Istuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä
harmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen
malttinsa takaisin.
Hän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen
vieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa,
silitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen
puoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken
muun.
»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole
paikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen
kuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme
kaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»
Mutta monsieur de Corbal hymyili luottavaisesti. »Sinun neuvokkuutesi
on sen jo järjestänyt, rakkaani. Ne rivit, jotka käskit hänen
kirjoittaa tuomioistuimen jäsenille, riittävät täydellisesti
selittämään hänen viipymisensä, kun taas hänen poistumisensa raivaa
tieltä ainoan esteen... minulta vaadittuihin vihkiäisiin siinäkin
tapauksessa, että... että sinä...»
Neitonen keskeytti hänet, kohottaen silmänsä heikon hymyn välähtäessä
valkoisilla kasvoilla. »Sitä voit nyt pitää varmana, Raoul.»
»Älkäämme sitten hukatko aikaa. Filomène hakee sinulle tarvitsemasi
vaatteet, ja me lähdemme heti lakitupaan. Tuomioistuimen jäsenet ovat
omasta puolestaan ystävällisiä minua kohtaan. Ainoastaan Chauvinièren
vaikutusvalta ja hänen heissä herättämänsä pelko jäykensi heidät minua
vastaan tässä vallankumouksellisessa naimisasiassa. Chauvinièren poissa
ollessa he sallivat minun kernaasti valita itse morsiameni, kunhan vain
noudatan määräystä. Eikä Chauvinière itsekään olisi voinut mennä niin
pitkälle, että olisi pakottanut minua vaimon valinnassa, jos vain olin
halukas sellaisen ottamaan, varsinkin kun hän olisi ollut alhaista
syntyperää, kuten sinä olet olevinasi. Tule siis. Matkalla keksimme
sinulle kotipaikan samoinkuin nimenkin.»
»Kuinka sinä ryntäät eteenpäin!» vastasi toinen ja melkein nauroi
sydämenkivistyksestään ja äsken tehdyn työn yhä herättämästä kauhusta
huolimatta.
»Se on välttämätöntä. Aika on täpärällä, tule!»
»Malta, malta!» sanoi neitonen käskevästi. »Älä salli kiireen
kannustaa meitä harkitsemattomuuteen. Ajattele ensin minkä täytyy olla
seurauksena. Chauvinièren tiedonanto tyydyttäisi kyllä tuomioistuinta
nyt. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi? Päivän, parin päästä ryhdytään
tiedusteluihin...»
Varakreivi keskeytti säikähtyneen tytön puheen. »Sinä et tunne
Poussignotia. Minä tunnen. Olen elänyt täällä kaiken ikäni. Luota minun
arvostelukykyyni tässä suhteessa. Chauvinièren läsnäolo on ollut seudun
painajaisena. Hänen poissaolonsa tuottaa huojennusta, palautumista
tavallisiin oloihin, mikä tunne alati kasvaa hänen poissaolonsa
pitkittyessä. Varsin pian on poussignotilaisten ainoana huolena pelko
Chauvinièren palaamisesta, Poussignot ei tee mitään sitä kiirehtiäkseen
ja elää tyytyväisenä siihen asti, kun se ei tapahdu.»
»Sinä olet kovin luottavainen.»
»Minulla on syytä siihen.»
Varakreivin vakuuttelu aikoi jo tehota. »Entä kirjelappu?» kysyi
neitonen. »Miten toimitat sen tuomioistuimelle?»
»Oh, olen minä sitäkin ajatellut. Sen majatalon tallirenki, jossa
Chauvinière asuu, on isännöitsijäni Fougereotin veljenpoika,
jumalaapelkääväinen nuorukainen, joka inhoo kaikkia kumousmiehiä.
Fougereot vie kirjeen hänelle, ja hän toimittaa sen perille, — varsin
luonnollinen viestinviejä.»
Tytön kasvot kirkastuivat vihdoinkin. »Sinä olet ajatellut kaikkea»,
virkkoi hän hyväksyvästi. »Chauvinièren kuolema siis...»
»On paras, mitä voisi tapahtua maailmalle yleensä ja meille
erikoisesti. Ja itse hän syöksyi surmaansa vehkeillen, kunnes vehkeily
kääntyi hänen omaksi turmiokseen. Nouda Fougereot pelloilta, Filomène.
Sillä välin minä haen kirjelapun.»
Tyttö lähti asialleen, ja varakreivi palasi kirjastoon. Yksikseen omiin
mietteisiinsä jääneenä mademoiselle de Montsorbier sai taas hetkellisen
pöyristyskohtauksen ja kätki kasvot käsiinsä sulkeakseen pois silmistään
Chauvinièren sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Tässä
tilassa monsieur de Corbal tapasi hänet palatessaan. Neitonen kuuli
hänen sulkevan kirjaston oven ja kiertävän avainta lukossa. Sitten
varakreivi, nähdessään hänet lyyhistyneenä, riensi hänen luokseen.
»Rakkaani, rakkaani! Rohkeutta! Rohkeutta!»
»Kyllä minä sitä tarvitsenkin.» Hänen kalpeat huulensa olivat
kiertyneet hymyyn, puoliksi kaameaan, puoliksi veitikkamaiseen. »Minä
en ole tottunut ihmisiä tappamaan.»
