ennen lapsenakin. Setä Frans palasi hänen kanssansa puistoon, ja

siellä he istahtivat vierekkäin penkille lähelle porttia.

-- Tuntuuko nyt paremmalta? -- kysäisi setä Frans, ja äänenpainosta

Kaija tunsi, kuinka setä Frans rakastaa häntä.

Kaija oli niin katkerasti kaivannut häntä, ett'ei muuta tarvinnut:

hän puhkesi itkuun, niin rajuun ja katkeraan, että toinen aivan

säikähtyneenä nousi ylös.

-- Kaija kulta! -- puheli hän rauhoitellen, -- oma armas ystävä!

Frans sedän oli melkein mahdoton kestää, nähdessään kyynelten

myötäänsä tihkuvan hänen sormiensa lomitse, ja tuokioiseksi sävähti

hänessä ajatus: "Hän ei ole sittenkään onnellinen", mutta heti hän

jaksoi torjua pois tuon ajatuksen ja lykkäsi kaikki hänen nykyisen

tilansa syyksi.

-- Rakas ystäväni, oma rakas ystäväni! -- toisteli hän. -- Mistäs

sinä olisit puhellut äitisi kanssa?

Kaija nosti päätänsä, mutta painoi sen samassa alas jälleen.

-- Minä... Lapsesta minä vain olisin puhellut hänen kanssaan...

Minä aioin sanoa hänelle, että minä pelkään niin kauheasti sen...

kuolevan... ja että... ett'en minä jaksa kestää yksin tätä tuskaa.

Setä Frans ymmärsi hänet heti, mutta ei tiedustellut sen enempää. Hän

istahti vaan hänen viereensä lohduttamaan häntä.

-- Tuollainen pelko on varsin tavallista, -- puhui hän, -- mutta älä

sinä siitä itsellesi huolta tee. Sinä saat kyllä pienen, reippaan

pojan, ja hänestä tulee tietysti niin soma ja kaunis että ihme.

-- Luuletko niin?

Kaija katsahti kyyneltensä läpi.

-- Minun silmissäni ainakin. Ja sitäkös poikaa minä sitten hyväilen

ja hypittelen!

He nousivat ja läksivät astumaan yhdessä puutarhaa pitkin. Huhtikuun

aurinko heitti lämpimiä säteitään vihannoille nurmikoille ja tiheisin

pensastoihin, jotka vast'ikään olivat käyneet hiirenkorvalle äskeisen

sateen jälkeen.

Frans sedän teki hyvää, nähdessään, kuinka Kaijan posket alkavat

punoittamistaan punoittaa ja silmät käydä yhä kirkkaammiksi. Näytti

kuin hän ehdottomastikin hengittäisi helpommin ja tuntisi olevansa

iloisempi. Mutta sitten hän jälleen kävi vakavaksi ja virkkoi äkkiä:

-- Setä Frans! Minä soisin, että minulla olisi _sinun_ sydämesi.

-- Miksi niin?

-- Ensinnäkin, koska se on niin lämmin ja suuri, ja toiseksi, koska

se... koska se niin äkkiä saattaa lakata lyömästä.

Setä Frans heitti häneen pikaisen, tutkivan silmäyksen, johon

toinen vastasi hienolla, surumielisellä hymyllä. Ensi kertaa oli

Kaija antanut hänelle viittauksen siitä, kuinka epätoivoinen hän,

Kaija, välistä on. -- He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten.

Kiivaasti puristeli setä Frans keppiä kädessään ja iski sen tuon

tuostakin kadun kivitystä vasten. Kaija näki siitä, kuinka kovin hän

sisimmissään taistelee. Mutta vähitellen muuttui ilme tyynemmäksi, ja

suupieliin asettui tuo entinen piirre, jonka Kaija niin hyvin tunsi.

-- Mitä sinä nyt ajattelit? -- kysäisi Kaija, ojentaen hänelle

kätensä jäähyväisiksi.

