Dumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri,
sai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun
edusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui
ulos matkalaukku kädessä.
Sen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan
käskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.
»Mielisairaiden vankien joukossa, jotka tänä aamuna uskottiin
hoivaanne, on muuan entinen aatelisneiti, kansalainen mademoiselle de
Montsorbier.»
»Aivan niin!» Lihavan lääkärin kasvot osoittivat innokkuutta. »Hänen
laitansa...»
»Älkää siitä välittäkö. Hän on kuollut.»
»Kuollut!» Dumey oli kuin ukkosen lyömä.
»Ettekö te senvuoksi lähettänyt kutsumaan minua?»
»Teitäkö? Mutta enhän minä ole teitä kutsuttanut.»
»Teidän muistinne alkaa pettää, Dumey. Onneksi meille molemmille
minulla on hyvä muisti.» Hänen äänensävynsä kävi äkkiä tuimaksi
ja hiukan synkäksi siinä värähtelevän ikuisen ivan uhallakin.
»Te kutsutitte minut hallituksen lähimpänä vastuunalaisena
jäsenenä toteamaan kuoleman ja nimikirjoituksellani vahvistamaan
kuolintodistuksen, jonka te kohta laaditte ja allekirjoitatte.
Kirjurini todistaa minun nimikirjoitukseni. Hän saapuu piakkoin.
Olkaahan nyt hyvä ja viekää minut tarkastamaan ruumista.»
Dumey katseli vierastaan kauan ja tiukkaan. Heidän välillään oli
jotakin, minkä nojalla sananen Chauvinièrelta olisi pudottanut Dumeyn
pään Sansonin vasuun, ja siksipä juuri Chauvinière olikin kaikkien
Pariisin houruinhuoneiden joukosta valinnut Rue de Bacin varrella
sijaitsevan Archevêchésta siirrettyjen potilaiden vastaanottopaikaksi.
Tätä vaaraa vastaan Dumeyllä oli toiselta puolen pantavana edusmieheltä
saamansa suosionosoitukset, jotka epäilemättä jatkuisivat ja joista
yksi oli juuri tämä nykyinen potilastulva hänen sairaalaansa ja hänen
siitä johtuva oma rikastumisensa.
Molemmista syistä oli Dumeyn tehtävä, mitä ikinä Chauvinière käski.
Ja se silläkin uhalla, että hänen päänsä oli ilmeisesti vaarassa,
sillä jos hän ei olisi totellut, olisi se varmasti irroitettu hänen
hartioiltaan.
Dumey hymyili vihdoin ymmärtäväisesti ja kohautti olkapäitään
alistumisensa merkiksi. »Vastuunalaisuus...» aloitti hän hiukan arasti.
»On minun, koska minä vahvistan teidän todistuksenne. Pitäkää suunne
kiinni, niin ei mitään kysymystä vastuunalaisuudesta nosteta.
Vähintäänkin kuukauteen ei teidän hoidokeistanne mitään tiedustella.
Kun se tapahtuu, esitätte todistuksen. Tapauksesta on siihen mennessä
kulunut liian pitkä aika, jotta päästäisiin millekään jäljille.»
Dumey kumarsi ja opasti häntä. Avattuaan oven yläkertaan hän aikoi
astua edellä, mutta edusmies pysähdytti hänet.
»Odottakaa ulkopuolella tai, vielä parempi, menkää alas huoneeseenne.
Pattovala käy teille helpommaksi, jollette enää näe potilastanne
elävänä.»
»Mutta minun täytyy nähdä hänet. Minun...»
»Erehdytte. Teidän ei ole tarvis häntä nähdä. Menkää. Älkää kuluttako
minun aikaani.»
Dumey lähti. Chauvinière astui huoneeseen matkalaukku kädessä.
Mademoiselle de Montsorbier, jolle hänen äänensä oli tiedoittanut
hänen tulonsa, seisoi jo valmiina häntä vastassa. Hän kumarsi tytölle
kunnioittavasti ja oli tällä kertaa kyllin epätasavaltalainen
ottaakseen hatun päästään. Sitten hän laski matkalaukkunsa pöydälle
huoneen keskikohdalle.
»Te olette tehnyt päätöksenne, kansalainen?» virkkoi hän kysymyksen
ja väitöksen välisellä sävyllä. Tämä sielutieteilijä ei mielessään
ensinkään epäillyt, että aika ja harkinta olivat voineet kannustaa tuon
ikäisen henkilön vain yhteen päätökseen. Oli perin tuskallista ehdoin
tahdoin kuolla kaksikymmenvuotiaana.
»Minä olen tehnyt päätökseni, herra edusmies», vastasi neitonen tyynen
arvokkaasti.
»Kansalainen», oikaisi Chauvinière terävästi. »Tässä maassa on enää
vain harvoja herroja jäljellä, ja giljotiini katkoo niiden päitä
niin nopeasti nykyisin, että heitä piakkoin ei ole laisinkaan. Jos
olette päättänyt elää ja ottaa vastaan minun tarjoamani palvelukset,
kansalainen, niin tehnette minulle mieliksi edes käyttämällä
vapaudensanastomme silmäänpistävimpiä nimityksiä.»
Hänellä oli se esitystavan täsmällisyys, joka usein heijastaa
ivallista mielenlaatua. Mademoiselle de Montsorbier alkoi havaita
siinä jonkinlaista hiipivää huumoria, mutta ei ollut varma, oliko
se tietoista vai itsetiedotonta, ilkkuiko tämä kansalliskonventin
jäsen tahallaan vai viisasteliko hän vain niinkuin niin monet hänen
virkaveljensä.
Neitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen
kasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.
Mies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette
päättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»
»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä
hiukan.
»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière.
»Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta
vastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä
pettyneeni.»
»Herr... kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän
olevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä... minä
emmin lausua ilmi ajatukseni teidän... teidän huolenpidostanne, teidän
ystävällisyydestänne.»
»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä
hukata.»
Hän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin
puettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi,
kasvot tulipunaisina.
»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»
»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä.
Mutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä
vaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä
ollaan, häviää vähitellen.»
»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne
väärin.»
»Vain saadakseni teidät käsittämään, kuinka järjetöntä teidän
kainostelunne on. Kirjurini ei voi matkustaa raidallisessa hameessa, ja
kun koetatte noita polvihousuja... Mutta meillä ei ole aikaa hukata.
Minä poistun, jotta voitte kiirehtiä pukeutumistanne. Kun olette
valmis, tapaatte minut käytävässä.»
Puoli tuntia myöhemmin, jonka ajan edusmies odotti kuumeisen
levottomana, tuli naisen huoneesta nuorukainen, pyöreä hattu päässä
ja puettuna ratsastakkiin, saappaisiin ja polvihousuihin. Hetkiseksi
Chauvinière pysähdytti hänet tarkastaakseen häntä silmällä, joka ei
jättänyt mitään yksityiskohtaa huomioon ottamalta. Tässä asussa tyttö
näytti muutamaa tuumaa lyhyemmältä, mutta hänen vartalonsa meni varsin
hyvin mukiin, ja hiusrykelmä oli taitavasti kätketty. Edusmies lausui
hyväksyvän sanansa ja riensi hänen kanssaan alas. Dumey odotteli heitä
valmiina todistuksineen. Se homma oli pian suoritettu, ja kirjurin
seuratessa hänen kintereillään edusmies Chauvinière astui odottaviin
vaunuihin. Dumey sulki oven heidän jälkeensä, ja ajopelit vierivät pois.
Mitään sanaa ei vaihdettu heidän välillään, ennenkuin he lähestyivät
tulliporttia, jolloin Chauvinière ojensi toverilleen ison, mustan
nahkasalkun, raotti sitä ja sanoi: »Passit ovat tuossa ylimmäisenä.
Vaadittaessa te näytätte ne. Se on teidän virkanne. Puhua ei tarvitse.»
He pysähtyivät Rue d'Enferin päässä olevalle rautaportille.
Sinitakkinen upseeri, jolla oli punaiset, villaiset olkalaput (sillä
kulta oli poistettu yhdenvertaisuuden aikakaudella sopimattomana),
tempasi vaununoven auki ja kysyi komentavalla sävyllä matkustajilta:
»Kuka siellä on?»
Nurkastaan vastasi Chauvinière yksikantaan:
»Kansalainen edusmies Chauvinière, hallituksen määräämällä
virkamatkalla. Näytä hänelle paperit, Antoine, ja jatkakaamme
matkaamme.»
Silmäripsiensä alta hän tarkkasi toveriaan, valmiina tulemaan väliin,
jos tämä näkyisi tekevän pienimmänkin kommelluksen. Mutta mitään vaaraa
ei ollut. Erehtymättä otti valekirjuri salkusta hänen osoittamansa
paperit, ojentaen ne tarkastajalle kädellä, joka ei edes vavissut.
Upseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan,
kenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki
jäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti
hänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière
lävitse.»
Rautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki
kunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.
»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan
sävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret
työnnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi
salavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin
laskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja
ihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:
»Teissä on totisesti ryhtiä!»
Tyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen
hiukan.
»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi
te ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni,
kansalainen edusmies.»
Pienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin
hupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se
harvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla
näppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän
nyökkäsi hyväksyvästi.
»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän
arvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin
paljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni
kutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne
lauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan
asioilla.»
Neitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut
nyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:
»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen...» Hän pysähtyi puheessaan, ja
tuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän
kiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière,
joka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä
koetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän
tyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin
passeihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään
muotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille
kaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi.
Kun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja
tapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla
Nivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne
itse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja
passiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille
tarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen
rannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille
käydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin,
missä olette turvassa.»
Hän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän
kuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies
toimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä.
Oliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään
oli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen?
Tapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat
panneet vallankumouksen toimeen?
Taipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de
Montsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään
pettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena,
kun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut
luottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa,
käyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti
tarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen
tavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle
antamiensa näennäisten lupausten mukaan.
Oliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo
mies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli,
ponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli
sanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä
muuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai
oliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet
petollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä
avuttomammin miehen mielivallassa?
Näitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen
ilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen
hänet puhumaan.
»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä
järjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»
»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon
värähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta
näytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli
sivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen
syvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette
niin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne
epäitsekkäästä jaloudesta.»
Miehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä
nopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan
tuijotti suoraan eteensä.
»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja
ihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin
toivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä...»
Hänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä,
että hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve
hallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan,
valpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta
ja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka
ehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt
epävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.
Chauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä
hajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.
»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis
pitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»
Hän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen
uinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä
kuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt
kun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa
selvästi suunniteltu.