Neitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan
suostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten,
usko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun
tarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»
Jos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut
sanoja.
»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen
ehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»
Chauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen
ja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan
vastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen
tarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.
Hän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta
arvokkaan tyynesti.
»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat
minulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis
antautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun
takuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette
te laiminlyö sen täyttämistä.»
»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.
Chauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.
»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan
teidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten
tapoja, saattaa sellaista luulotella.»
Chauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu
kunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on
pistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa
ihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu
mistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko
jättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle
sentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja
vuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»
»Minä järjestän sen.»
»Suonette anteeksi, että kaikin mokomin haluaisin tietää niistä
järjestelyistä, ennenkuin täydellisesti alistun toivomuksiinne.
Käsittänette, että minusta olisi perin vastenmielistä jäädä nääntymään
nälkään siihen kellariin, johon te minut lukitsette, jos sattuisitte
unohtamaan tai teille kävisi vaikeaksi ryhtyä minun vapauttamisekseni
välttämättömiin toimenpiteisiin.»
Nyt vastasi hänelle mademoiselle. »Tällä hetkellä huomenna jätetään
vankikoppinne avain vallankumouskomitean esimiehelle sekä kirjelappu
teidän vapauttamiseksenne tarpeellisine tiedoituksineen.»
Edusmies kumarsi. »Se sopii mainiosti kylläkin. Mutta ken vie avaimen
ja kirjelapun?»
»Voitte luottaa siihen, että löydämme viestinviejän, olemmepa missä
tahansa. Siinä ei ole mitään vaikeutta.»
»Mutta viestinviejät ovat toisinaan epäluotettavia. Entä jos tämä
vitkastelisi tai kokonaan laiminlöisi tehtävänsä?»
»Me teemme parhaamme hankkiaksemme täydellisesti luotettavan
sanansaattajan ja takaamme hänelle sievoisen palkkion teiltä
kannustaaksemme hänen intoaan. Sen enempää emme voi tehdä. Loppu jää
teidän vaaraksenne.»
Chauvinière kohautti olkapäitänsä ja levitti käsiänsä. »Kai minun
täytyy suostua. Te jätätte minulle vähän valinnan varaa.»
»Asiaan sitten», komensi Corbal. »Kyhätkää kirjelappunne täällä. Tuolla
pöydällä on sulkakyniä, mustetta ja paperia.»
Chauvinière astahti kirjoituspöydän luo, kuten häntä oli käsketty, veti
tuolin sen eteen ja istahti, varakreivin yhä tähystäessä häntä kohti
pistooli ojennettuna.
Hänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen,
mutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä
toimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa
ja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.
Vihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti
kirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä —
niin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain
kolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.
»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.
Hetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin,
mutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä
alta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä
pidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen
herpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt
vaarattomasti toisaalle käännettynä.
Corbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen
takkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan
äänensä lausuvan:
»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni.
Tilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä
käyttää.»
Ja hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen
pyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.
Tukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin
ranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli
ollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän
nojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka
melkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.
Hänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon
tapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi
kirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa.
Yskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti
puhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti
hänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä
vääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle
hievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.
Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt
liikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta
sivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava
pistooli yhä kädessään.
On kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski
vähäpätöisintä seikkaa.
»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella
äänensävyllä.
»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen
jotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.
Varakreivi jatkoi mietelmäänsä.
»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt
minulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En
suinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri
ajoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»
»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin».
Häntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki
kasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli
varakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan,
pää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja
rohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven,
jonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène
heitä odotti säikähtyneenä.