Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus
viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella,
kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla
pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.
Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta
haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi
pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa
jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus
esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän
saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla
huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti
»perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä
Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä
lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi
Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta
mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui
ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli
melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun
taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat
silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.
Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta
tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään
toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän
oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa
viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen
kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja
oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.
Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa,
moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin,
jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin
totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja
joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään
velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä
liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal
lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:
»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä,
jonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja
vaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin
valtaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä
valtaistuimen että itsenne.»
Kun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja
suosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut
hänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän
havaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.
Hän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti,
missä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä
havaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja
hänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne
pakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman
raaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein
omaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen
henkilöllisyyden lumousta.
»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin
koruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»
»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä
juhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän
mielevästi ja pontevasti kuin tavallista.
»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin
erikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen
eroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat
asetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee
herättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen
ilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään
vaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»
Chauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen
aatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa,
jota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin
suuresti nautti?
»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.
»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen
elänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni
opiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö
tahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette
pöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»
»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi
tasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa
vallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen
helposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja
savustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja
Corbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen
varaa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman
tasavaltalainen.
Corbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun
matalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan
konventinjäsenen vierailu.»
Taaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin
pilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä
te ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»
Corbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani,
kansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte
minulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä
palvella.»
»Te olette ihastuttavan kärsivällinen», ylisti häntä Chauvinière ja
kohdisti huomionsa liikkiöön.
Senjälkeen Corbal ja hänen omituinen vieraansa rupattelivat
huolettomasti niitä näitä, muiden kuunnellessa levottoman äänettöminä.
Vihdoin, kun ateria oli päättynyt, nojasi Chauvinière taaksepäin
tuolissaan, heitti toisen kauriinnahkaisella saappaalla verhotun
säärensä tuolin käsinojan yli ja pisti pitkän kätensä kolmivärisen
virkavyöhikkönsä alle miehenä, joka tutunomaisesta ottaa mukavan
asennon.
»Te elelette täällä Corbalissa varsin hauskasti, kansalainen.
Ihmettelen, ettette ole tuonut tänne emäntää.»
Se oli jouten lausuttu huomautus, aiottu vain uuden puheenaiheen
keksimiseksi. Filomène seisoi sillä hetkellä Corbalin tuolin takana
suoraan Chauvinièreä vastapäätä. Hänen silmäluomiensa äkillinen
värähdys, hänen reheville, siroille kasvoilleen sävähtänyt tuskanvärve,
jonka hän heti hillitsi, ei jäänyt edusmiehen valppailta silmiltä
huomaamatta; se lienee vihjaissut tälle sen pirullisen tuuman, jolla
tuo vaikeasti tavoitettava aatelisherra oli ehkä hyvinkin nolattavissa.
Monsieur Corbigny de Corbal nauroi, mutta se oli naurua, jossa
Chauvinière kuuli pikemmin kaihomielisyyttä kuin hilpeyttä.
»Mitäpä tässä? Olen ehkä odottanut liian kauan. Varhaisemman elämäni
aikana kosin liian hartaasti tiluksiani. Nykyisin...» Hän kohautti
olkapäitään. »Nykyisin ei kai olisi helppo löytää...» Hän keskeytti
äkkiä puheensa, niinkuin se keskeytetään, kun ollaan lausumaisillaan
jotakin varomatonta.
Mutta varomattomuus oli jo tehty; Chauvinièren ei ollut vaikea
täydentää ylimyksen lausetta. Tämä oli aikonut sanoa, ettei ollut
helppo löytää hänen säätyistään naista aristokraateista puhdistetusta
Ranskasta.
»Löytää mitä, kansalainen», kannusti demokraatti maireasti.
»Oh, enhän tarkoittanut mitään, kansalainen.» Corbal oli hiukan
hämillään. »Se ei merkitse mitään. Ja olisi helppo keksiä hauskempi
puheenaihe kuin minä itse.»
»Te erehdytte kummassakin suhteessa. Se asia merkitsee hyvin paljon. Ja
juuri teistä puhumaan minä olen tänne tullutkin.»
»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»
Chauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni
salaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä
välittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän
oli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen
mieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei
ole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu
luonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»
He eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot
johti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun
taas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse
naimisissa.
»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä...» Hän korosti sanojaan
merkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin
vakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.
»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.
»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt
velvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»
He alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi
vaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä,
että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa,
joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina
aikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli
mäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn
tyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja
huumorintajuisen filosofin arvoinen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen
oli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se
kuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin
kun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään
sen menestyksestä.
