Varjoja liikkui leveän ristikon takana, joka oli tukevan, puisen
kaksoisoven yläosana käytävän päässä. Lähinnä olevat, jotka tiesivät,
mitä se merkitsi, pidättivät henkeään. Heidän pelkonsa vyöryi aaltona
pitkälle, kapealle kujalle kerääntyneiden joukkoon, jotka sen
vaikutuksesta hillitsivät rupatteluansa, kunnes hetkisen perästä kaikki
oli hiljaa.
Tuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus
kuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti
sisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui
sisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan,
turkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira
kintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden
yläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan
nuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla
koristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään
paperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä
ylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri
osastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen
satakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori
herrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli
yleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka
valmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä
huoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa
hän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt,
paitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä
virkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä
Fouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään
kansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi
itsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.
Kansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että
valo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka
Fouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli _la
fournée_ eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa
kielenkäytössä nimitettiin.
Valittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme
miestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina
permannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä
toiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä,
molemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja
kuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka
hiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.
Kolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka,
ei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa
ja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin
eräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki
leveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen
polvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut
housut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että
saattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen
kaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli
kolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata
hattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin
ja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa
ja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden
mielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut
siitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli
liian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta
mitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa,
samalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat
haarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät
hänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä,
ylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta
tuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin
rahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet
puolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi,
puolittain ketuksi.
Mukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista
kuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière
valitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert
Wolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle
mustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan,
avautui esteetön näköala hänen päänsä yli.
Hänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa
seisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen
puutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin
olisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli
jokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla
varoillaan saivat aikaan.
Edusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät
mademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin
vieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti
uskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään
hänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät
laajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän
katseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn
musliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes
luettelon esiintyminen voinut olla syynä.
Chauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin
miehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja
osoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka
hänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja
mademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta,
jonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän
vaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.
Sitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan
asennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen
äänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli
vain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki,
ei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen
asiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet
hänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava
ääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi
joka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen
kuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen,
jotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen
haasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön
hermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru,
joskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen
kauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.
Ääni kaikui edelleen:
»Entinen La Touretten markiisi.»
Markiisi, keski-ikäinen, huolitellun sirosti puettu mies hopealla
kirjaillussa sinisessä takissa, kohotti päänsä — kauniin pään, joka
pian irtautuisi hartioiltaan — ja huoahti syvään. Mutta hetkisessä
hän toipui. Hän muisti, mitä hän oli verelleen ja omalle arvolleen
velkaa. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili halveksivasti, vaikka hänen
kasvonsa olivat liidun valkoiset.
»Tulee hiukan vaihtelua», sanoi hän hiljaa naapurilleen, kun seuraava
nimi mainittiin.
»Entinen Montsorbierin kreivitär.»
Madame de Montsorbier, hento, viisikymmenvuotias nainen, nousi
puoliväliin tuoliltaan, yrittäen sanatonta äännähdystä, johon hän
näkyi tukehtuvan. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän vaipui
jälleen istuimelleen, nojaten sivuttain tyttäreensä. Mademoiselle de
Montsorbier, nyt jäykkänä ja surkean kalpeana, tuki käsivarsillaan
puoliksi pyörtyvää äitiään, samalla kuunnellen kirjurin ääntä ja
odottaen, melkein toivoen, kuulevansa oman nimensä epäitsekkäässä
innossaan, että saisi seurata äitiään tuomioistuimen eteen ja sitten
mestauslavalle. Hän ei käsittänyt muuta kuin että levottomassa
tuskassaan tuo hento nainen, joka oli hänet synnyttänyt, kaipaisi häntä
niinkuin ei ollut koskaan ennen kaivannut. Huolenpito äidistä poisti
häneltä kaikki ajatukset omasta itsestään ja omasta kohtalostaan. Se
oli mademoiselle de Montsorbierin tapaista, ja hänen murheensa kohosi
huippuunsa vasta sitten, kun luettelo oli loppunut eikä hänen omaa
nimeänsä ollut mainittu.
Haastetut kaksikymmentä lähtivät ulos, jotkut hoiperrellen, jotkut
juron jäykkinä, vieläpä muutamat ilveilevän huolettominakin, sittenkun
olivat sanoneet lyhyet jäähyväiset.
Mademoiselle de Montsorbier kuuli ikäänkuin unessa La Touretten
markiisin hauskan, tasaisen äänen lausuvan Chaulnesin herttualle:
»Kerrankin minä pääsen teidän edellenne, korkea-arvoinen herra.»