-- Muistelin muuatta Browningin lausetta, jonka kenties sinäkin

tunnet, -- vastasi setä Frans: -- _If happiness comes, life will be

sweet, if it does not come, life will be bitter... bitter... and not

sweet... but yet to be born_. [Jos ihmisellä on onni, niin käy elämä

suloiseksi; ellei onnea ole, käy elämä katkeraksi... katkeraksi...

eikä suloiseksi... mutta kestää sen sittenkin.]

Kaija katsahti häntä silmiin.

-- But yet to be born, -- toisti hän koneen-omaisesti, verkalleen

nyökytellen päätään itseksensä... _yet to be born_.

8.

Hän taisteli ikänsä kaiken,

Vain kultoa kootaksehen,

Mut onni se ain' yhä petti:

Se on ystävä vilpillinen.

Toukokuun keskivaiheilla Kaija muutti maalle. Pietari Dam oli pääsevä

sinne korkeintaan vasta kesäkuussa, mutta raitis ilma maalla tekee

Kaijan hyvää, arveli hän ja kärtti häntä siirtymään palvelijattaren

kanssa sinne niin pian kuin mahdollista on. Itse hän sill'aikaa tulee

varsin hyvin toimeen "poikamiehenä". Kaijaa liikutti syvästi hänen

uhraavaisuutensa, ja hän suostui miehensä kehoitukseen monen arvelun

perästä.

Ei hän tuosta niin suurta surua olisi itselleen tehnyt, jos hän

olisi kuullut, kuinka Pietari Dam hänen lähtöpäivänään vihelteli ja

rallatteli, kuni loman saanut koulupoika.

-- Vai olet sinä nyt suotta leski? -- huudahti pikku näyttelijätär,

silmät suurina. -- Herrainen aika, kuinka hauskaa! Nyt pidetään

iloisia hetkiä, niinkuin ennen vanhaankin, eikö niin? -- Ja hän loi

Pietari Damiin mitä hurmaavimman silmäyksen.

Vastaukseksi Pietari Dam suuteli häntä tulisesti ja sanoi olevansa

yhtä halukas pitämään hauskaa kuin hänkin. Ja sillä oli ystävyyden

liitto solmittu, ja iloinen elämä alkoi.

Sillä välin istui Kaija pienessä maalaistalossa Espergaerdessä,

samassa, mikä heillä oli ollut vuokralla viimekin vuonna. Edessä oli

rehevä apilaspelto, takana metsä ja sen laidassa vihanta niitty,

missä pienet purot iloisesti hyppelivät märkien, teräväpäisten kivien

välitse.

Kaija makasi aamulla valveillaan vuoteella, kuunnellen

metsäkyyhkysten kuherrusta, ja päivät umpeen hän istui apilasmaassa,

ihaillen leivosten liverryksiä, työskennellen kilpaa pääskysen

kanssa, joka keräili untuvia pesäänsä. Hänen mielensä oli niin

taipuisa ja vastaan-ottavainen näinä aikoina; se oli kuin

selkoseljällään avoinna kaikelle, mikä ympärillä oli, paimenmuijasta

tuolla veräjällä aina heinäsirkkoihin asti, jotka tuossa hänen

hameellansa hyppivät.

-- Herra siunatkoon, kuinka tuolla rouvalla on suloiset kasvot! --

virkkoi paimenmuija, kun Kaija päätä nyökäten ja myhäellen astui

hänen ohitsensa, hattu nauhoista käsivarrella, päivän säteitten

kimallellessa hänen kullanruskeata tukkaansa vastaan.

Koko hänen hienossa olennossaan, noissa pehmeissä liikkeissä, tuossa

notkuvassa astunnassa, oli jotain niin heleätä odotusta, että se

ikäänkuin heiastui koko hänen ympäristöstään. Illoin hän istui pienen

talon edustalla lukemassa tai sisässä puujakkaralla pienen kätkyen

ääressä, jonka hän omin käsin oli varustanut vaalean sinisillä

patjoilla ja koristanut leveillä, valkoisilla reunapitseillä.