Välittömät seuraukset osoittivat hänen olevan oikeassa. Tämän
uuden lähetystoimensa hän aloitti seuraavana päivänä. Poussignotin
jakobiiniyhdistyksessä, jonka kourallinen huimapäitä oli perustanut,
mutta joka sitten oli toiminut perin raukeasti, hän puhujalavalta
julisti käskynveroisesta kutsusta saapuneelle väkijoukolle uutta
evankeliumiaan käyttämällä hurjana vyöryvää retoriikkaa ja kauniilta
kuulostavaa lörpötystä, joilla hän oli oppinut hallitsemaan typerän,
harkitsemattoman rahvaan intohimoja ja herättämään siinä liikutusta.
Tapahtumat uhkasivat tyhjentää Ranskan ihmisistä. Sillä esipuheella
hän aloitti. Aristokraattien häijy sukukunta, jonka Ranskan pelastajat
olivat tuhonneet tai jota he parhaillaan tuhosivat, oli korvattava
vapaiden, valistuneella aikakaudella syntyneiden ihmisten rodulla,
jotta tämä Ranska — tämä jalo, vapahdettu vapauden valtakunta —
kohoaisi mahtavana ja kunniakkaana maailman kansojen keskuuteen.
Ja korvattavat olivat ne mainiot isänmaanystävätkin, jotka niin
auliisti uhrasivat henkensä kotimaansa rajoilla puolustaessaan sitä
hirmuvallan inhottavien, ostettujen kätyrien hyökkäystä vastaan.
Tämän laiminlyöminen oli pyhimmän velvollisuuden laiminlyömistä,
mikä kansakunnalla oli oikeus lapsiltaan vaatia. Siten saatettaisiin
tasavalta väkiluvun hupenemisella lopullisen tuhon vaaraan.
Kaikki tämä kudottuna ylen hehkuvaksi kuvakieleksi, esitettynä
lauseilla, jotka kalskahtelivat sitä komeammilta mitä ontompia ne
olivat, yllytti vähitellen hänen ryysyläiskuulijakuntansa innokkaisiin
kättentaputuksiin.
Kun hän oli saanut kuulijansa mukaantuvaisiksi, takoi hän heitä nyt
tuolla mestarilauseellaan:
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan!»
Tätä aihettaan hän yhä laajensi, selittäen ylitä hyvin sen siveellistä
ja yhteiskunnallista kuin kansallistakin puolta, kunnes hän vihdoin,
huomattuaan täydellisesti pyydystäneensä kuulijansa tämän sanahelinänsä
paulaan, rohkeasti pyysi heiltä isänmaallisuuden ja vilpittömyyden
todisteena, että jokainen mies, joka viidenkolmatta vuoden ikään
tultuaan pysyi naimattomana, julistettaisiin henkipatoksi.
Senjälkeen hän lähti kovin arvokkaana sanatulvansa päihdyttämän
väkijoukon suosionosoitusten kajahdellessa.
Kuten Chauvinière, joka näistä asioista teki itselleen älyllisiä
leluja, tiesi paremmin kuin kukaan muu, oli rahvaan mielipuolinen
viiripäisyys sellainen, että mitä eriskummaisempi joku oppi oli,
sitä varmemmin se yleisesti hyväksyttiin. Sitäpaitsi kävi nyt pelko
käsi kädessä typeryyden kanssa. Giljotini alkoi vihdoinkin toimia
Poussignotissa, ja useiden uppiniskaisten pappien ja joidenkuiden
muidenkin henkilöiden päät leikattiin irti. Väestölle selvisi, ettei
kansalainen edusmies Chauvinière ollut sellainen mies, jonka kanssa
oli turvallista leikitellä. Hänen vanavedessään oli terrori vihdoin
tunkeutunut tähän rauhalliseen nivernaisilaiseen kaupunkikuntaan.
Ja niin kuumeisella kiireellä koetettiin antaa todisteita
kansalaiskunnosta, että Poussignotissa seuraavina päivinä aivan
päistikkaa rynnättiin avioliittoon. Ja Chauvinière tiesi kokemuksistaan
rahvaan sielullisen puolen alalla, ettei hänen tarvinnut vaivautua
jatkamaan saarnailuaan jakobiiniyhdistyksen huoneistossa pitämänsä
puheen jälkeen. Hänen mieletöntä evankeliumiaan julistivat hänen
puolestaan pesemättömät puhujat kadunkulmissa, henkilöt, jotka vielä
kuukausi sitten eivät olisi rohjenneet nostaa päätänsä Poussignotissa.
Kymmenessä päivässä oli liike noussut sellaiseen vauhtiin, että
jakobiiniyhdistyksessä tositeossa esitettiin ja yksimielisesti
hyväksyttiin kansalaisedusmiehen ehdotus, että kaksikymmentäviisi
ikävuotta saavuttanut mies jäädessään maan tarpeista piittaamatta
naimattomaksi sillä menettelyllään osoitti epäisänmaallisuutta ja oli
siitä rikoksesta rangaistava, julistettava henkipatoksi ja lähetettävä
giljotiinille.
