»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä
täydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen,
joten ei siitä tule ajanhukkaa.»
Näin puhui monsieur de Corbal vieraalleen seuraavan päivän iltapuolella.
He istuivat kirjastossa, johon hän aikaisemmin oli tytön vienyt,
siistimättömässä, tomuisessa, tahraisella valkoisella laudoituksella
sisustetussa huoneessa, paitsi yhdeltä seinältään, jolla oli lattiasta
kattoon ulottuva täyteen sullottu kirjahylly. Huonekalut olivat
kauniita ja jykeviä, kuten kaikki Ludvig XV:n aikaiset, mutta ne
näyttivät, niinkuin kaikki muukin tässä talossa, kuluneilta. Ruuhka
avaralla kirjoituspöydällä todisti samalla sekä uutteraa opiskelua että
huolimattomuutta.
Mademoiselle de Montsorbier, istuen ikkunan ääressä sohvalla, jolle
toinen hänen hennoista, housunlahkeella verhotuista sääristään
oli ojennettuna, epäröi tämän ehdotuksen kuultuaan ja lausui
mielipiteenään, että hänen oli parasta hämärissä painua matkalle
jälleen ja ettei hän voinut ajatellakaan saattaa herra varakreiviä
alttiiksi sille vaaralle, että hänet tavattaisiin kätkemästä luonaan
karkuria.
Tällöin herra Corbal nauroi niin ilmeisesti huvitettuna, että se
hiukan suututtikin neitosta, sillä eihän tämä voinut aavistaa, millä
tavoin oli esiintynyt naurettavasti. Mutta toinen ei antanut hänelle
pitkää mietiskelyaikaa. Hän käveli puhuessaan huoneessa, suorana ja
komeana, näyttäen enemmän aatelismieheltä ja vähemmän muulta kuin
tavallista. Hän ei ollut tänään ainoastaan pukeutunut eilen lakituvassa
käyttämäänsä juhlapukuun — ainokaiseen vaatevarastossaan, — vaan olipa
sitä parannellutkin. Hänen kaulassaan upeili röyhelö, ja ranneröyhelöt
verhosivat ulkotyön ruskeiksi painamia käsiä, ja hän oli etsinyt
unohdetusta kätköstä pari helmisolkisia ja punakorkoisia kenkiä,
jollaisten käyttäminen niinä päivinä olisi saattanut vaaraan kenen
niskan tahansa.
Hän selitti naurunsa. »Mademoiselle, minä olen sellaisen miehen
kadehdittavassa asemassa, jolle vaarat ovat lakanneet olemasta, joka
ei enää voi tuntea mitään pelkoa. Tänään on tiistai, ja ensi torstaina
minun tulee kuolla. Siksi minä nauroin huomauttaessanne vaarasta, joka
koituisi siitä, että pidän teitä luonani.»
Neitonen heilautti säärensä alas ikkunasohvalta ja nousi pystyyn kuin
seiväs, katsellen varakreiviä silmät suurina.
»Monsieur! Kuinka se on mahdollista? Te huvittelette minun
kustannuksellani. Kuinka te, joka olette vapaa...»
»Minä selitän», ehätti toinen ja selittikin.
Neitonen kuunteli hänen kertomustaan yhä lisääntyvässä tuskassa, mutta
myöskin yhä enemmän ihaillen miehen pelotonta tyyneyttä, sitä melkein
humoristista sävyä, jolla hän katseli epätoivoista asemaansa. Taaskin
hänen mieleensä muistui eräs toinen, jonka sävy myöskin oli aina
humoristinen. Mutta mikä erotus!
»Se elukka!» huudahti hän, kun kertoja oli lopettanut. »Se julma,
ilkkuva roisto!»
Varakreivi nyökkäsi. »Kuvailette häntä varmaankin oikein. Hän on
leikkisän häijy. No niin! Saakoon hän minun pääni. Mutta hän ei taivuta
minua kumartamaan sitä hänen ilkkuvalle tahdolleen!»
