Filomènella oli viehätyksensä, ja luonteeltaan niin yritteliäs mies
kuin kansalaisedustaja ei päästä naisellisia viehätyksiä huomaamattaan
ohitse.
Kun tyttö palasi eteisessä odottavan luo, otti tämä hänen pehmeästi
pyöristyneen leukansa laihaan käteensä ja tarkkasi häntä hyväksyvästi.
Hänen sanansa kuitenkin ilmaisivat, että hän teki sen intohimottomasti,
arvostelevan viileässä mielessä.
»Joko hän havaitsee sinun sulosi, rakas tyttöseni, se nirso entinen
ylimys? Hänen asemessaan en minä totisesti kahta käskyä odottaisi. Minä
teen sinusta vielä entisen varakreivin puolison», lupasi hän ja suuteli
häntä sinetöidäkseen kaupan. Intohimottomuus voi sittenkin joskus mennä
liian pitkälle, ja kansalaisedusmies Chauvinièrella oli omat tapansa.
Hän päästi tytön leuan ja käski opastamaan vastahakoisen sulhasen luo.
Mutta Filomène muisti käskyn, että piti viivytellä, ja edusmies itse
oli tarjonnut hänelle siihen verukkeen. Vieläpä enemmänkin, — hänelle
selvisi äkkiä, kuinka hän ehkä voisi pelastaakin varakreivin, kun hänen
kiintymyksensä isäntää kohtaan oli sitä haltioitunutta lajia, joka
haluaa ilmaantua vain palveluksessa.
»Ei ainoastaan sulhanen ole vastahakoinen», sanoi hän, ja viehättävät
kasvot olivat käyneet nyrpeiksi. »Te pitelette kovin vapaasti köyhää
tyttörukkaa, te vallankumoustuomioistuimen herrat. Te käskette miehen
naida minut, pyytämättä minulta siihen edes suostumusta. Pidätte
itsestään selvänä, ettei minulla ole siinä asiassa mitään mielipidettä.
'Naikaa Filomène torstaina, muutoin mestaamme teidät perjantaina'.»
Hän tuhautti nenäänsä vihaisen halveksivasti. »Te luulette, että siinä
on kaikki. Mutta entä jos Filomène ei halua miestä, jonka te määräätte
hänen puolisokseen?»
Chauvinière rypisti hänelle otsaansa. Hän muisti ne lempeät katseet,
jotka oli nähnyt tytön luovan Corbaliin ja jotka ensiksi olivat hänelle
vihjaisseet tämän juonen. Hänen nyrpistyksensä muuttui pilkalliseksi
hymyksi.
»Mitä leikkiä sinä minun kanssani leikit, tyttöseni?»
»En mitään leikkiä, kansalainen edusmies. Se on verisen vakavaa, kuten
te ja teidän tuomioistuimenne saavat havaita. Minä en ole annettavissa
kuin lehmä tai lammas, enkä minä kuulu teille, jotta te voisitte minut
lahjoittaa. Vapautta, hah? Se on kai teidän käsityksenne vapaudesta?
Kah, aristokraatit eivät olisi koskaan niin paljoa uskaltaneet, ettekä
tekään uskalla, kun minusta on puhe!»
»No, emme tietenkään, jos sinä niin sanot.»
»Minä sanon niin.» Hänen äänensä kävi kimeäksi. Hän oli kiihoittunut,
oli kiihoittuvinaan intohimoisen vihaiseksi. »Teidän, herrojen, on
parasta ymmärtää minut selvästi ja säästää itseltänne vaiva ajaa
tätä järjetöntä asiaa edemmäksi. Minä en ota itselleni miestä teidän
käskystänne enkä suinkaan kansalaista Corbalia. Minä kieltäydyn
avioliitosta.»
Chauvinière hymyili kärsivällisesti tytön rajuudelle.
»Niinkö?» virkkoi hän.
»Ihan kerrassaan», julisti tyttö, ja hänen poskilleen karahti
melkein riemun puna hänen käsittäessään, että hän täten oli nolannut
Chauvinièren ja pelastanut rakastamansa varakreivin tätä uhkaavasta
vaarasta.