Ja siihen hänen armonsa vastasi keveästi:
»Mikä minua kovin surettaa, koska menetän teidän hupaisan seuranne,
rakas markiisi. Mutta kai me teidät pian tapaamme paratiisissa.
Terveiseni Fouguier-Tinvillelle.»
Kaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt —
ilmestyi äkkiä hänen eteensä.
»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen
vaipuneelle olalle.
Mademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä
sielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan
yhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:
»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys...
Hän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on.
Minun nimeäni ei mainittu... Se unohdettiin... Käsitättehän, että se
unohtui... Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun
lähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen
huuliltaan.
Mies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen
päänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka
oli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme,
kansalainen.»
»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»
»Niin ei ole määrätty.»
Mademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te
selittää tuomioistuimen edessä!»
»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä
teidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»
Yhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja
puoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi
heidän peräänsä.
»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä...?»
Tölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä
ja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton
itsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»
Neitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi
jalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.
»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.
»Äiti!»
Hän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät,
hienot kädet polvien välissä.
Juuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety
tuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea
äitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento,
kaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän
ei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat
olivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn
ja pääsivät vapauteen.
Miksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti
jatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli?
Mitä hänellä nyt oli jäljellä?
Ääni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei
epämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.
»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te
näette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään
tuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole
määrätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»
Tyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja
säikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen
joutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään.
Hän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat
silmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei
ylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.
Useita kertoja hän oli kolmen viime viikon aikana nähnyt noiden silmien
tuijottavan kysyvin, tutkivin, sieluttomasti arvioivin katsein, ja se
katse oli häntä kärventänyt kiireestä kantapäähän. Jo kahdesti oli tuo
mies saanut tilaisuuden häntä puhutella mennessään vankien käytävän
läpi, eikä hänen ilmestymisellään sinne näkynyt muuta tarkoitusta
olevankaan. Joka kerta neitonen oli hillinnyt itsensä siihen määrin,
että oli salannut häneltä närkästyksen, jonka hänen katseensa ja
sanansa herättivät, ja vastannut hänelle jäisen arvokkaasti, mikä pani
kokonaisen maailman esteeksi heidän välilleen. Hän tahtoi hillitä
itsensä nytkin. Tuo mies ei saisi koskaan aavistaa hänen pelkoaan,
tuota häpeällistä pelkoa, jota hän itse inhosi.
Molemmat mustapukuiset katselivat häntä vakavasti, ja pitempi kumartui
hiukan eteenpäin. Hän ojensi lihavan käden ja tarttui tytön ranteeseen.
»Valtimonne, kansalainen.»
»Valtimoni?» Neitonen kuuli tekevänsä tuon kysymyksen ikäänkuin etäältä
kaikuvalla äänellä ja tiesi ohimoittensa jyskytyksestä, että hänen
valtimonsa toimivat kuumeisesti. Sitten hän, unohtaen oman tilansa,
muisti jälleen hetkiseksi hämärtyneen surunsa. »Kuulkaahan, monsieur...
kansalainen, kansalainen edusmies! Ne ovat vieneet äitini, ja minut on
erehdyksestä jätetty. Antakaa määräys, monsieur; minä rukoilen teitä,
että minun nimeni lisättäisiin tämänpäiväiseen luetteloon...»
»Ah!» virkkoi Chauvinière niin omituisella äänenpainolla, että tyttö
keskeytti anomuksensa.
Mies vilkaisi mustapukuisiin merkitsevästi kohottaen kulmiaan. »Te
kuulette hänen sanansa, kansalaiset, lääkärit! Onko tuo nuoren,
täysijärkisen naisen pyyntö? Toivoa — vieläpä rukoillakin — kuolemaa
siinä iässä, jolloin elämä puhkee nupustaan kuin tuoksuva ruusu,
jolloin veri kiertää suonissa lämpimänä ja kirkkaana! Eikö tämä ole
riittävä vahvistus sille, mitä jo epäilin? Mutta» — ja taaskin välähti
ilkkua noista vaaleista silmistä — »minun asiani ei ole yrittää
vaikuttaa teidän mielipiteisiinne. Teidän on itse harkittava ja
päätettävä. Jatkakaa, jatkakaa!» Hän heilautti kättään, joka oli pitkä
ja ohut kuin ylimyksen ja samalla siroliikkeinen, hienosti vihjaisten
kehoituksessa käskyn.
Lääkärit huoahtivat ja jupisivat. »Minä puolestani», lausui lyhyempi,
»en pidä hänen silmistään. Tuo hurja, vauhko katse ja ylimalkaan tuo
mielipuolisuuden ilme... hm, hm!»
