»Tohtiko!» Corbal nauroi. »Oletpa sinä raivokas!»
Poika oli raivokkaampi kuin varakreivi otaksuikaan. Jotakin kirkasta
välähti äkkiä hänen kädessään. Mutta samassa tarttui Corbal häneen
painijan otteella, painaen hänen käsivartensa avuttomina kylkiä vasten.
Hän puristi murhanhimoista lurjusta tiukasti, aikoen kaataa hänet
maahan. Mutta ikäänkuin nuoren ruumiin kosketus olisi häntä polttanut,
työnsikin hän sen äkkiä luotaan ja kavahti taaksepäin.
»Hyvä Jumala!» huudahti hän.
Oletettu nuorukainen seisoi hänen edessään, hengittäen raskaasti ja pää
hiukan kumarassa, eikä enää yrittänytkään pakoon.
»Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Ja miksi olet pukeutunut mieheksi?
Vastaa minulle. Minä en tee sinulle pahaa.»
Hänen äänensä äkillinen lempeys, varsinkin sen koulutettu, sivistynyt
taipuisuus aiheutti muutoksen toisen asennossa. Corbal keikautti
päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa kiilsivät aavemaisen valkoisina
puolihämärässä.
»Kuka te olette? Mikä on nimenne?» kuului vastakysymys äänellä ja
sävyllä, joka ei jättänyt Corbalille paljoa epäilystä naamioidun
säädystä.
»Vielä joku aika sitten minut tunnettiin varakreivi Corbigny de
Corbalina. Sittemmin olen saanut elellä verrattain rauhassa 'entisenä'.
Tällä hetkellä tuskin tiedän, miksi itseni esittelisin. Mutta tämä
alue on vielä minun ja kartanokin tuolla, jossa olen valmis tarjoamaan
teille suojaa, jos tahdotte käyttäytyä rehellisesti minua kohtaan.»
»Te olette herrasmies!»
»Toivoakseni voitte minua siksi nimittää.»
»Herrasmies vapaalla jalalla Ranskassa!» Tyttö näkyi melkein nauravan.
»Mutta tämä on hämmästyttävä kohtaus.»
»Molemmin puolin hämmästyttävä», vastasi toinen. »En minäkään odottanut
herrasnaista tapaavani.»
Hän kuuli tytön äkkiä vetävän ilmaa keuhkoihinsa. »Mistä te sen
tiedätte?»
»Mistäkö? Minulla on ounastukseni. Niitä eivät petä karkeat vaatteet ja
eriskummaiset tavat. Minä olen palveluksessanne, madame — vai oletteko
mademoiselle?»
Tyttö epäröi kauan ennenkuin vastasi hänelle haikeasti: »Oh, jos olette
veijari, niin pelatkaa ilkeä juonenne. Kaikki on minulle samantekevää.
Minä olen sairas ja väsynyt. Minä tervehtisin sellaistakin lepoa, jonka
giljotiini tuottaa. Nimeni on Cléonie de Montsorbier.»
Corbal toisti nimen ihmettelyä ilmaisevalla äänellä.
»Te olette epäuskoinen. Olette kuullut meidän olleen Pariisissa
vangittuina. Me olemme nivernaisilainen perhe ja täälläpäin pitäisi
olla harrastusta meitä kohtaan. Olette ehkä kuullut, että minun arvoisa
isäni ja rakas äitini jo ovat kuolleet mestauslavalla. Olette kenties
kuullut senkin, että minut siirrettiin hulluinhuoneeseen, vaan ette
sitä, että minut toimitti sinne vallankumouksellinen herrasmies, joka
halusi minua suojella, sillä sitä ei vielä tiedettäne Pariisissakaan.
Se on pitkä juttu, herra varakreivi.»
»Kertokaa se minulle kävellessämme», virkkoi viimemainittu ja tarttuen
neitosen käsivarteen käänsi hänet häämöittävää taloa kohti, jonka
ikkunat kimaltelivat punervina illan pimetessä.
Heidän kävellessään neiti kertoi hänelle lyhyesti valekirjurina
olemisestaan ja kuinka hän La Charitéssa livahti pakoon
tasavaltalaiselta suojelijaltaan, jonka nimen hän jätti mainitsematta.
