Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja
pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä
olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.
Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen
maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen
hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi
saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä
ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään
liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia.
Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei
kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi
lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui
kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille
vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa
syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo
usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.
Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka
eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän
muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa.
Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä
hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten
hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä
vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja
särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita
alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä
edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista,
missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla
ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta,
isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella
hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan
mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen
poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli
tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka
kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.
Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti
leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.
»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»
»Kuinka minä saatoin tietää, että...»
»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön
luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi
pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla
nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja
kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani
vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia
nyrkiniskuja.
»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua,
niin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi,
elukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»
Tallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut
Neversiin päin.
Vihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.
»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen
minuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen
kyytipojan seuraamaan vaunuilla.
Hän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä
enemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja
teräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen,
valehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla
teeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten
narraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän
lopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä
mukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin,
vaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin
tytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.
Hänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii
kynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan
ajatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun
tuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.
Hän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen
konjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La
Charitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui
puolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin
vallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen
nahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi
tarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut
muuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt
tiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen
tiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä
Chauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää.
Päitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi
siitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean
toimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta
tavoittamaan.
»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin
minä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».
Näin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään
päivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.
Että komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja
toimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin
lähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät
myöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita
vaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi,
samoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun,
jonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta
itsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen
mukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin
todistuskappaleina.
Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu
kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy
vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa
sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia
ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»
He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen
toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää,
röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.
Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla
aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien
pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä
nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan
tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut.
Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän
ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen
jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä
valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten
hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de
Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.
Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön.
Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka,
mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut
julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena.
Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat
täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla
verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.
Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä
muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle
miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti
sen asukkaista.
Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin
saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen
lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän
sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan.
Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili
harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen
perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja
hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla
istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään
värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli
yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita
ajamassa.
Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä
saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle
ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin
kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen,
jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä.
Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista
lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän
asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta
raukeudestaan.
Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä,
välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä
kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään,
röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä
Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin
aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen.
Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen
järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan
Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa
uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista
rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että
Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan
purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa
heräämistä.
Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen
aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin
muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka
tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli
himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä
raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista
vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota
verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja
giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän
salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa
alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen
täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn
komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä
siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn
korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien
sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota
he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes
näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.
Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan,
pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista,
jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän,
ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin
kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai
muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi
ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.
Hän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen
ympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta
sen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten
rikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.
»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä
vakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän
ei sovi luulla...» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille
torille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia
parhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen
käsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että
tuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas
viikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä,
pystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»
He vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä
tyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi
huvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty
saarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli
niitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa.
Useammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään
juhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla
aavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut
häntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen
kurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai
luoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.
»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje
olisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-,
tasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin
sen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni,
mitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa
viheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai
lahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata
tuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan
niistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa
ja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa
arvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa
muistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään?
Tuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas
velvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja
jakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»
Hänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin
säikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.
»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun
omaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee
teidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä
siitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet,
johon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis
myöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän
johdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti
ylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin,
täsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja
mainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»
Hänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä
despootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia
maasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti
epäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas
hän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa
osissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan
vihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin,
jotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän
syntyperänsä perusteella.
Mainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny
de Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.
»Mistä sitä miestä syytetään?»
Tämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri,
vaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä
ja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta
yksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen,
peloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa
nivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut.
Hän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä
kauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja
ravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen
pyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.
Konventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi
kärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»
»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.
»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli
hankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on
vastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä
hän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.
Mutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla
yksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä,
kuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.
»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä
ilmaisseen?»
»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat
tulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»
»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä
välttämättömyyttä harkita.»
»Mutta johan minä teille sanoin... Hyväinen aika!»
»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea
vaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien
tietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»
Hyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että
esimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin
toipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa
mielentilassa.
»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.
»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette
vain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne
mieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on
täytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme
listallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi
tasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen...»
Chauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi!
Mitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään?
Teidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette
ole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän
tasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»
Mutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.
»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte
sanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään
vallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne
paikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan
vakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet
tahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat
vastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä
vakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä
Corbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen
periaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki
tuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja
kaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti
syyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän
tähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin
yksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin
vaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»
Vaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea
päämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.
Hän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen
käsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.
Senjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä
vallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä
pappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät
hyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä
laiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin
kuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella
naimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa,
että se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle
tavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.
»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken
herjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».
Ja sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan
karkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä
kansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä
hänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa
pois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin
epäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa
ravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien
verellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella
kehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi
häntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa
Poussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja
vastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.
Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla
puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi
menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.
Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli
ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän
tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia
kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen
asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi
Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin
maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä
Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei
tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta
havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä
tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa
ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa.
Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite,
että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa,
niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa
isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin
mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä
vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti
työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.