Luovutettuaan hänen käytettävikseen vähäisen vaatevarastonsa jätti
monsieur de Corbal hänet ja lähti tekemään omia valmistaksiaan pian
alkavaa matkaa varten. Hän keräsi mitä rahoja hänellä oli, pienen
salaisen kultasäästön, jonka hän kätki onttoon vyöhön lähinnä
ruumistaan, sekä muutamia vallankumousajan seteleitä käytettäviksi
matkalla rajalle, koska ne sen tuolla puolen olisivat hyödyttömiä,
jos he sinne koskaan pääsisivätkään. Oli myöskin joitakuita perheen
jalokiviä, jotka — koska tunteen täytyy väistyä välttämättömyyden
edestä — voitaisiin myöhemmin ulkomailla muuttaa rahaksi, ja lopuksi
muutamia velkakirjoja ja muita arvopapereita, jotka nykyisin edustivat
varsin epävarmoja omistuksia, mutta tulisivat jälleen arvokkaiksi,
jos Ranska kerran heräisi ja pudistaisi tasavaltalaisen painajaisen
niskastaan. Koska ei voinut tulla kysymykseen ottaa kaikkia, kävi
välttämättömäksi valita tärkeimmät, ja se valitseminen vei jonkun
verran aikaa.
Lähes tunti oli kulunut, ennenkuin hän saapui alas halliin
kannussaappaissa, kantaen viittaa ja matkalaukkua, sillä neitonen oli
hänelle sanonut, että he ratsastaisivat julkisesti niin pian kuin oli
tullut pimeä. Se oli nyt tullut, ja kynttiläsarjan valossa hän tapasi
toverinsa jo odottamassa pukeutuneena vaatteisiin, jotka naurettavasta
väljyydestään huolimatta antoivat hänelle hiukan samaa nuorenherran
ilmettä kuin ennen Chauvinièren kirjurina. Kun otamme huomioon, mitä
merkillistä hän oli saanut aikaan saksilla ja neulalla, näytti hänen
ripeytensä laittautua kuntoon niin lyhyessä ajassa ihan ihmeelliseltä.
Ja näytti siltä, että hänen valmistuksensa olivat päättyneet jo vähän
aikaisemmin ja että hän sitten oli ryhtynyt järjestelyihin, joista
oikeastaan olisi varakreivin tullut huolehtia. Sillä juuri kun Corbal
astui portaita alas, kuuli hän neitosen puhuvan Fougereotille, joka
sillä hetkellä saapui ulkoa sisälle.
Hänen äänensä kajahti kimakasti. »Tulette juuri ajoissa, Fougereot.
Tuolta saapuu herra varakreivi. Oletteko laittanut kaikki valmiiksi?»
»Kaikki on tehty niinkuin mademoiselle käski», vastasi mies, siten
ilmaisten herra Corbalille, ettei neitonen ainoastaan ollut ilmoittanut
sukupuoltaan ja säätyään hänen väelleen, vaan myöskin antanut heille
lähtöä koskevia määräyksiä.
»Entä teidän perheenne?»
»Odottaa pihalla Filomènen kanssa.»
»Ja hevoset?»
»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»
»Vyöhikkö ja hattu?»
»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»
Monsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla.
Hän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt,
mutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä
yhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin
samaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.
Naurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä
ratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen
vyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu
Chauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne
varakreiville.
»Nämä ovat sinulle.»
Tämä säpsähti melkein kauhuissaan.
»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on
välttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»
»Siihen tarvitaan jotakin enemmän...» aloitti toinen.
»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan,
ystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»
Corbal totteli neitosen käskyä ja salli hänen auttaa virkavyöhikön
sitomisessa ja sitten taluttaa itsensä ulos, Fougereotin seuratessa
matkalaukkua kantaen.
Pihalla hevosten luona, jotka voitiin nähdä avoimesta ovesta
tulvivassa valossa, seisoivat Fougereotin vaimo, heidän kaksi
isoa poikaansa ja Filomène. Sanottiin lyhyet, mutta liikuttavat
jäähyväiset kartanonherran ja hänen vähentyneen »perheensä» välillä.