Chauvinière hymyili yhä ja huoahti. »Ikävä juttu», sanoi hän. »Perin
ikävä ja säälittävä juttu! Hänen on nyt, jos hän mielii elää, etsittävä
itselleen joku toinen, enkä minä rohkene toivoa, että hän löytää
puoleksikaan niin viehättävän.»
Hän huokasi jälleen, sisimmässään nauttien leikistään. »Viehän nyt
minut hänen luokseen, ole hyvä.»
Filomène hätkähti kauhuissaan, kun huomasi, että hänen aseensa näin
helposti särjettiin. Hän nieli kiukkunsa kyyneleet, silmäillen
kansalaisedusmiestä pahansuovasti, mikä vain lisäsi tämän salaista
hilpeyttä.
Kun ei enää ollut mitään muuta tehtävää, saattoi tyttö ääneti
edusmiestä ja ilmoitti hänet odottavalle varakreiville. Joustavana ja
vikkelänä pitkässä harmaassa takissaan, kolmivärisessä vyöhikössään,
josta nyt riippui sapeli, ja kokardilla koristetussa töyhtöhatussaan,
jota hän ei viitsinyt ottaa päästänsä, Chauvinière tepsutti kirjastoon.
Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi, salaista ivaa joka piirteessään,
silmäilemään varakreiviä, joka seisoi kädet selän takana levollisena
tyhjän takan ääressä. Hän viittasi peukalollaan poistuvaa Filomènea
kohti.
»Mehevä tipu, ystäväni; häntä ei tulisi hylkiä miehen, jolla on hyvä
maku.»
»Ehkei minulla ole hyvä maku — vallankumouksellisen mittapuun mukaan.»
»Teidän itsenne tähden toivoisin, että teillä olisi. Te olette
loukannut lasta vastahakoisuudellanne, ja hän selittää, ettei hän
suostu teidän aviosiipaksenne, vaikka tahtoisittekin. Mutta hänen
vastustelunsa on voitettavissa pienellä suostuttelevalla kosiskelulla.
Teidän asemassanne minä yrittäisin häntä suostutella. Joutuisitte
huomaamaan, että hänen käsivartensa syleilisivät teitä lämpimämmin kuin
giljotiinin kaulus. Mutta itsehän te saatte valita immen ja lesken
välillä.»
»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»
Chauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti
murhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.
»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä.
»Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten
päiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen
täällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä
kehoittamassa...» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen
oikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän
huomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.
»Mitä? Ken tuo on...?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä
eloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti
ja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja
sen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on
kohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa
päänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa,
rakas kirjurini?»
Mademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti
säilyttäen mielenmalttinsa.
»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin
koruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.
»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä.
»Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän
kuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä
yllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti
lähestyäkseen neitosta.
»Pysykää paikallanne!»
Ääni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se
tosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä
huoneen lattian poikki.
»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä
yllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»
Varakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin
kamalaa ja uhkaavaa.
Chauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä
torjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän
niin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön
ele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla.
Ennenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä
pistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten
varalta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti
vasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.
Hänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt
häntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla
kyynärvarrellaan.
»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä
lähetän teidät helvettiin.»
Chauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti
jalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän
näytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden
silmiensä valppauden.
»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas
aatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti
te olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten
olisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te
haluatte minua peloittaa?»
»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»
»No, mitä sitten?»
»Tappaa teidät.»
Chauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa
alla.
»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä
hyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi
teidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa
tapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte,
ystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»
Varakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte,
niin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää
mitään tappaessani teidät.»
»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti
tyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla
kaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla
saatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen
kuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»
»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi
väliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen _teidän_ loppunne. Ja
ainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän
sovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan
konnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto!
Pelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen
puhtaan liljan kukkalehdillä.»
»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään
oli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen
halveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te
olette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy
suostua ehtoihin.»
»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava
se ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»
»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on
käsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.»
Tällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava.
»Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen
askeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette
toki voi kieltäytyä.»
Monsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen
pahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe
vain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin
kernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin
paljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi
sallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota
teidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai
ampumataidosta.»