»Ja sitten hänen kalpeutensa, kuten kansalainen edusmies sanoi», lisäsi
toinen. »Perin luonnotonta! Ja tämä valtimo! Mutta koettakaahan itse.»
Tyttö nauroi. Hän nauroi katkeruudesta, joka oli liian tuima
puhjetakseen esille kyynelissä.
»Luonnotonta! Kalpeuteni, valtimoni, vauhko katseeni! Luonnotontako?
Ja minulta on juuri riistetty äitini tuomittavaksi ja mestattavaksi.
Tahtoisitteko, messieurs, että olisin tyyni? Iloinenkin ehkä? Äitini...»
»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo
hypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava,
melkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan
toki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä
tai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen.
Ystäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo,
on kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana
hän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa...» Ääni heikkeni
hiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat
kulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.
»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää,
tai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä
kuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole
esittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta
muistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen
arvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa
tilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita
aikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa,
jollainen ehkä nyt on esiintynyt.»
Pieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on
ratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo
valtimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse...
ja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin
vain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten
virkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».
»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä
ei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»
Chauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle,
kansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset
aavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka
valtuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim.
Archevêchén sairaalaan.»
»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.
»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.
»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy
myöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja
vallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan
syyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on
syyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle
syyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu.
Kansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»
Hän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän
prinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin
kuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.
»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja
kimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»
Mutta edusmiehen käskevä käsi viittasi heidät tinkimättä pois. Sitten
hän käänsi katseensa verkalleen tytön kasvoihin. Tämä seisoi nyt
pystyssä hänen edessään ja oli tai näytti olevan ihan peloton.
»Väitetäänkö, että minä olen hullu?» Hänen kysymyksensä oli haaste.
Chauvinière ihaili hänen sielullista ryhtiään ja ylisti sitä
vaistojen vaateliasta nirsoutta, joka oli tehnyt tytön haluttavaksi
hänen silmissään. Neitonen oli liian hieno, liian puhdaspiirteinen
ja hentorakenteinen voidakseen tehota törkeän lihalliseen mieheen.
Chauvinière oli tarkalla havaintokyvyllään huomannut tuossa
notkeassa ruumiissa hengen, jota karkea mies ei koskaan voisi toivoa
taltuttavansa. Hän oli tavallaan tutkijaluonne, tämä Chauvinière — joka
ennen vallankumouksen päiviä oli ollut, kuten niin monet muut nyttemmin
kukkuloille kohonneet, kehno lakimies. Pohjaltaan hän oli hieman
runoilijakin ja aistimuksiltaan herkutteluun taipuvainen. Hän tiesi,
että kestävä kauneus on sielullista laatua ja että milloin sielullista
suloa puuttuu, ruumiin ulkonainen viehätys pian alkaa ellottaa.
Sisu, jota tyttö nyt osoitti seisoessaan hänen edessään jännittyneenä,
uhmamielisenä, melkein liian halveksivana antaakseen hänelle
taisteluhaasteen, vahvisti hänen ensimmäisen havaintonsa. Hän hymyili
hiukan.
»Pitääkö teidän nurista tekosyystä, joka pelastaa teidän henkenne, joka
tempaa teidät giljotiinin kidasta? Jos sen teette teiden iällänne,
olette tosiaan niin hullu kuin miksi he pian teidät todistavat.»
Tusina kysymyksiä välähti tytön kiusaantuneessa mielessä. Hän puki
yhden niistä sanoiksi.
»Mitä harrastusta minä teissä herätän, monsieur, että minun hengestäni
huolehtisitte?»
»Ah, niin!» Miehen tummat kulmat kohosivat, heikko hymy kirkasti hänen
kasvojaan, niin lempeän kaihoava hymy, että se melkein teki hänen koko
ilmeensä herttaiseksi ja hienoksi. »Kansalainen, te teette liian monta
kysymystä, useampia kuin mihin olisi turvallista vastata. Minä sanon
nyt hyvästi.»
Hän painoi töyhtölakkinsa päähänsä ja kumarsi, kääntyi sitten
kävelemään pois, suorana, pää takakenossa, katsomatta oikealle tai
vasemmalle noihin aristokraattivankeihin, jotka tekivät hänelle tietä.
Hän ei ollut tietävinään miesten pahansuovista katseista eikä naisten
ylenkatseesta, jonka nämä ilmaisivat kiireellisesti vetämällä syrjään
hameittensa helmat, jotteivät ne tulisi saastetuiksi kosketuksesta
häneen.
Hän oli mies, joka loi menestyksensä olemalla välittämättä
pikkuasioista.