Kaikilla neljällä Fougereotilla oli kyyneleet silmissä, ei ainoastaan
varakreivin lähdön tähden, vaan senkin vuoksi, mitä vielä oli tehtävä.
Tämä ja Filomènen katkonainen nyyhkytys liikuttivat häntä niin syvästi,
ettei hän rohjennut puhua. Ääneti hän puristi jokaisen kättä vuoronsa
jälkeen ja nousi sitten satulaan. Mademoiselle de Montsorbier puhui
hänen puolestaan.
»Te pidätte huolta tiluksista», sanoi hän heille, »ja käsittelette
niitä ominanne, kunnes herra varakreivi saapuu vaatimaan niitä
takaisin».
»Jumala suokoon, että se tapahtuu pian!» virkkoi Fougereot ja lisäsi
tukehtuneella äänellä jotakin, mitä varakreivi ei ymmärtänyt »Me
rakennamme talon uudestaan teille.»
»Jumala suojelkoon teitä, herra varakreivi!» huudahti Fougereotin vaimo
ja toiset toistivat sen hänen jälkeensä.
Tämän onnentoivotuksen vielä kaikuessa hänen korvissaan kannusti
Corbal, yhä puoleksi huumaantuneena, hevosensa raviin, ja sitten
hän ratsasti Poussignotin pientä kaupunkia kiertävää polkua pitkin
hämärässä kauniin, hennon, mutta päättäväisen toverinsa kera Burgundia
kohti.
He nousivat kaupungista itään päin kohoavaa vierua myöten ja
pysähtyivät puolitoista tuntia myöhemmin kukkulalle salliakseen
hevostensa hengähtää ja katsoakseen taaksensa.
Laakso oli alhaalla pimennon peitossa. Mutta kahdeksan kilometrin
päässä idässä halkaisi leimuava merkkituli pimeyden ja osui Corbalin
silmään. Eikä ainoastaan silmään. Hän tähysti hetkisen, kurottaen
päätänsä ja henkeään pidätellen.
»Taivaan Jumala!» huudahti hän vihdoin. »Se on Corbal! Se palaa!» Jos
hän itse olisi palanut polttoroviolla, olisi hänen äänessään tuskin
voinut värähtää ahdistavampaa tuskaa.
Mademoiselle, hänen kyynärvartensa vieressä, huoahti ennenkuin vastasi.
»Niin, rakkaani, se on Corbal. Corbal, ja kaikki, mitä siellä on, on
sytytetty Chauvinièren kuolinkokoksi.»
Tytön äänessä oli jotakin, mikä muistutti hänelle Fougerotin
salaperäistä lausetta: »Me rakennamme talon uudestaan.» Hän kumartui
satulassaan tuijottaakseen tyttöön pimeässä.
»Sinä tiesit sen!» huudahti hän melkein moittivasti. »Se tehtiin minun
käskystäni.»
»Sinäkö käskit?» Hänen äänessään värähti kummastusta. »Ja ne tottelivat
sinua?»
»Vain siksi, että he käsittivät sen välttämättömäksi sinun ja heidän
oman turvallisuutensa vuoksi.»
»Välttämättömäksi? Mikä välttämättömyys? Ja miksei minulle ilmoitettu?»
Varakreivi oli suuttumuksen ja valituksen välimailla.
»Sinä olisit voinut epäröidä, ja olisi ehkä kulutettu aikaa sinua
suostuttelemalla. Ehkä sinä luonnollisesta rakkaudestasi isiesi taloa
kohtaan et olisi suostunut, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä.
Fougereot käsitti sen myöskin. Siksi hän minua totteli.»
»Mutta mikä pakko siihen oli?» toisti varakreivi.
»Oli pakko hävittää kaikki todistukset tapahtumasta, ei ainoastaan
takaa-ajon ehkäisemiseksi, vaan myöskin taloon jääneen väkesi
turvallisuuden vuoksi, heitä kun muutoin olisi voitu syyttää.