»Kunpa olisin voinut sinut siitä säästää!» huudahti toinen. »Mutta
sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi.» Ja hän selitteli kauan
karkoittaakseen rakkaansa mielestä kauhun, jonka vallassa huomasi hänen
olevan. Vihdoin hänen hellät ponnistuksensa saavuttavatkin tuloksen.
»Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Tämä on pelkkää heikkoutta. Eikä
sellaiseen nyt ole aikaa. Onko sinulla se kirjelappu?»
Varakreivi näytti sitä ääneti. »Lue se minulle. Tarkastakaamme, mitä
hän on kirjoittanut.»
Päivä oli hämärtymässä. Hän harppasi risti-ikkunalle ja olkapää
käännettynä tyttöä kohti kohotti arkkia niin, että valo lankesi siihen.
Siinä asennossa hän viipyi kauan liikkumattomana ja ääneti, kunnes
neitosen kärsivällisyys vihdoin loppui.
»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •
Varakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen
kasvonsa olivat liidunvalkoiset.
»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti
katkerasti, toivottomasti.
»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan.
Tulehan tänne.»
Tyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut,
se on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:
»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien
neljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista
asiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu
vihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka
minulle täällä tänään valmistitte.»
Hän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi
nyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi
minulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti,
ettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli
tähdätty hänen päätänsä kohti.»
»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli
hänen kuolemansa.»
He vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun
heiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat
aikoneet nojata.
He näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä
iltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli
lisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan
niistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa.
Sillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi
Chauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi
alkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut
aikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä
hänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät
huomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi.
Jäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi
Corbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän
ei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä
vaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä
esille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon
kaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.
»Vain yksi asia on nyt mahdollinen», sanoi varakreivi. »Minun täytyy
lähteä. Minun täytyy lähteä heti, ennenkuin metsästys alkaa.»
Tyttö vilkaisi häneen, kirkkailla kasvoilla päättäväinen ilme.
»Tarkoitat, että meidän täytyy lähteä.»
Varakreivi pudisti päätänsä. »Luuletko, että minä sidon sinut
pyydystettävään mieheen?»
»Sinua pyydystellään minun tekoni tähden.»
»Entä sitten? Sinä teit tekosi pelastaaksesi minut. Se kävi
välttämättömäksi minun oman huolimattomuuteni tähden. Vastuunalaisuus
teosta on minun. Minulla oli joka tapauksessa aikomus hänet surmata.
Ainoastaan sattuma, oma typeryyteni sen esti.»
»Kaiken tuon pohtiminen ei maksa vaivaa», virkkoi toinen. »Onhan
tärkeämpiä asioita mietittävinä.» Ja että hän niitä mietti, todistavat
hänen tiukkaan puristuneet kulmakarvansa.
»Niin, niin», myönsi varakreivi. »Sinun täytyy nyt pitää huolta
itsestäsi, rakkaani. Sinun ei olisi viisasta jäädä tänne. Minä koetan
keksiä jotakin sinun hyväksesi. Kaikki, mitä tällä hetkellä ymmärrän —
vaikka sen sanominen murtaakin sydämeni — on se, että sinä et millään
muotoa saa lähteä minun mukaani.»
Taaskin neitonen katsahti häneen, tällä kertaa heikosti, surullisesti
hymyillen. »Kuinka pitkälle luulet pääseväsi pakenemaan tässä
mielipuolten maassa?»
»Juuri siksi, juuri siksi», vastasi Corbal intohimoisesti. »Minä
tiedän, että minulla on tuskin ollenkaan mahdollisuuksia.»
»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua
entistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme
keskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni
välitse, yrittämättä häntä pidätellä?»
»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.
»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen
hellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin,
huolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»
»En minä tiedä, niihin minä uskon.»
»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja
minut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta
asti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella
ajankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta
tavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on
liittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin,
olisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua
silloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin.
Voitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun
olemme toisemme tavanneet?»
Neitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan
vihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa
— että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka
määräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin,
käsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo
heikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.
»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen
murheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole
pelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me
saattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun
asti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille
on varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät,
joihin olisit tyytynyt.»
Varakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin,
vakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean,
säikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli
häntä hellästi.
»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon
haltuun.»
Tyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi
ja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin
pukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat
hänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi
tietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.
Neitonen laski hänestä keveää leikkiä. »Luulit tietysti, että haluaisin
ottaa osaa sokeaan, hapuilevaan pakoon, joka veisi meidät päätähavin
turmioon. Mutta minä ehdotan perääntymistä hyvässä järjestyksessä.
Tuuma on täällä.» Hän napautti kultakutrista päätänsä. »Yksityiskohdat
ovat vielä harkittavat. Sen teen pukua muuttaessani. Älä kysele minulta
mitään nyt, ystäväni. Usko minuun ja jätä itsesi minun haltuuni, kuten
juuri vastikään sanoit tekeväsi.»
Corbal menetteli jalomielisesti sivuuttaessaan tästä puolinaisesta
luottamuksesta johtuvan kiusaantumisen tunteen. »Pidä sitten pääsi,
rouva Kohtalotar», virkkoi hän; »minä olen antautunut ilman ehtoja».