Tuntikausin hän saattoi istua, katsoa tuijotellen kätkyttä, ja oli

näkevinään pielusten välissä pienen, pullean lapsenposken. Mutta

välisti taas hänen tuli siinä niin kovin ikävä seuraa, ja yksinolo

alkoi häntä kammottaa.

Kerran hän kirjoitti isälleen, sanoen tahtovansa mielellään nähdä

hänet luonaan. Isä tulikin pian, mutta niin köyhää oli heidän

keskinäinen elämänsä ollut, niin vähän heillä oli ollut yhteistä,

että he ääneti istuivat vastatusten, tietämättä, mistä haastella.

Tukkukauppias Halling oli kovasti umpimielinen, mies melkein ilman

harrastuksia. Hän oli kokonaan imeytynyt toimeensa, jota hän hoiti

erittäin vireästi, ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt vaimonsa

ja laiminlyönyt lapsensa. Vaimoansa ajatellessaan hän aina sanoi

itsekseen, että siellähän hänen on paras olla, missä hän nykyjään

on. Eikä hän sanottavaksi toivonut mitään muutostakaan nykyisissä

oloissa. Kaijaa ajatellessaan hänestä tuntui, että onhan hän

pitänyt hyvän huolen tyttärensä myötäjäisistä ja saattaa nyt jättää

edesvastauksen hänestä toisen huoleksi.

He istuivat aterioimassa pienen pöydän ääressä, jonka Kaija oli

nostattanut puutarhaan vanhan kastanjapuun alle.

He olivat jo kauan aikaa istuneet ääneti, kun Kaija yks kaks kumartui

isän puoleen ja virkkoi:

-- Eikös se ole kummallista, ett'ei meillä kahdella ole mitään

puheen-ainetta? Eikös se ole outoa, että me olemme niin vieraat

toisillemme?

-- Vieraatko? -- vastasi isä, epävarmasti katsahtaen ympärilleen. --

Niin, niin, minullahan ei ole ollut aikaa liiemmäksi.

Katkerasti naurahtaen Kaija sanoi:

-- Äitiä minulla ei ole ollut; tavallani minä olen ollut isääkin

vailla.

-- Kukaties, saattaa niinkin olla... -- virkkoi isä vältellen. --

Mutta olihan sinulla setä Frans. -- Siihen keinoon hän nyt tarttui.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin sillä tavalla, että toisen posket

lensivät punaisiksi.

-- Aivan niin, -- puhui hän. -- Hyvä on luottaa setä Fransiin.

Hänenhän oli määrä olla minulle ystävä, _pelkkä_ ystävä, mutta sen

sijaan hänestä tuli minulle isä ja äiti, ystävä ja veli! Hän ei

ole niitä miehiä, jotka edesvastauksen viskaavat päältään pois...

Mutta _sääli_ häntä käy, -- lisäsi hän kiivaasti. -- Sääli käy meitä

kumpiakin! Minne joutui hänen nuoruutensa sillä tapaa?

Tukkukauppias katsoi nolona syrjään.

-- Min'en ymmärrä, miksikä sinä juuri nyt puhelet tällaisista

asioista. Ethän sinä niitä ennen ole ajatellut.

Kaija kumartui niin kauas eteenpäin, että hänen kasvonsa melkein

kajosivat isän kasvoja, ja lausui:

-- En olekaan! Mutta näinä aikoina, jolloin alan olla minäkin

edesvastauksessa toisesta olennosta, näinä aikoina olen ruvennut

käsittämään, miten te olette laiminlyöneet minua. Äiti raukasta ei

nyt ole puhetta, hänhän oli sairas... Mutta sinä, sinä... sinähän

toki olit minun _isäni_.

