He ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa
ja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin
— edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme
oli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan
edusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.
Chauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron
niin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle
siinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat
huoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi,
paras illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän
vieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta
vanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein
unohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.
Aterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de
Montsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä
konsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta.
Chauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen,
ystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti
sitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä
sivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia,
vaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa
kertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen,
teki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen
kohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut.
Edusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa
miehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat
moitteettomat.
Kun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä
suuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää
kunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää
lepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi
neitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli
varustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan
nähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä.
Oli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö
pilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki
pihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla.
Tarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä
poistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain
epätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen.
Yrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista
syytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka
säikähti varjoja.
Tämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi
keskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa
valoaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti
hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.
Hän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja
sirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen
edusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä
haikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen
suloistaan välitti.
Chauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän
noussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.
»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»
»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»
»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä
enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan.
Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen
minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»
He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain
kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että
he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja
yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui
edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua
kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin
pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja
hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta
pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa.
Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi
kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti
poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan,
peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen
muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen
kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.
Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena
hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle
oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys
hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa.
Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja
salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän
valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään
ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa
värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin
säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli
itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä
pettänyt.
Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja
tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa
nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan.
Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä
iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta
La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin
nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi
saattanut olla vakavammatkin seuraukset.
Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa
oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen
turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että
hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä
suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin,
joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle
hekumoitsijalle.
Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään,
tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin
illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta
avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän
saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle
tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan
ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka,
heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa
kunnioittanut.
Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:
»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä
jäljellä paljon aristokraatteja.»
»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut
hyvän illallisen.»
»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin,
että mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy
mureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa
aina maksun.»
»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.
Edusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein,
että tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi.
Toinen huomasi sen.
»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein
huomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea
ikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan
selin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti
lopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden
välittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti
hänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli
palannut pöytään.
»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»
Chauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun
tuolin selustalla.
»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»
Neitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja
peukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.
»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää
ja lähteä.»
Hän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä
epäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.
»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä
epäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»
Neitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on
minun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan...»
»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän
mainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.
»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä
vaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään
kohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon.
Eikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa
päivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan
kuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä
monta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan
nähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte
vaaraan ja...»
»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita.
»Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»
Neitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen
nyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen;
häikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli
teidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa,
jossa ehkä menettäisitte henkenne...»
»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään
vaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun
omani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen
lupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä
tässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen
sävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui
hirmuvallan kukistuessa.»
»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät
silmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä
iltana.»
Edusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat.
Ne olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran
tavallisesta väristään.
»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä
iltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten
menisitte?»
»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»
Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä
sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin
ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa
hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen
jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne
vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta
minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne
giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani
hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin
teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.
»Mutta sanoittehan Pariisissa...»
»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli
vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä
tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain,
mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen
varma teidän turvallisuudestanne.»
Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja
silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun,
havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt
korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä
mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.
Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä
ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin
hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin.
Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja
kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista
nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää
valtaansa ilman todellista valloitusta.
Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan.
Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten
hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn,
jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen
käänsi silmänsä pois.
»Teidän ystävällisyytenne... teidän jalomielisyytenne tekee minut
sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen,
kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin...»
»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te
saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka
ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»
Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen
hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä.
Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta,
hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten
itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat
hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka
nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean
kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.
»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen... olen hieman hämilläni.»
»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan
pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.
»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan
huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun
mennä!»
Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi
henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan.
Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa.
Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi,
kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle
vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten
vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli
livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven
suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan
siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin
tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.
Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään
pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen
miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.
Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan
kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti
itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää,
veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei
ajatellutkaan valmistua levolle.
Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen
ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen
kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä
askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen
jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa
sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä
loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi
napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.