Hän oli toivonut löytävänsä turvapaikan serkkujensa luona Blessonin
linnassa. Mutta sinne päivänkoitteessa saavuttuaan hän oli
mielipahakseen tavannut sen suljettuna, luukut ikkunoissa, ja perhe
oli poissa. Sitten hän oli väsyneellä hevosella vaivaloisesti jatkanut
matkaansa Verruesiin, joka sijaitsi kuudentoista kilometrin päässä ja
jossa muuan toinen serkku asui. Mutta Verruesin hän tapasi savuisena
rauniona, ja uupumuksessaan ja epätoivossaan hän istahti sen edustalle
ja päästi kyyneleensä valloilleen.
Siinä hänet yllätti joukko säikähtyneitä talonpoikia, puoli tusinaa
saman perheen jäseniä matkalla peltotöihin. Hän pani kaikki alttiiksi
siinä olettamuksessa, että näitä ihmisiä eivät vallankumoukselliset
aatteet vielä olleet tartuttaneet, ja paljasti itsensä heille. Se
paljastus lisäsi heidän pelkoaan. He olivat ihmisiä, jotka vielä
uskoivat Jumalaan ja kuninkaaseen, mutta pitivät sen uskonsa salassa,
jottei heidän kävisi huonosti. Nämä yksinkertaiset talonpojat eivät
kuitenkaan hennoneet jättää vallasnaista kärsimään. He antoivat
hänelle suojaa muutamiksi päiviksi, kunnes hän alkoi heidän puolestaan
pelätä seurauksia, jos hänet heidän luotaan tavattaisiin. Ja koska
lymyileminen myös oli liian tilapäinen toimenpide soveltuakseen hänen
levottomalle, kiihkeälle sielulleen, osti hän heiltä käyttämänsä
talonpojan vaatteet ja lähti, toivoen jalkaisin pääsevänsä Nivernaisin
ja Burgundin läpi ja sieltä voivansa livahtaa rajan yli Sveitsiin.
Nivernaisin läpi hän jo oli melkein kulkenutkin, sillä Poussignot oli
vain muutaman kilometrin päässä Burgundin rajasta. Mutta matka oli
ollut paljoa tukalampi kuin hän oli osannut pelätäkään, ja sittenkin
oli onni häntä erikoisesti suosinut. Hänen oli ollut tapansa liikkua
ainoastaan öisin, koskaan uskaltautumatta maantielle ennenkuin ne
olivat autiot. Päivisin hän loikoi piilossa jossakin metsässä, ladoissa
olkiin kätkeytyneenä tai heinäruoissa. Kahdesti hänet oli löydetty,
mutta kummallakin kertaa sen olivat tehneet helläsydämiset talonpojat,
jotka hänen sukupuoltaan aavistamatta olivat antaneet hänelle ruokaa ja
yösijan. Tavallisesti hän oli kärsinyt nälkää, ja ainakin kerran oli
hänen ollut pakko varastaakin sen tuskia vaimentaakseen. Kerran hän
oli eksynyt tieltään ja samoillut kaksi päivää pohjoista kohti, vaikka
matkan suunta oli itään. Eikä hän olisi erehdystään huomannutkaan,
jollei hän Verzyn lähistöllä olisi sairastunut kastumisen seurauksena,
yritettyään nukkua pensasaidan alla. Täälläkin hän sai pelastuksestaan
kiittää talonpoikain armeliaisuutta. Muuan maalaisnuorukainen oli
tavannut hänet heikkona ja kuumeisena horjumassa, ja uskaltaen suostua
hänen kutsuunsa neitonen oli seurannut häntä hänen kotitaloonsa,
ja kun hänellä riutuneessa tilassaan ei muuta valintaa ollut, oli
hän perheenäidille ilmaissut sukupuolensa ja säätynsä. Kymmenen
päivää hän oli viipynyt siellä, toipuen ja vahvistuen, suojattuna,
hoivattuna ja kaikella kunnioituksella kohdeltuna. Sitten hän oli
jälleen lähtenyt vaaralliselle matkalleen. Se oli tapahtunut viikko
sitten, minkä jälkeen hänen etenemisensä oli ollut hidasta. Hän oli
kuullut edusmies Chauvinièren saapumisesta Nivernaisiin ja siitä
johtuneesta vallankumouksellisen toiminnan elpymisestä siellä.