Neitonen väänteli käsiään polviensa välissä huolehtivassa
kiihtymyksessä ja alkoi kehoittaa varakreiviä etsimään turvaa paosta.
Toinen keskeytti hänen puheensa heti alkuunsa. »Ajattelinhan sitä
tietysti. Mutta se olisi hyödytöntä, ja epäonnistuminen tuottaisi
alentavaa häpeää, jolle en halua panna itseäni alttiiksi. Minä en
tahdo olla niiden vallankumouksellisten koirien ajamana otuksena.
Jos minun on kaaduttava, niin kaadun arvokkaasti, niinkuin vereni
vaatii. Myönnätte kai, että toista vaihtoehtoa ei voi ajatellakaan,
että jokaista edesmennyttä Corbalia pöyristyttäisi haudassaan, jos
hyödyttömän elämäni pelastamiseksi tekisin itseni syypääksi johonkin
halpamaisuuteen?»
Neitonen tarkkasi häntä ääneti äärettömän säälivästi ja hellästi.
Tavallisissa olosuhteissa hänellä oli vähän taipumusta etsimään
naisille ominaista kyynelten lohtua. Mutta nyt hän kykeni vain tahtonsa
ponnistuksella ne hillitsemään.
»Eikö ole», kysyi hän hetkisen perästä, »mitään kolmatta
mahdollisuutta? Oletteko tarkoin miettinyt, monsieur?»
Ehkä hänen hellää huolehtimistaan värähti hänen äänessään enemmän
kuin oli hänen tarkoituksensa. Herra Corbal pysähtyi hänen eteensä ja
katseli häntä tummilla, vakavilla silmillään. Hänen kasvonsa kävivät
yhä vaaleammiksi, ikäänkuin äkillinen pelko olisi hänet vallannut, ja
syvempi kaiho hiipi niiden juoviin. Vihdoin hän vastasi hyvin hitaasti:
»Niin, minä olen ajatellut. Ja kolmas vaihtoehto tarjoutuu. Mutta...»
Hän keskeytti puheensa pienellä epätoivon eleellä.
»Mutta mitä, monsieur? Lausukaa se avoimesti. Sillä tavoin ajatusta
koetellaan.»
»Tekin sen tiedätte! Kuinka viisas te olettekaan!» Hänen silmiinsä
välähti ihailua. »Tämä asia ei kuitenkaan kaipaa ilmilausumisen
todistetta. Minä epäröin vain pelosta, että minut ymmärrettäisiin
väärin.»
Neitonen melkein hymyili vilkaistessaan häneen. »Mitäpä teidän
tapauksessanne merkitsisi miehelle väärinymmärrys? Väärinymmärrys kenen
taholta? Minunko? Mitä voi minun mielipiteeni tässä merkitä?»
»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein
henkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.
Varakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle
ja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.
»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun
hätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua,
mademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta?
Minä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa
liene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»
»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»
Hän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti,
mikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat
täsmälliset ja oppineesti punnitut.
»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään... kunnioituksen puutetta
sanoissani. Toisissa olosuhteissa... Mutta nyt aika kiirehtii. Minä
olen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni
ovat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa
seurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt
mahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat
minunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä
kaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen... Pyydän,
että uskotte minua... Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut
elämääni. Ei tätä ennen.»
Mademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja
harmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta.
Varakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut
kuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani
hermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.
»Minä... minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en
tiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että
rakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää
minua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää
mitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»
Taaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi
ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.
»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta...
kuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun
ehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta
niin omaehtoista, niin... niin välttämätöntä se oli, että minusta
on näyttänyt... Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai
vaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista,
vastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta,
että miehen sielu voisi... kokea niin paljon... tukemattomana. —
Mademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät...»