Jakobiiniyhdistys esitti päätöksensä vallankumouskomitealle ohjeen
muodossa. Mutta moisen päätöksen edessä vallankumouskomitea pysähtyi
epäröimään ja kutsutti kansalaisedusmiehen itseään opastamaan.
»Mitä kansa tahtoo, sitä jumalat tahtovat», julisti Chauvinière. »Jos
tämä asia on viety pitemmälle kuin mitä te neuvoisitte tai haluaisitte,
ei kuitenkaan teidän, kansan majesteetin halpojen välikappalten, sovi
kansan kaikkivaltiasta tahtoa vastustaa.»
Hänen ylväs puhujaäänensä ja sävynsä lannisti heidän rohkeutensa.
Katsellessaan häntä ja kuunnellessaan hänen sanojaan he käsittivät,
ettei ollut muuta jumalaa kuin järjen jumalatar ja että Chauvinière oli
hänen profeettansa. Ehdotuksesta ei väitelty. Ja niinpä Poussignotin
kommuunissa korotettiin tuo jakobiinien hämmästyttävä päätös lain
arvoon. Oikeudenpalvelijat lähtivät seuraavana aamuna kulkemaan talosta
taloon poikamiehiä etsimässä laahatakseen heidät lakitupaan, jossa
kullekin myönnettiin valintavalta etsiä itselleen vaimo kolmen päivän
kuluessa tai muussa tapauksessa alistua syytökseen ja siitä johtuvaan
kuolemantuomioon.
Myöntymättömät niskoittelijat olivat harvalukuiset ja joutuivat
kärsimään rangaistuksensa.
Ja nyt oli vihdoinkin maa riittävästi muokattu hyökkäykseen tähän asti
tavoittamatonta Corbalin varakreiviä vastaan ja kansalaisedusmiehen
eriskummaisen huumorinvaiston tyydyttämiseksi. Pätevä syytös
kansalaismielisyyden puutteesta, joka tähän asti oli ollut melkein
mahdoton, kävi nyt helpoksi.
Syytös esitettiin, ja herra Corbigny de Corbal kutsuttiin
tuomioistuimen eteen saamaan tavanomaisen kehoituksen. Kunnioittaakseen
lakitupaa ja tilaisuutta hän oli, vakaumuksensa mukaista juhlallisuutta
noudattaen, pukeutunut erikoisen huolellisesti juhlatilaisuuksia varten
talletettuihin vaatteisiin: mustaan hopeanappiseen takkiin, silkkisiin
polvihousuihin ja sukkiin sekä solkikenkiin. Hänen ruskea tukkansa oli
kerätty ylös ja sirosti solmittu mustalla silkkinauhalla.
Hyvin arvokkaana ja itsetietoisena hän seisoi lakituvan väkitungoksessa
kuulemassa hänelle annettavaa kehoitusta. Kun se oli tehty, kumarsi
hän juhlallisesti tuomioistuimen jäsenille ja olisi poistunut sanaa
sanomatta, jollei Chauvinière olisi tullut väliin lisäämällä jotakin
omasta puolestaan puheenjohtajan kaavanmukaisiin lauseisiin.
»Kansalainen entinen varakreivi Corbal», lausui hän
puolustusasianajajan pehmeimpään sävyyn, »kuuluu syntymältään
säätyluokkaan, jonka tasavalta on hävittänyt. Hän on jäänyt
koskemattomaksi sen tasavaltalaisen hengen vuoksi, jonka uskotaan
häntä innoittavan, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteiden
vuoksi, joita noudattamalla hän on saavuttanut arvonantoa. Mutta aika
on käsillä, jolloin ei pelkkä näennäinen tasavaltalaisuus riittäne
poistamaan aristokraattisen syntymän tahraa, ja hänen tulisi käsittää,
että hänelle on nyt tarjolla tilaisuus korottaa tasavaltalaisuutensa
kaikkien vastaisten epäluulomahdollisuuksien yläpuolelle.»