Senvuoksi hän oli katsonut tärkeämmäksi liikkua varovaisesti kuin
nopeasti. Hän oli tiellä, jota pitkin Corbal saapui Poussignotista,
kun huomasi hänen lähestymisensä. Koska ei vielä ollut ihan
pimeä, oli hän ylen varovaisena livahtanut kiviaidan yli tulijaa
välttääkseen, ja siten hänet oli huomattu, vieläpä olosuhteissa, jotka
luonnollisesti herättivät herra Corbalissa epäluuloja. Tämä oli ainoa
harkitsemattomuus, johon hän matkoillaan oli tehnyt itsensä syypääksi.
»Mutta onni on taaskin suosinut teitä», virkkoi varakreivi, heti
heltyen säälimään hänen kärsimyksiään ja ihailemaan hänen lujuuttaan.
»Täällä Corbalissa te voitte levätä yön turvassa ja mukavasti.»
»Jokainen sellainen yö vähentää lopullisen turvallisuuteni
mahdollisuutta», vastasi neitonen huoahtaen, »öiseen aikaanhan minun
tulisi matkustella.»
Monsieur de Corbal pysähtyi pylväskäytävässä ja hämmästytti tyttöä
naurahduksella. »Tosiaan, mademoiselle, te näytätte minulle melkein
esimerkkiä.»
»Esimerkkiäkö?»
»Te vihjaisette jotakin...» Hän keskeytti lauseensa. »Ei, ei. Minä
olin sitä jo ajatellut. Eikä se maksa vaivaa.» Hän työnsi oven auki,
ja sisältä säteilevä valo melkein huikaisi heidät sokaisevalla
kirkkaudellaan.
»Olkaa tervetullut Corbaliin, mademoiselle.»
Neitonen astui hänen edellään avaraan ja jokseenkin ränstyneeseen
kivieteiseen. Varakreivi pysähtyi hetkiseksi, sulkeakseen ja
lukitakseen oven, kääntyi sitten, ja hänen silmänsä jotka nyt olivat
tottuneet valoon, näkivät vieraan selvästi ensimmäistä kertaa. Harmaa
mekko oli tahrainen ja paikoittain repeillyt. Neitonen oli ottanut
päästänsä kuluneen hattunsa, joka näytti sellaiselta kuin se olisi
siepattu variksenpelätiltä. Hän oli leikannut tukkansa, ja sen jäännös
riippui nyt löysänä ja pörröisenä hänen niskallaan ja korvillaan, kuin
maalaispojan konsaan, mutta kultaisella hohteellaan loi valo sädekehän
hänen pienen päänsä ympärille, joka oli ihmeellisen ryhdikäs, ja
hienopiirteiset, hyvää kasvatusta todistavat kasvot olivat räikeässä
ristiriidassa ryysymekon ulkoasun kanssa.
Herra Corbal katseli häntä haltioituneena, tuntien kerrassaan tavatonta
ihmettelyä. Niin tarkkaan tähystivät nuo synkät tummat silmät, että
neitosen katse niiden edessä vihdoin vaipui ja hän hievahti hiukan
hämmentyneenä.
»Mitä te oikeastaan tarkoititte, monsieur?» virkkoi hän, ehkä
saadakseen lumouksen laukeamaan. »Mainitsitte esimerkistä, eikö niin?»
Mutta varakreivi tuijotti yhä, ja luontainen kaihomielisyyden ilme
vahvistui hänen kasvoillaan. Ja kun hän vihdoin puhui, ilmaisi hän
ajatuksensa peitetysti, käyttäen vanhaa gladiaattorien lausetta.
»_Moriturus te salutat_!» Hän kumarsi hiukkasen. »Sentään on hyvä, että
olen ensin nähnyt teidät.»