Neitonen keskeytti hänet vihdoinkin. Hän oli noussut, ja uskomattomana
ihmeenä varakreivin silmissä hänen rintansa nojasi hänen omaansa
vasten, ja hänen kasvonsa, kauttaaltaan vaaleat ja säälistä surkeat,
olivat kohotetut häntä kohti.
»Häpeättekö?» huudahti hän. »Häpeätte!» Neitosen äänessä oli hellyyden
musiikkia, joka huumasi miehen aisteja. »Teidän sananne eivät jätä
mitään lausumatta. Ette ainakaan lausu mitään, mikä ei ole totta.
Vaistosi eivät ole pettäneet, rakkaani.»
Corbalin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Hänen äänensä oli
kärsivän miehen ääni.
»Rakkaus on jokaiselle olennolle elämän täyttymys, ja minä olisin ehkä
kuollut epätäydellisenä, jollet sinä olisi saapunut yhdennellätoista
hetkellä.»
Neitosta puistatti. »Oi, rakkaani!» Hän lepäsi raukeana varakreivin
rintaa vasten.
»Ah! Mutta kaikki se on nyt muuttunut!» huudahti Corbal rohkaistakseen
tyttöä. »Sinä teet elämän mahdolliseksi. Jos olisin erehtynyt,
jos et olisi minusta välittänyt, niin kaikki muu olisi ollut
samantekevää. Mutta sittenkin olisin kuollut rikkaampana, jalompana
sinun tuliaistesi vuoksi. Mutta koska sinä välität... Kuuntelehan,
rakkaani. Vallankumoustuomioistuimen päätös käskee minut ainoastaan
menemään naimisiin. Kunhan siis vain menen naimisiin kolmen päivän
kuluessa, niin täytän tämän heidän laiksi nimittämänsä törkeän ilveilyn
vaatimukset. Filomène ehdotettiin minulle, koska en tahtonut itse tehdä
valintaa. Mutta Filomène tai joku toinen, samahan se heille on. Jos
siis tulet minun kanssani tuomioistuimen eteen talonpoikaisessa puvussa
— se on varmempaa — tyttönä, jonka minä otan mieluummin, jonka olen
itselleni valinnut... Me voimme keksiä sinulle kotipaikan. Se ei käy
vaikeaksi. Jos siis...»
Tyttö irtausi hänestä ja astahti taaksepäin.
»Oi, sinä et tiedä, mitä puhut!» huudahti hän syvässä tuskassa.
Toinen seisoi nolostuneena, kaikki hänen leijailevat toiveensa
ehkäistyinä.
»Mutta jos... jos... me rakastamme toisiamme?» änkytti hän. »Mitä
vaikeutta siinä sitten on? Tarvitseeko sen ajatuksen, että vihkiäiset
pidetään heti, olla niin vastenmielinen?»
»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»
»Mitä sitten?»
Neitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta
huumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.
»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä
hänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen
vaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen
ainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa
hänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin
tuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa
minua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»
»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun
nähden.»
»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.
»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se
on surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin
sillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»
»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei
olekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä...»
Neitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.
»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on
se edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»
Kului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se
ymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli
hän...?»
Neitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan
hymyyn.
Corbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois
kuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja
istahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö
ymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen
paljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat
valaisivat hänelle asian.
»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset
silmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri
hammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut
tahrata!»
»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»
»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna
merkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos
olisin voinut sinut säästää!»
Ovelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin.
»Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja
pyytää saada teitä tavata.»
Mademoiselle de Montsorbier säpsähti.
Corbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.
»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten
hän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi
jäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta.
Häntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä
hätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän
sitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista
tasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.
»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»
»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»
Varakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä,
kuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa
taloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi
arvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää
minulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran
eteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten
sisälle.»
Ihmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.
Ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean
seinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän
tunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.
»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen
tuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en
suinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin
hyllyltä.
»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»
»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen
pussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»
Hän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari
kaksintaistelupistooleja samettikotelossa.