Chauvinière pysähtyi harkitsevasti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi
ihmisten täyttämässä salissa. Hän katseli monsieur de Corbalin
järkkymättömiä kasvoja ja odotti, ennakolta salaa nauttien, tuon
levollisuuden järkkymistä. Hän jatkoi:
»Kun tunnen hänen huonekuntansa, jonka vieraanvaraisuutta minulla on
ollut kunnia nauttia, kykenen onneksi häntä neuvomaankin, osoittamaan
hänelle, ettei hänen tarvitse valinnan vaikeudesta joutua hämilleen,
koska morsian on valmiina hänen otettavakseen. Minä sallin itselleni
tämän vihjauksen, koska meiltä niin usein jää huomaamatta se, mikä on
lähinnä, ja koska en soisi tämän entisen varakreivin joutuvan kärsimään
sellaisesta huomaamattomuudesta. Muuan kansan tyttö, joka on hänen
palveluskuntansa joukossa, osoittautuisi hyvin sopivaksi vaimoksi
ja perheenemännäksi. Senvuoksi ei tämä tuomioistuin neuvo häntä
ainoastaan naimaan, vaan naimaan Filomène Paulardin ja siten täyttämään
ei ainoastaan äsken laatimanne säädöksen vaatimuksia, vaan samalla
antamaan pysyvän näytteen siitä, että hän tunnustaa yhdenvertaisuuden
uskonnon — uskonnon, jonka alalla Ranska ei kerettiläisiä suvaitse.»
Se roskaväki, jota kuulijat suurelta osaltaan olivat, tervehti hurjalla
melulla ehdotusta viisaana Salomonin tuomiona. Kun melu taukosi,
puhui monsieur de Corbal vihdoin. Heleä puna oli välähtänyt hänen
pitkulaisille ja jokseenkin surumielisille kasvoilleen. Mutta hänen
äänensä pysyi tyynenä ja vakavana.
»Te tiedätte...» Hän kääntyi puolittain, niin että hänen silmänsä
kohtasivat koko väkijoukon. »Te kaikki tiedätte minun elintapani ja
ajatukseni ja tunnette sen yksinkertaisen uskon, joka elämässäni on
ollut määräävänä. Minä uskon kansan yhteisyyteen ja olen antanut
todisteita uskostani. Kansa on yksilön yläpuolella, ja minä tunnustan
kansan oikeuden vaatia minulta omaisuuttani ja tarpeen tullen henkeäni.
Mutta minä en tunnusta kansalle oikeutta vaatia minulta sieluani...»
Chauvinière keskeytti hänet kärsimättömästi. »Me olemme kaiken
tuollaisen poistaneet!»
Mutta Corbal jatkoi kuin ei olisikaan mitään keskeytystä sattunut.
»Enkä minä tunnusta kansan ääntä tässä vaatimuksessa. Luvalla
sanoen, kansalaiset tuomarit, on teidät tänne määrätty voimassa
olevia lakeja käyttelemään eikä uusia säätämään. Lakien laadinta on
kansalliskonventin yksinomainen etuoikeus, ja jokainen mies tai ryhmä,
joka loukkaa sitä etuoikeutta ja vaatii itselleen jotakin tuollaista
lainsäätämisen oikeutta, tekee itsensä syypääksi epäisänmaallisuuteen,
josta voidaan panna syytteeseen.»
Chauvinière ihaili tämän vastahyökkäyksen terävää oveluutta ja oli
kiitollinen, että se tehtiin miesten kuullen, joiden älyllinen taso oli
liian alhainen pitääkseen sitä arvossa. Kiukun ja pilkan murina vain
oli vastauksena väkijoukosta, ja kun se asettui, lausui puheenjohtaja
kylmästi:
»Teillä on kolme päivää miettimisaikaa, kansalainen Corbal.»
Corbal astahti lähemmäksi, ja hänen levollisuutensa oli järkytetty.
Äkillinen havainto, että hän seisoi järjettömyyden muurin edessä,
jota vastaan järkisyyt turhaan murskautuisivat, kuohahdutti hänet
hetkellisesti mielipuoliseen raivoon. Hänen silmänsä leimusivat
kasvoissa, jotka vimma muutti punaisista valkoisiksi.
»Kolme sekuntia olisi tarpeettoman paljon, kansalainen puheenjohtaja,
tähän miettimiseen; kolme vuosisataakaan ei olisi kylliksi muuttamaan
päätöstäni kieltäytyä tästä häpeällisyydestä.»
Ja ärjähtelevän ja murisevan väkijoukon kuohuessa kuului puheenjohtajan
ääni itsepäisenä ja järkkymättömänä kuin tuomiopäivän pasuuna: »Siitä
huolimatta teillä on kolme päivää.»
Vähitellen sai Corbal itsehillintänsä takaisin.
Hän ajatteli, että enempi vastustelu tällä hetkellä saattaisi riistää
häneltä ne kolmekin päivää, jotka hän kovin kipeästi tarvitsi
järjestääkseen asiansa. Hän palasi tavanomaiseen arvokkaaseen
tyyneyteensä, kumarsi vielä kerran tuomioistuimelle ja lähti.
»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle,
»minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on.
Pintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki,
kuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin
mistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen
täytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen.
Onko se tasavaltalaisuutta?»
Ja Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen
edusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen
keksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme
pettyneet hänen suhteensa.»
Chauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä
ja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen
lesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku
tipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»
Doucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa.
Viimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut
suotu älyä sitä käsittää.