Neitonen tähysti häntä tarkkaavammin tuon hyvin tunnetun
latinankielisen lauseparren säpsähdyttämänä.
»Mitä sanottekaan? Kuka on kuolemaisillaan?»
»Emmekö sitä kaikki ole», vastasi toinen vältellen, »kaikki, jotka ovat
teidän ja minun säätyäni? Eikö Ranska ole meille tuollaisen roomalaisen
gladiaattorin areena, joka noilla sanoilla tervehti Caesaria? Mutta
minähän pidän teitä seisomassa.»
Verenvaistot muistuttivat hänelle isännän velvollisuuksia, ja hän
syrjäytti kaikki muut mietteet.
»Te tarvitsette vaatteita, mademoiselle. Minä kutsun emännöitsijäni.
Ehkä hän voi...»
»Oh, ei!» hillitsi neitonen. »Puhtaita liinavaatteita, jos tahdotte.
Antakaa ne minulle itse tai lähettäkää jollakulla miehellä, jos
haluatte. Mutta sallikaa minun muutoin olla niinkuin olen älkääkä
ilmaisko muuta olevani. Kansalainen Chauvinière on hieman liian tarkka
mitään uskaltaaksemme.»
»Tunnetteko te kansalaisen Chauvinièren?»
Neitonen hymyili. Oli ihmeellistä, tuumi varakreivi, että hän sillä
tavoin hymyili. Jottei tarpeettomasti häntä säikähdyttäisi, vältti
neitonen hänen kysymyksensä lausumalla: »Olen kuullut hänen toimistaan.»
Corbal nyökkäsi. »Te menettelette ehkä viisaasti. Tulkaa siis, niin
saatte, mitä tarvitsette.»
Hän itse saattoi vieraansa yläkerran huoneeseen, etsi hänelle
tarpeelliset liinavaatteet ja jätti hänet mennäkseen ilmoittamaan
kotiväelleen ja antamaan ohjeita maalaispojan suhteen, jota hän
suvaitsi hoivailla.
Huonekunta, joka oli avoimesti uskollinen ja kiintynyt varakreiviin
ja salaisesti uskollinen vanhalle järjestelmälle, kohteli vierasta
pöydässä kunnioittavalla tasa-arvoisuudella. He eivät jääneet
epätietoisiksi hänen säädystään, vaikka on mahdollista, etteivät he
aavistaneet hänen sukupuoltaan, sillä niin solakka hän oli ja ääni niin
poikamainen. Hänen pyynnöstään varakreivi nimitti häntä Antoineksi,
mikä nimi hänellä oli ollut Chauvinièren seurassa.
Syvä alakuloisuus vallitsi sinä iltana aterialle keittiöön
kerääntyneessä pienessä joukossa, ja heitä palvelevan Filomènen silmät
punoittivat itkusta, ja hänen kasvonsa olivat tavattoman valkoiset.
Väki oli kuullut päivän tapahtumista vallankumoustuomioistuimen edessä
ja tuomiosta, jonka täytäntöönpano nyt odotti heidän isäntäänsä. Herkkä
Filomène itse oli raivoissaan loukkaavasta kuoleman vaihtoehdosta, joka
oli tarjottu hänen palvelemalleen ja palvomalleen varakreiville.
Corbal näytti järkkymättömältä, ikäänkuin ei olisi välittänyt päänsä
yllä riippuvasta miekasta. Olipa hän vähemmänkin vaitelias kuin
tavallista, ja hänen olemuksessaan vivahti hilpeyttä, haltioitumista.
Hän palveli huolehtivasti pöytävierastaan, jonka kasvoista hän käänsi
silmänsä pois vain silloin, kun neitonen näkyi olevan liian tietoinen
hänen katseestaan.
Alussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo
häneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä
muiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin
tahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli
pöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan
katseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen.
Varakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin,
mutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta,
synnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät
olivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli
lopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen
varakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen
arvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen
esiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen
viehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä
tosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo
kalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat
uskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi
empimättä luottaa.
Corbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen
neitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän
toisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen.
Hän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja
poistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei
se jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella
hänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin
säädyllistä.