»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi...»
Hän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä
leukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen,
viittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän.
»Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä...» Jälleen
hän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen
kantamattomissa.»
Lääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti.
Chauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset,
halveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.
»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin
tehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.
»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»
Tyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se
säpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.
»Teitä palvellakseni, kansalainen.»
Tyttö oli noussut ja seisoi nyt suorana ja solakkana musliinihuivissaan
ja pitkässä hameessaan, jossa oli leveitä sinisiä raitoja harmaalla
pohjalla. Hänen selkänsä oli ikkunaan päin ja vaaleankellervää
maaliskuun päivänpaistetta kohti, niin että hänen varjostetut kasvonsa
jäivät epäselviksi. Ääni kuitenkin vakuutti vierailijalle, että hänen
itsehallintansa oli mitä täydellisin.
»Mutta se ei minusta ole säädyllisyyden mukaista ilveilyä.»
»Säädyllisyyden...?» Edusmies tunsi pistoksen. Tytön tarkoitus jäi
häneltä käsittämättä, eikä hän pitänyt siitä, ettei hän tajunnut
tarkoituksia. Eikä sellaista usein tapahtunutkaan. »Ja miksi ei
säädyllisyyden mukaista, jos saan kysyä?»
»Siksi, että olette jotakin unohtanut.»
»Mitä muka olen unohtanut?»
»Ottaa hatun päästänne.»
Miehen kuuluva hengityksen salpautuminen ilmaisi hänen kummastuksensa.
Sitten levisi nauru hänen kasvoilleen, mutta se ei ollut kovaäänistä
naurua, sillä hän muisti lääkärin käytävän toisessa päässä.
»Ne ovat olleet oikeassa, jotka ovat todistaneet teidät mielipuoleksi»,
sanoi hän lempeästi. »Varmasti on teidän lähdettävä täältä oikeaan
hulluinhuoneeseen.»
Tyttö perääntyi, kunnes hänen olkapäänsä koskettivat ikkunan tankoihin.
»Mikä kauheus! Mikä hävyttömyys! Te tiedätte, etten minä ole hullu.
Teidän vehkeilyllänne minut...»
»Hst, hiljaa, hiljaa! Ei hiiskaustakaan!» Hänen pelkonsa oli
todellinen. Hänen silmänsä vilkaisivat pelokkaasti ovelle. »Noin
haastelemalla, kansalainen, te tuhoatte meidät molemmat.»
Neitonen päästi pari naurunhelähdystä, jotka pilkkasivat edusmiestä ja
hänen äkillistä pelkoaan.
»Tässä vapauden maassa, monsieur, tällä Järjen aikakaudella, teidän
ollesssanne yksi Järjen papeista, saanee nainen tuhota itsensä
kenelläkään olematta siihen mitään sanottavaa. Ja teidän tuhonne taas —
voitteko kuvitella, että se minua liikuttaisi?»
Edusmies huoahti. »Minä olen ihaillut teidän uhmaavaa älyänne,
kansalainen. Alan pelätä, että teillä on sitä liiaksi.» Hän lähestyi
askeleen, pari. »Te olette hyvin nuori. Joko teiltä on voitu siihen
määrin riistää kaikki se, mitä nimitämme toiveiksi ja haaveiksi,
että ehdottomasti näette jokaisessa miehessä vihollisenne? Jos niin
on laita, niin sitten olisi turhaa väittää olevani teidän ystävänne,
työskenteleväni antaakseni teille takaisin vapauden ja elämän, joiden
teidän iällänne tulisi olla hyvin rakkaita, ja että sitä varten olen
suunnitellut ja tehnyt työtä, ollen sitä valmis edelleenkin jatkamaan
oman kaulanikin uhalla. Jolleivät saamanne todistukset voi tehdä teitä
siitä varmaksi, jollette tahdo niiden varaan uskaltaa elämäänne, joka
muutoin on mennyttä, niin sitten, kansalainen, minun olisi parasta taas
lähteä ja jättää teidät kohtalonne haltuun. Antautuisin liian suureen
vaaraan pyrkiessäni saamaan teidät luottamaan minuun, samoin kuin voisi
minulle olla vaarallista, jos minut täällä nähtäisiin avopäin, mikä oli
ainoa syy, miksi en ottanut hattua päästäni.»
