Kansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja
kansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti
hartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta,
Pariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien
sairaalaksi.
Laitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti
kauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat
arvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään
hoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja
epäterveellisyydestä yleensä.
»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois
tukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä
eläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä
joutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa
kurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan
oljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo
ovat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei
kunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä,
raakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat
koskaan tehneet.»
Noiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan
ruumiissaan ja sielussaan.
»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät
viranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista
vankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun
apuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva
tila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi
rakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»
»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on... ja voitte
välttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan
nenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»
»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi,
mutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille...»
»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin
matelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta
se ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat
vapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole
herroja. Ymmärrättekö?»
»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»
»Siitä teitä onnittelen. Astukaamme edelleen.» Sulttaanin sävy
huonekuntansa orjaa kohtaan ei koskaan ole ollut halveksivampi. »Mitä
on teillä tuolla ylhäällä?»
»Ylhäällä? Ylhäälläkö?» Tohtori oli hartaasti kuvitellut, että
tarkastus jo oli lopussa. »Oh, ei mitään, minkä vuoksi teidän
kannattaisi vaivautua.»
»Kaikkien asioiden vuoksi kannattaa kansan innokkaan palvelijan
vaivautua. Painakaa se mieleenne, kansalainen lääkäri. Se voi kannustaa
teidän omaa intoanne.»
Näpsäyksen saanut lääketieteen harjoittaja kumarsi kunnioittavasti
äänettömässä kauhussaan.
Vapauden ja veljeyden apostoli jatkoi:
»Opastakaa minua, olkaa hyvä.» Ja hän viittasi kädellään ylöspäin.
»Täällä tapaamastani asiaintilasta laaditaan selostus, jonka tänä
iltana esitän konventille. Tämä häpeällinen meno on lopetettava.»
Tohtori, jonka käsi oli porrasten käsipuulla ja sirosolkiseen kenkään
puettu jalka ensimmäisellä askelmalla, pysähtyi ja kääntyi. Hänen
kasvonsa olivat harmaat.
»Te ette tosiaan, kansalainen edusmies, voi panna tätä... tätä
häpeällistä menoa minun tililleni. Minä...»
»Te kulutatte minun aikaani, ja minun aikani kuuluu Ranskalle. Teille
tarvitsee muistuttaa ihan päivänselviä asioita. Voitte luottaa,
kansalainen lääkäri, mitä ehdottomimpaan oikeuteen. Vääryyden
valtakausi loppui despoottien inhoittavan hallituskauden mukana. Minä
selostan mitä näen.» Hän hellitti hiukan ankaruudestaan. »Tähän asti
en ole teissä mieskohtaisesti mitään syytä havainnut. Te olette ollut
vilpitön. Ette ole mitään salannut. Ette ole millään tavoin yrittänyt
tarkastustani vaikeuttaa. Se kaikki puhuu teidän puolestanne. Jatkakaa
samalla tavalla, niin teidän ei tarvitse minun selostustani pelätä.
Mitä teillä tuolla yläkerrassa on kätkettynä?»
Lääkäri hengitti vihdoinkin vapaasti. Rohkenipa hän hiukan naurahtaakin
vastatessaan: »Kätkettynä? Kätkettynäkö, kansalainen edusmies? Mitäpä
minä kätkisin?»
»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»
»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän
tarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä
ylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia
onnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»
»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen,
jossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden
pitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»
Baziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi
sanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan,
voisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta
alhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».
»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»
Ryhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa
jälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin
vanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa
kammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen
nurkassa patja ja huopapeitteitä.
Vihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli
täydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen,
joka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen
henkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi
hän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin
kätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla
ei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.
Mademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka
hän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä,
kun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka
katseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä.
Tyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan
jännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä
muuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen,
joka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet
itse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka
hän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys
oli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti
riitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys
sittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.
»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.
Baziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli
potilasta.
»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä
neitonen.»
»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää
tarkimmankin.»
»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte
erehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä
silmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te
mielellännekin soisitte erehtyvänne.»