»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»
»Mitä haluatte, kansalainen?»
Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että
lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»
»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä, kansalainen.»
Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli,
kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän
omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen
hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä
tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain
osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen
hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut
teeskentelemätöntä?
Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes
riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä
yrittänytkään nukkua.
Maltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä,
kun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä
kuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut
siitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi
ja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi
hyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja
äänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan
pimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa
kuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.
Saappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla
hän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää
kiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli
edusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen
kiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen
antoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän
astui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.
Alhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten
hän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan.
Täällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi
tallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun
alapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan.
Tämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän
oli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.
»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt
noutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»
»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»
»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.
Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä
Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata
edusmies-kansalaiselle.»
Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja
sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin
muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine
ratsuineen yön pimentoon.