Kun ihminen käsittää tehneensä yhden vääryyden, voi hänen koko
katsantokantansa jonkun verran järkkyä. Ja kun mademoiselle de
Montsorbier nyt tunsi saaneensa riittävän selityksen edusmiehen hattua
koskevasta vähäpätöisestä seikasta, kummeksui hän, eikö hän sittenkin
kenties ollut tuominnut liian harkitsemattomasti ja yhtä väärillä
perusteilla vakavammissakin kysymyksissä.
Neitonen katseli edusmiestä ja huomasi hänessä nyt jotakin arvokkuutta,
joka ei voinut olla häneen tehoamatta.
»Mutta miksi», kysyi hän tyynesti, »te haluaisitte minua palvella?»
Hetkiseksi vienonsi hymy miehen lyijymäiset kasvot. »En luule, että
hamasta maailman alusta asti on elänyt miestä, joka ei joskus olisi
halunnut palvella jotakuta naista.»
Tuo oli kylläkin selvää, ja ne tavat ja ennakkoluulot, joissa neitonen
oli kasvatettu, tekivät sen loukkaavaksi hänen silmissään. Hän osoitti
sen selvästi äkkiä jäykistymällä, kohauttamalla leukaansa, kulmain
rypistymisellä sinivihreiden silmien yläpuolella ja kiukunpunalla, joka
levisi hänen hienosti väritetyille kasvoilleen.
»Te unohdatte asemanne, hyvä herra», sanoi hän, puhuen kuin röyhkeälle
rengille. »Te olette sietämättömän julkea ja edellytätte kovin paljon.»
Jos tuo koski mieheen, ei hän ainakaan osoittanut mitään
loukkaantumista. Hänen lempeä hymynsä muuttui vielä lempeämmäksikin,
surumieliseksi. Hän oli kyllin perehtynyt sielutieteeseen
käsittääkseen, että sen, joka tahtoi valloittaa naisen, piti aloittaa
tekeytymällä hänen orjakseen.
»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen
tosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta
palveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen,
pelastaakseni teidän henkenne, koska...» Hän vaikeni tehden pienen
puolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman
palkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä
voi olettaa?»
»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»
Chauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja
suorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä
kumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman
levollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän
hänen kultakutrisen päänsä ympärille.
»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta
usein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni
muovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä
se kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla
nauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan
jatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme
aikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on
miettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin
joudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun
viedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen
tarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»
Nopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi
niin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin
hulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen
tapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän
Nivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle.
Hänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri.
Sen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä
varten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier
saisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna,
kun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori
kansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa
menemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä
syntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen
lähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin
Nivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen
syntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi
nopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden
syvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»
Hän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen
hänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja
suojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.
Sinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta
puhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa
vastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli
suurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään
vastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri
Camille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean
ja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.
Muuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet
letkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen
sullotusta salista.
»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta
puolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»
Seisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen
pää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen
sulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière
heti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.
»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin
ukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»
Äänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä
huudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt
puheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon
Loiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja
pitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi
vastauksensa:
»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla
samalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se
ei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat
tositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä,
jotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat,
ei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä.
Ja jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi
tyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, —
täytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten
siivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»
Hyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.
Chauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä
käyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt
tyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi
isänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja
joka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet
äskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen
hämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut
— Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän,
hennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin
silmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa
kohti.
Tämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen.
Hänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat
heti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille
varattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä
kannatusta.
Laskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna,
kuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat
vastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän
myöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä
päivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan
piirityksen.