Halling nousi levotonna.

-- Tokkopa sinun on hyvä puhua tällaisista seikoista nyt! -- sanoi

hän. Mutta tytär ei kuullut, vaan jatkoi:

-- Ellet sinä olisi asettanut setä Fransin ja minun välejäni

sellaisiksi kuin ne muodostuivat, niin olisi nyt kaikki toisin. -- Ja

niin syvä syytös asui tyttären äänessä, että isä ei voinut olla sitä

tuntematta.

-- Olen usein ajatellut, -- puhui Kaija edelleen, -- etköhän sinä

itse vain olekin ollut syynä äidin tautiin.

-- Mutta Kaija!

Isä oli käynyt aivan kalpeaksi ja pyyhki nyt hikeä otsaltaan.

-- Niin, -- sanoi Kaija, -- olen ajatellut, että kun mies menee

naimisiin toimensa kanssa eikä vaimonsa, niin ei kummakaan, jos vaimo

tulee hulluksi.

Tukkukauppias kimmurteli tuon inkvisitorisen silmäyksen alla, joka ei

hetkeksikään hellittänyt.

-- Sin'et tiedä itsekään, mitä puhut, -- koetti hän väistää.

-- Tiedän varsin hyvin, -- vastasi tytär. -- Kun tästä entiselleni

tulen, niin lähden puhelemaan äidin kanssa... puhelen kauan hänen

kanssaan... saa nähdä, olenko väärin tuominnut. Tiedätkö, että minä

olin jo matkalla sinne kerran?

-- Olitko? -- huudahti isä kauhistuen.

-- Olin. Miksikä se sinua niin kovin kummastuttaa? Pikemmin sinun

pitäisi kummastella sitä, ett'en minä yhdeksänvuotiaasta saakka ole

kertaakaan pyrkinyt äidin luokse, ja ett'et sinä... ett'et sinä

kertaakaan ole kehoittanut minua siihen.

Tukkukauppias puisti päätään.

-- Sinun ei pitäisi mennä sinne, virkkoi hän; -- hän on parantumaton.

-- Mutta minä menen sittenkin, -- vastasi Kaija, -- menen niin kohta

kuin pääsen. Tähän saakka en ole ymmärtänyt, että minulla olisi

mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, mutta näinä aikoina se on

käynyt minulle selväksi. En enää unohda niitä.

Isä yritti jotain sanoa, mutta jätti sikseen. Sen sijaan hän sytytti

sikarin ja itsepäisellä äänettömyydellään katkaisi toiselta kaikki

mahdollisuudet keskustelun jatkamiseen.

Illalla saattoi Kaija hänet asemalle. He haastelivat vähäpätöisistä

asioista kuin vento vieraat. Juna läksi. Kotia astuissansa Kaijasta

tuntui tyhjemmältä kuin koskaan ennen.

* * * * *

Näytäntökausi oli jo aikaa sitten päättynyt, juhannuskin mennyt

menojaan, mutta Pietari Damia ei kuulunut. Ei hän sillä välin ollut

edes pikimmältäinkään käynyt vaimoansa tervehtimässä. Olihan vain

pari kertaa lähettänyt tyhjänpäiväisen kortin.

Äkkiä tuli Kaijan niin sanomattoman ikävä setä Fransia. Ja niin

väkevästi se hänet valtasi, että hän, hetkeäkään empimättä, poikkesi

postikonttoriin ja kirjoitti:

"Eikö sinun sopisi viettää kesälomaasi tänä vuonna täällä?

Minä kaipaan niin kipeästi jotain, kenen kanssa puhella.

Naapuritalossa on huone vuokrattavana. Siellä on köynnösruusuja

seinillä ja apilasta kasvaa ulkopuolella niin korkeata, että ihan

polviin ulottuu. Sinähän pidät niin paljon apilaista.

Tule, jos suinkin sopii.