Kuuntelehan, rakkaani. Nyt ovat Fougereotit Poussignotissa
kertomassa tarinaa, jonka minä heille opetin. He kertovat, että he
hämärissä palatessaan peltotöistä näkivät linnan palavan. Muuta
he eivät tiedä. Poussignotissa arvellaan sinne tänne, otaksutaan
kymmeniä mahdollisuuksia, niiden joukossa sitäkin, että sinä itse
tuhouduit liekeissä, jotka he ehkä aavistelevat — Fougereotit siihen
viittailevatkin — sinun itsesi sytyttäneen. Saatetaan myöskin otaksua
yhtä ja toista Chauvinièresta, varsinkin jos jotkut tietävät hänen sinä
iltana saapuneen Corbaliin. Mutta älä salli sen itseäsi häiritä. Aamun
sarastaessa me olemme etäällä täältä.»
»Sinä teet asian minulle selväksi», sanoi hän. »Suo anteeksi
tylsyyteni.» Corbal katseli laakson yli noita hulmahtelevia liekkejä,
ja niitä katsellessa hänen silmänsä sumenivat. »Niin, se oli
välttämätöntä, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon, mutta voi, hyvä
Jumala!»
Kului hetkinen ennenkuin neitonen hänelle vastasi ja samalla laski
kätensä hänen käsivarrelleen.
»Tässä maailmassa, Raoul, kaikki omistamisen arvoinen on ostettava ja
maksettava. Tuo kokko on sinun henkesi hinta. Ei kai se hinta ole liian
kallis?»
Corbal kääntyi heti lemmittynsä puoleen ja ponnistautui irti kaikesta
heikkoudestaan.
»Ei suinkaan, vaikka se olisi tuhatkertainen, jollei minua vielä nolata
— jos sillä hinnalla saan ostaa elämän ja lemmen.»
»Sinua ei nolata, rakkaani. Minä olen luvannut sinulle molemmat
enkä kummassakaan suhteessa sinua petä.» Neitonen irroitti kätensä
hänen käsivarrestaan ja puhui toisessa, reippaammassa äänilajissa.
»Rientäkäämme, tästedes sinä olet kansalaisedustaja Chauvinière,
virkamatkalla Sveitsiin, ja minä sinun sihteerisi Antoine.»
Varakreivi huokasi, yhä epäröiden. »Niin, mutta jos meidät vaaditaan se
todistamaan?»
Tyttö ojensi hänelle öljyttyyn silkkikankaaseen käärityn ja rihmalla
sidotun mytyn. »Parasta, että sinä pidät näitä hallussasi», sanoi
hän. »Ne ovat turvallisuuskomitean edusmies Chauvinièrelle ja hänen
kirjurilleen antamat passit, joissa käsketään kaikkia avustamaan heitä
ja kielletään millään tavoin heidän matkaansa häiritsemästä yhden
ja jakamattoman tasavallan nimessä, ja siellä on muitakin tärkeitä
papereita, joissa vaaditaan, että kaikki siviilivirkailijat heitä
tottelevat. Menettelin viisaasti siepatessani edusmiehen salkun, kun
pakenin hänen luotaan La Charitéssa. Mutta koskaan en aavistanut, että
jälleenkin esiintyisin hänen kirjurinaan, kun en luullut löytäväni
Chauvinièrelle viransijaista, mikä hänen eläessään ei olisikaan ollut
helppoa.»
Varakreivi oli vaiti pitkän aikaa silkasta ihmettelystä tällaisen
älyn ja kekseliäisyyden vuoksi. Sitten hän huokasi, mikä päättyi
naurahdukseen.
»Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin luulotella, että sinä toivoit
meidän pääsevän rajan yli vain umpimähkään. Tämä tekee asiat helpoiksi
— varmoiksi! Oi, se on uskomatonta, yhtä käsittämätöntä kuin sinä olet
itse, Cléonie!»
Hän kuuli neitosen vastausnaurun pimennosta. »Rientäkäämme eteenpäin,
rakkaani. Olemme kai varmemmalla pohjalla kuin mitä sinun
tasavaltalaiset hääsi olisivat tarjonneet.»
Corbal käänsi hevosensa seuraamaan neitosen ratsua.
»Häät olivat sentään myöskin sopimuksessa», virkkoi hän.
Tyttö vastasi hänelle taaskin nauramalla, mutta tällä kertaa hyvin
pehmeästi ja hellästi. Ja vihkiäiset tapahtuivat viikkoa myöhemmin
Lausannessa, jossa he olivat ystävien parissa.